Hei arvaa mitä, olen vain ihminen!
”Hei arvaa mitä äiti!? Mä myöhästyin tänään koulusta. Ja arvaa mitä äiti? Mun oli pakko sanoa opelle, että mä myöhästyin bussista, koska en voinu sanoo sille että olin niin hidas. ”
Näin puhui puhelimeen pieni ekaluokkalainen samassa bussissa. Innokas puhelu sai minut ensin hyvälle tuulelle, hymyilin. Miten ihanasti pieni poika soittikaan äidille töihin. Todella reipas, ajattelin.
Puhelun edetessä pysähdyin kuitenkin miettimään, miksi tämän pienen pojan velvollisuus oli soittaa tämä puhelu? Kukaan ei ollut kotona aamulla, kun pieni poika lähti yksin kouluun. Oli tämän pienen pojan omalla vastuulla, että hän ehtii kouluun ajoissa. Mietin, että kukaan ei ole kotona nytkään, kun hän on matkalla takaisin.
KATSO: Minä, siili ja trumpetti
Mutta miksi poika ei voinut kertoa koulussa, että hän ei saanutkaan haalaria yhtä nopeasti päälle kuin äiti tai isä oli ajatellut? Miksei hän voinut kertoa, että tumput olivat kadoksissa? Miksi yhteiskunnassamme ei saa myöntää itsestään johtuvaa epäonnistumista?
Me aikuisetkin suoritamme arkemme ja mikäli jokin menee vikaan, se on tekniikan vika. Kun olemme myöhässä, se on hajonneen bussin vika eikä siksi ettemme löytäneet ripsiväriä aamulla. Deadline ei pidä tietokoneen rikkoutumisen vuoksi, eikä siksi että Täydelliset naiset sattui tulemaan edellisenä iltana. Harvoin kuulee kenenkään myöntävän, että oikeasti en osannutkaan sitä, en jaksanutkaan tehdä tai en suoriutunutkaan siitä siinä ajassa, kuin olin ajatellut.
KATSO: Pahoinvointia työelämässä
Toki tekniikkakin pettää aina aika ajoin, mutta miksi kaikki se muukin inhimillisyys menee koneen piikkiin? Eikö olisi aika muuttaa ilmapiiriä niin työelämässä kuin koulumaailmassakin siten, että jokaisen annetaan olla ihminen. Ehkä siinä olisi lääke työelämän pahoinvointiin ja tämän ajan kansansairauteen masennukseen.
KATSO: Pahoinvointia hyvinvointivaltiossa
KATSO: Minä asun kaupungissa, Timo 7-vuotias
4 kommenttia
Ma 04.04.2011 @ 08:39
Täsmätekstiä melankolisen sateisen tuhruisena maanantaiaamuna luettavaksi. Osuu ja uppoaa. Otetaan iisisti ihmiset.
Ma 04.04.2011 @ 11:15
Tärkeä havainto ja hyvin esitetty, pienet asiat voivat kertoa maailmasta paljonkin. Joskus bussissa istuessa
voi tosiaan ajautua tarkkeilemaan (tai kuulemaan) kanssamatkustajia ja saada väläyksen siitä, miten eri tilanteissa olevia ihmisiä ympärillä onkaan.
Vähän niinkuin interaktiivisessa tv:ssä olisi.
