Mihin jäi Radio Radikal?!
Muistan täsmälleen, mikä sai minut ryhtymään radiotoimittajaksi. Kuuntelin kotona espoolaista Radio Westiä (kuka muistaa?) ja totesin itsekseni, että tähän hommaan ei paljon vaadita. Anyone could do it!
Radiomafia oli aloittanut kesäkuussa 1990, ja tuttavani Seppo Bruun touhusi siellä. Eräänä päivänä - pian Radio West -valaistumiseni jälkeen - sain häneltä soiton.
Tuottaja Tarleena Sammalkorpi oli saanut ajatuksen radio-ohjelmasta, jossa käytettäisiin hyödyksi 60-luvun poplehtiä. Tekisin sitä Santtu Luoto -nimisen hepun kanssa.
Koska ainakaan minulla ei ollut turhaa kokemusta normaalista radiotoimittamisesta, teimme sellaista ohjelmaa jota halusimme: nopearytmistä kollaasia, josta joutavat selittelyt oli jätetty pois - jopa ne jotka olisivat auttaneet kuuntelijaa käsittämään mistä on kyse.
Pop-Korni oli olevinaan 60-luvun popohjelma, jonka juontajat "Stella" (Mia Halonen) ja "Sande" (Santtu L.) puhuivat aikakauden nuortenjulkaisuista varastetuin sitaatein. Se aiheutti myös joitakin väärinkäsityksiä.
Kun Stella ja Sande kertoivat tuohtuneina (vuoden 1966 Stump-lehden tietoihin nojaten), ettei eräs pääkaupungin baari suvaitse pitkätukkaisia, kyseinen ravitsemusliike kiirehti hädissään vakuuttamaan tiedon erheellisyyttä.
Minulle kuulijana Radiomafian synty ei ollut läheskään samanlainen mullistus kuin Radio City viisi vuotta aiemmin. Mutta se tarjosi mahdollisuuden toteuttaa mitä järjettömimpiä ohjelmaideoita ja maksoi vielä hyvää palkkaa.
Seuraavaksi tein nuoruudenkaverini kanssa sarjan Hiski Salomäen jälkeenjääneet nauhat, jonka yksinkertaisena ideana oli päästä soittamaan radioon mielimusaamme. Ympärille kyhättiin älyvapaa peitetarina 30-luvun amerikansuomalaisesta dj:stä. Salomäen nimen alun perin keksinyt Pekka Gronow pani arvovaltansa ilomielin peliin, jotta huiputuksesta saatiin vakuuttavampi. Ohjelmaa tehdessämme Anssi huusi viereisessä studiossa nauhalle Vihattuja levyjään niin äänekkäästi, että meidän oli pakko pyytää häntä hetkeksi hellittämään.
Sen jälkeen seurasivat mm: Aikakausradio, parodia 30-50-lukujen Yle-kulttuurista; Radio Radikal, joka ilakoi 60-70-lukujen pölyttyneen poliittisen materiaalin kustannuksella; Keltaisen lehdistön historia, kunnianosoitus Hymylle, Nyrkkipostille ja kumppaneille; ja viimein Cafe Veijon baari (alun perin Cafe Veijo Esson Baari, kunnes Ylen lakimies sen torppasi), joka pysyikin Radiomafian ohjelmistossa hamaan loppuun saakka.
Omasta mielestäni kaikki nämä ohjelmat vetosivat melko marginaaliseen huumorintajuun. En koskaan oikeastaan pysähtynyt ajattelemaan, että Suomessa oli ihmisiä, jotka tosiaan kuuntelivat niitä. Hämmästykseni oli suuri kun kuulin Rumba-lehden Roisi-Roineen kehaisseen jollekin Hiski Salomäkeä.
Varsinaisen Marathonini koin Yle-päivänä noin vuosi radikaalisarjamme loppumisen jälkeen. Kaksi teini-ikäistä tyttöä oli marssinut käsikkäin Radiomafian tiskille tiukkaamaan tuimasti: "Mihin on jäänyt Radio Radikal?!!"