Vanhukselle vain halpa makkarasiivu
Aulikki Oksasen tv-elokuva Aliisa, Siiri Angerkosken viimeinen työ, kertoo karun tarinan suomalaisesta vanhuudesta.
Byrokratia määrää eläkkeet, ja Aliisa on jäänyt väliinputoajaksi köyhyysrajan alapuolelle, koska hän on sattunut syntymään tiettynä 1800-luvun ajanjaksona.
Elävä arkisto Aliisa
Vanhus kantaa taakkansa nöyrästi. Kenkiä ei voi enää paikata, koska ei ole liimapintaa paikalle, kaupasta ei saa joka päivä puoli-ilmaiseksi poisheitettäviä makkarapaloja ja kahvia riittää vain veden väriaineeksi. Silti Aliisassa säilyy toisten ihmisten hyvä kohtelu ja peräänantamaton elämänasenne.
Suomessa oli puutetta lähes kaikesta sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Tai jos ei ollut puutetta, niin 2000-luvun kaltaista yltäkyltäisyyttä ei ainakaaan ollut. Tuolloin ihmiset ymmärsivät, mikä on leipäpalan ja siihen joskus leikatun ohuen makkarasiivun arvo.
Nykyajan ihmisen ongelma on, syödäänkö tänään lihakastiketta, kanankoipia, lihapullia tai vähän kevyemmin paistettua kalaa, fetasalaattia tai wokattuja vihanneksia. Suurimmalla osalla suomalaisista ratkaisut eivät koske Aliisan tavoin sitä viiden sentin mittaista halpaa makkaranpalaa.
Köyhyys ei ole kadonnut Suomesta, ja leipäjonot ovat arkea. Tosin siinäkin ajatukseni palaavat Aliisaan: voisipa tämä vanhus käydä hakemassa muutaman paketin henkensä pitimiksi nykyajan leipäjonoista. Ehkä meillä on yhteiskunnassamme jo sellaiset turvaverkot, ettei kenenkään tarvitse kärsiä Aliisan tapaista puutetta, vai onko? Ja toisaalta Aliisa ei välttämättä uskaltautuisi leipäjonon perille, nöyränvakavana vanhuksena.
Elävän arkiston Paavo
blogit.yle.fi/elavaarkisto
