Kun Kanerva kiisti kiistäneensä

Ulkoministeri Ilkka Kanerva nosti poliittisen kielenkäytön uudelle tasolle, kun hän kiisti kiistäneensä kiistellyt tekstiviestit.
 
Yleensä politiikassa on asioita tyydytty vain kiistämään. Ja kun Kanervalta alun perin kysyttiin, onko hän lähettänyt virkapuhelimellaan 200 tekstiviestiä seksitanssijalle, hän vastasikin normaaliin odotetusti ”ei, ei”. Mutta myöhemmin kävi ilmi, ettei kieltävä vastaus kuitenkaan tarkoittanut, että Kanerva olisi kieltänyt asian vaan että hän ei kommentoi sitä. Taidatkos sen selkeämmin sanoa.
 
Tähän asti käsite ”kieltämisen kieltäminen” on tunnettu ainoastaan marxismin suosimassa dialektisessa materialismissa. Pitkään Jaakko Laakson kanssa yöelämässä pörrännyt Kanerva näyttää saaneen bailukaveristaan tartunnan.
 
Ilkka Kanervan edustama suorapuheisuuden laji toi mieleeni Ajankohtaisessa Kakkosessa vuonna 1981 esitetyn ohjelman Uurnilla tavataan, jota journalismin opiskelijat tiirailivat innostuneina 80-luvun alussa.
 
Kanervalta kysytään ohjelmassa, onko hän koskaan syyllistynyt poliittiseen valheeseen. Oikea vastaus löytyy kolmella otolla – näkökulmasta riippuu, pitäisikö tähän lisätä ”vasta” vai ”jo”.
 
 

Katso Ilkka Kanervan haastattelu vuodelta 1981:
www.yle.fi/elavaarkisto/
 
 
Tyylikkyyttä ajatellen Kanerva on ristiriitainen hahmo. Tuttavuuksien vonkaaminen työtilaisuuksia lupailemalla on kuin kuluneesta puskafarssista, ahdisteluksi koettu tekstailu (vuonna 2005) tympeää (sitä lieventäisivät vain viestien muotoilun mahdolliset esteettiset avut) , ja kähmintä, mikäli väitteet ovat totta, ala-arvoista. Tyyliniekan tulisi pärjätä pelkällä tyylillään.
 
Kanerva täyttää silti eräitä tärkeitä edellytyksiä, joita Quentin Crisp klassisessa Tyylikirjassaan (1981) luettelee. Ainakin hän on kiistatta löytänyt oman olemuksensa ja on uskollinen sille.
 
Tinkimätön tyyliniekka ei kuitenkaan piittaa muiden mielipiteistä eikä varsinkaan selittele ja puolustele tekemisiään, kuten Kanerva edellisen tekstiviestikohun aikaan. Nyt Kanerva on tosin hieman ryhdistäytynyt eikä ole toistaiseksi esittänyt pienimpiäkään nöyryyden merkkejä, vaikka syyllistyikin jälleen sekaviin yrityksiin korjailla lausuntojaan. Toisaalta hän ei ole myöskään suoraan kommentoinut asiaa, vaan väisti iltapäivälehden sitä koskevat kysymykset vastaamalla esimerkiksi: ”Minulla on NRF.” NRF?
 
Ainakaan Kanerva ei ole syyllistynyt samaan masentavaan virheeseen kuin pääministeri Matti Vanhanen. Hän ei ole syytellyt virheistään muita (esimerkiksi tiedotusvälineitä) eikä vaatinut hyvitystä loukatusta kunniastaan.
 
”Nostamalla oikeusjutun ihminen ensinnäkin asettuu lainopilliseen kilpailutilanteeseen toisen ihmisen kanssa – eikä tyyliniekka milloinkaan kilpaile kenenkään kanssa. Toiseksi herjauskanne edellyttää hinnan määräämistä kunnialleen, uskottavuudelleen, maineelleen tai mille nyt sitten katsookin vahinkoa aiheutuneen – eikä tyyliniekka koskaan määrittele arvoaan rahassa”, Quentin Crisp kirjoittaa. Erityisesti hän varoittaa havittelemasta kostoa: ”Kostaminenhan on pelkkää ’tasoihin pääsemistä’, eikä kukaan jolla tyyliä on, voi koskaan toivoa pääsevänsä tasoihin vihamiestensä kanssa.”
 
Poliitikko, joka omaa hiukankaan tyyliä, ei myöskään yritä puolustella tekojaan silloin, kun hänen esityksensä eivät yllä puheiden tasolle. Richard Nixon on pelottava esimerkki vastakkaisesta menettelystä.
 
Koska nykyisen kohun yhteydessä on vaakalaudalla ollut poliitikon rehellisyys, on siitäkin syytä sanoa muutama sana.  Epärehellisyydestäkin voi nimittäin selvitä tyylin kärsimättä. Crisp kertoo kirjassaan rohkaisevan tarinan Louisianan kuvernööristä Huey Longista. Avustaja tiedusteli esimieheltään, mitä pitäisi vastata toimittajille, jotka syyttivät kuvernööriä kansalle annettujen vaalilupausten pettämisestä. Long kuittasi: “Vitut kansasta. Sano niille, että valehtelin.”
 
Tähän on Ikellä vielä pitkä matka.
 
 
Jukka Lindfors, Elävän arkiston toimittaja
 
 
  
 
Elävän arkiston blogiin:
blogit.yle.fi/elavaarkisto