Timanttien jäljillä Mikkelissä
Työskentelin 90-luvun alussa Etelä-Savon radiossa, kun uusi populaarikulttuurikanava Radiomafia käynnistettiin. Kollegani Olga Ketonen ja Leena Peltokangas menivät Helsinkiin ja minä jäin Mikkeliin.
Tästä alkoi työni uuden kanavan kulttuuritoimittajana. Mikkelin seutu oli siinä mielessä kiinnostava, että juttuja oli turha yrittää hakea kulttuurilaitoksista (joita seudulla oli huomattavan vähän). Mikkelin teatterin ohjelmistolla ei olisi kovin pitkää toimittajauraa tehty.
Tämän takia oleellisen tärkeäksi Timanttien jäljityksessä muodostui "neuvonantajien" joukko. Yksi parhaista neuvonantajistani oli optikko-Laitinen. Paikallisen optikkoliikkeen omistaja tunsi kaikki, harrasti kaikkea mahdollista ja mikä parasta, hänellä oli silmää omituisuuksille (siitähän Radiomafian kulttuuritarjonta etupäässä koostui).
Eräänä talvena optikko-Laitinen kertoi minulle Puulaveden saaresta, jonne olisi asiallista mennä. Talvi eteni, enkä minä saanut matkaa aikaiseksi. Lopputalvesta optikko-Laitinen totesi, että joko mennään nyt kun vielä jää kantaa moottorikelkan tai sitten unohdetaan koko juttu. Lähdimme matkaan.
Ajoimme optikko-Laitisen moottorikelkalla yhteen Puulaveden pienistä saarista. Saarella oli asunut yksi monilapsinen perhe. Viimeinen saaren asukas oli perheen poika. Hän oli maalannut saaren puut ja kivet kirkkailla maaleilla. Saari näytti uskomattomalta kokonaistaideteokselta. Saatuaan työnsä päätökseen, poika oli paleltunut mökin porstuaan.
Nyt mökki oli autio, mutta kesän tullessa saareen saapui perheen tytär. Hän kuljetti saareen navetallisen eläimiä: lehmiä, lampaita, kanoja... Tytär oli koko lapsuutensa elänyt ilman kenkiä (lukuunottamatta paukkupakkasia). Muutettuaan mantereelle, hän sai työpaikan kenkätehtaalta.
Perheen esikoispoika muutti naapurisaareen. Tämä poika oli aina ollut erityisen tarkkakuuloinen. Hän kuuli kuinka peikot ja keijut puhuivat rantakaislikossa. Senpä takia hän halusikin saattaa yhteen muutkin henkiolennot. Nuori mies rakensi saareen kivistä valtavan henkistenvoimien kohtauspisteen. Sen äärellä ihminen tunsi itsensä todella pieneksi.
Optikko-Laitisen matkassa opin kuuntelemaan ja katselemaan. Aloin tehdä omiakin oivalluksia. Opin, että ihmisiin liittyy tarinoita, usein äärettömän koskettavia. Moni ihminen kosketti minua, ystävyys Fardowsan kanssa muutti minut.
