On olemassa kahdenlaisia oppiaineita. Ensinnäkin on niitä, joista oletetaan olevan välitöntä hyötyä oppijoille. Toiseksi on niitä, joiden tuottama hyöty perustellaan lähinnä välillisesti. Tältä ainakin vaikuttaa, kun seuraa keskustelua etenkin ruotsin kielen asemasta opetuksessa.

Selvennän ajatusta:Välittömän hyödyn oppiaineissa asioita opetellaan ensisijaisesti siksi, että niistä on oppijalle hyötyä elämässä. Matematiikkaa ja biologiaa lukeva hyötyy ymmärtäessään, miten maailma ympärillä toimii ja miten siihen voi vaikuttaa. Taide- ja taitoaineet, kuten myös liikunta tarjoavat eväitä terveelliseen itseilmaisuun ja ihan yksinkertaisesti itsestä huolehtimiseen.

Sen sijaan välillisen hyödyn oppiaineissa asioita opetellaan ensisijaisesti siksi, että a.) ne helpottavat jonkin muun, myöhemmin tulevan hyödyllisen asian oppimista tai b.) niiden opiskelu hyödyttää jotakuta tai jotakin muuta kuin oppijaa itseään. Tällaisia oppiaineita vaikuttavat olevan ruotsi ja uskonto, tarkemmin sanottuna tunnustuksellinen uskonnonopetus. Molempien olemassaoloa perustellaan julkisessa keskustelussa ensisijaisesti jonkin väliaskeleen kautta.

Esimerkiksi uskontoa tarjotaan tärkeäksi moraaliseen elämään oppimisen välineeksi. Tällöin kuitenkin on jo siirrytty ajatuksissa askel eteenpäin – uskonnon opiskelun hyödyllisyyttä ei perustella sillä itsellään vaan jollain uskontoa paljon laajemmalla, jonka oppimisessa uskonto voi olla apuna. Samaan tapaan ruotsia markkinoidaan kanavana muiden saman kieliperheen kielten oppimiseen ja Suomen historian syvällisempään ymmärtämiseen. Oppiminen ei tapahdu ruotsin kielen osaamisen itsensä, vaan jonkin sellaisen vuoksi, johon voi perehtyä myöhemmin.

Ruotsin asemaa perustellaan myös kielivähemmistön oikeuksien turvaamisella. Tällöinkään kyseessä ei ole hyöty, joka tulisi oppijalle, vaan eräänlainen koko yhteiskunnan saavutus. Samoin uskontoa esitellään mielellään yleisenä, tärkeänä oikeutena. Oman uskonnon opetus on kaikille kuuluva perusoikeus, josta ei saa tinkiä, joten uskontoa on opetettava ja opeteltava. Tällöinkin ollaan irtauduttu kokonaan siitä, onko itse opetuksen sisällöstä oppijalle jokin hyöty. Kyseessä on ryhmänä saatu, välillinen etu.

Sattumalta nämä välillisellä hyödyllä perustellut oppiaineet ovat myös oppiaineistomme kiistellyimmät. En edellisellä halua ottaa suoraan kantaa kummankaan oppiaineen mielekkyyteen. Nähdäkseni olisi kuitenkin toivottavaa, että kaikkien pakollisina opiskeltavien aineiden merkitystä arvioitaisiin julkisuudessa ainakin suhteellisen yhteismitallisilla kriteereillä.

Ruotsalaisen kansanpuolueen tavoitteena on lisätä suvaitsevaisuutta ja siinä se on onnistunut. Suomalasten suvaitsevaisuus on lisääntynyt - venäläisiä kohtaan. Suomalaiset taistelivat seitsemänkymmentä vuotta sitten aivan tosissaan, jotta maan virallinen kieli ei olisi venäjä. Toisin on nyt. Koulujen pakkoruotsi on niin inhottua, että itärajan kunnat haluavat mieluummin vaikka pakkovenäjää.

Pääministeri Mari Kiviniemi kannattaa tohmajärveläisten toivetta, samoin vihreät, jotka viikonloppuna esittivät jopa ruotsin virkakielikokeen poistamista.

Lappeenrannassa saatiin venäjä ensimmäisen vieraan kielen vaihtoehdoksi vasta viime vuonna, mutta nyt jo melkein joka viides lapsi valitsee sen. Jos Itä-Suomi halutaan pitää jotenkin hengissä, on aivan selvää, että venäjän kielen ja kulttuurin osaaminen on välttämätöntä. Tomaatinkasvatuksella se ei onnistu.

Ruotsin puolustajat pelkäävät, että lapset oppivat vain englantia. Mutta jos pakkoruotsi vaihdetaan toiseen pakkokieleen, suomalaisten kielitaito vain monipuolistuu. Pienemmillekin paikkakunnille avautuu mahdollisuus opiskella kiinaa, jota me kaikki kuitenkin sadan vuoden päästä puhumme.

Siis ruotsin kielen asema heikkenee Suomessa, se näyttää vääjäämättömältä. Kun ylioppilaskirjoituksissa ruotsin kieli tuli vapaaehtoiseksi viisi vuotta sitten, sen kirjoittajien määrä romahti.

Ongelma on siis se pakko. Ainoa tapa saada lapset ja nuoret ahnehtimaan ruotsin opetusta on tehdä ruotsista kiellettyä. Siis kielletään ruotsi, tehdään siitä rangaistava maanalainen salakieli, niin se jää eloon.

Kaksikielisyyttä suojellaan perustuslaissa, puolustajat sanovat. Perustuslaissa on muitakin kuolleita kirjaimia ja jopa huvittavia lupauksia – kuten se, että suomalaisilla on oikeus työhön. Asiaa hankaloittaa se, että kenelläkään ei ole velvollisuutta antaa työtä.

On totta, että ruotsinkieliset palvelut ovat uhattuina. Niin ovat suomenkielisetkin. Kielitaidon suhteen kannattaa joka tapauksessa ennen vanhainkotia opetella englantia, puolaa, venäjää tai somalian alkeet, sillä niitä kieliä tulevaisuuden hoitajat joka tapauksessa puhuvat.

Voi olla, että aivan aito ruotsin osaaminen jopa paranee, kun siihen paneutuvat motivoituneet oppilaat. Suomessa on aina sentään muutama välkky nuori, joka ymmärtää, että ruotsin taito voi olla loistava kilpailuvaltti.

Mutta jos tasaveroisia ollaan, niin ruotsinkielisiltä pitää poistaa myös pakkosuomi, jota lapsiparat joutuvat opettelemaan jo peruskoulun ensimmäiseltä, viimeistään toiselta luokalta. Suomenruotsalaisilla on jo kodin peruna yli kahdenkymmenen miljoonan puhujan markkinat, mutta he joutuvat tuhlaamaan aikaansa hyödyttömään ugrilaiseen marginaalikieleen.

Pakkoruotsin vastustajien on oltava johdonmukaisia. Jos emme vaadi suomalaisilta ruotsin kielen taitoa, on hyväksyttävä sekin, että kaikki suomalaiset eivät osaa suomea. Eikä heidän tarvitsekaan.

Alas pakkoruotsi ja pakkosuomi – eläkööt kaikki pakkokielet.