Hymyä huuleen, Muammar!
Elävän arkiston harjoittelija Arsi Alenius vierailee blogissamme ja kirjoittaa hymyilevistä diktaattoreista.
Äiti Teresa on sanonut hymyn olevan rauhan alku.
Hymyilyä on kutsuttu rakkauden ja välittämisen universaaliksi kieleksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin vahva signaali, joka ei jää huomaamatta.
Itse en voinut olla vaikuttumatta nähdessäni Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin suupielien kääntyvän pitelemättömän huvittuneeseen, lähes ivalliseen virneeseen, kun hän vuonna 1991 kertoi toimittaja Mirja Pyykölle, ketkä olivat hänen ystäviään.
Muammar Gaddafi Mirja Pyykön haastateltavana
Gaddafi mainitsee noin 25 minuutin kohdalla ystävikseen "aivan tavalliset ihmiset...kansanjoukot." Lausahdusta seuraa hymy, joka ei hengi rauhaa, rakkautta saati välittämistä. Se on vastustajansa täysin lyöneen voittajan itsevarmaa myhäilyä. Kaikessa irvokkaassa itsetietoisuudessaan se on niin röyhkeä ele, että sitä jää tuijottamaan silkan epäuskon vallassa.
Gaddafin Libya on ollut järjestelmä, jossa kansanjoukkojen valta ja tavalliset ihmiset esiintyvät vain juhlallisissa puheissa. Gaddafi oli valtakautensa aikana keskittänyt kaiken vallan itselleen ja lähipiirilleen. Gaddafi ei haastattelussa tuntunut ainoastaan tiedostavan, että hänen sanansa olivat mielettömiä, vaan myös sen, ettei hän kantanut niistä mitään vastuuta.
Vähempikin hykerryttää.
Kaikilla tyranneilla ei pokka ole pettänyt palturia puhuessa.
Upseeri Idi Amin oli kaapannut vallan Ugandassa vuoden 1971 alussa. Sotarikoksissa jo kunnostautunut Amin lupaili vapaita vaaleja, poliittisten vankien vapauttamista sekä allekirjoitettujen sitoumusten noudattamista.
Sen sijaan Amin teki itsestään maan kiistattoman johtajan viikko kaappauksen jälkeen. Hänen valtakaudellaan poliittinen terrori ja kansalaisten vainoaminen saivat äärimmäiset mittasuhteet. Valtakautensa ehtoopuolella hän aloitti epätoivoisen sodan Tansaniaa vastaan.
Aminin kauden kauhuja ei voi olla ajattelematta, kun katsoo Aminin haastattelua tammikuulta 1971, vain päiviä kaappauksen jälkeen. Amin vakuuttelee säilyttävänsä hyvät suhteet kaikkiin maailman maihin. Jos katsoo tarkemmin, voi melkein nähdä Skotlannin viimeisen kuninkaan pinnistelevän pokerinaamansa kanssa.
Aminin sillat ulkomaille roihusivat jo seuraavana vuonna. Suhteet Gaddafin Libyaan säilyivät kuitenkin lämpiminä.
Kim Jong-Il nousi Etelä-Koreassa pop-ilmiöksi vuonna 2000
Hymy on diktaattoreille usein maastoutumiskeino kansainvälisen politiikan viidakossa. Hymyllä peitetään oman valtakoneiston rujot kasvot. Kun demonisoitu Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Il tapasi vuonna 2000 Etelä-Korean presidentin hammasrivistö iloisesti välkkyen, eteläkorealaiset hämmästyivät.
Rakkaan johtajan säteilevä olemus oli jyrkässä ristiriidassa median luoman kuvan kanssa. Eiväthän pahikset hymyile!
Kim Jong-Il ei sen sijaan edelleenkään antanut kansalaisilleen erityisemmin syytä hymyilyyn.
Diktaattorit hymyilevät usein. Jättimäisissä kuvissa kadunvarsilla, seteleissä ja sanomalehdissä, niin Pjongjangissa kuin Tripolissakin. Maailma ei toki ole mustavalkoinen. Heilläkin on siihen sekä oikeus että syynsä. Heidän hymynsä vetää kuitenkin monet vakavaksi.
Kuluneen vuoden aikana Muammar Gaddafia ei ole julkisuudessa juuri hymyilyttänyt. Vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen hänen ystävänsä ovat tulleet joukolla kylään, ja jälleennäkeminen on ollut Gaddafille selvästi epämieluisa. Nyt televisiossa näkyy vanha, uurteinen, vakavan näköinen mies.
Hymyä huuleen, Muammar! Tällä kertaa myös muista, mitä Äiti Teresa sanoi.
