Elävä arkisto

Balkanilla diktaattorin pyhätöstä voi tulla pyllymäki

Tapasin Saïdin liikennevaloissa. Olin toista päivää Pristinassa ja varmaan näytin olevani ihan hukassa. Hän neuvoi minulle ja ystävilleni reitin mukavaan ravintolaan ja lähti itse mukaan. Saïd oli kuvataiteilija. Kosovon sodan aikana hän oli asunut Saksassa ja puhui täydellistä englantia. Sydämellinen ja avoin taiteilija kertoi kokemuksistaan ja ajatuksistaan kotimaastaan. Hän mietti, selviääkö Kosovo koskaan yksin ilman kansainvälisen yhteisön huomattavaa apua. Tuolloin Kosovoa pyörittivät Etyj, EU ja YK.

Kosovoa pyöritetään kansainvälisen yhteisön avustuksella. Katso reportaasi suomalaisten poliisien työstä Kosovossa.

Kosovon itsenäisyyteen johtanut sota oli vuosisatojen konfliktien kärjistymä. (Kuva: Juhana Säilynoja)

Seuraavana päivänä menimme hänen ystävänsä bändin keikalle. Baari oli täynnä nuoria ihmisiä. Kaikki olivat avoimia ja hymyileviä. Näille nuorille maailma on avoin, mutta onko maailma avoin ottamaan heidät vastaan? Kosovo on Euroopan nuorin valtio ja edelleen toiseksi suurinta kaupunkia Mitrovicaa halkovan joen kohdalta kahtia jaettu. Etelärannalla puhutaan albaniaa, maksetaan euroilla ja kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla. Pohjoispuolella puhutaan serbiaa, maksetaan dinaareilla ja kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla. Vaikka sota päättyi, kriisi jäi.

Kosovon hiekkapölyisten teiden jäädessä taakseni jatkoin matkaani Albaniaan. Mystinen ja salaperäinen valtio Adrianmeren rannalla oli pitkään eristyksissä muusta maailmasta. Eristyneisyyden historia tuli vastaan heti rajan ylitettyäni. Sadattuhannet bunkkerit pitkin maaseutua muistuttavat entisen diktaattorin Enver Hoxhan vainoharhaisuudesta. Hän oli tiukka stalinisti ja johti maataan oppi-isänsä keinoin. Valta keskittyi hänen perheelleen ja vastustajat teloitettiin, joskus jopa parlamentin istunnossa. Nyt tätä monumenttia Hoxhan kaudelle on alettu ottaa uusiin käyttötarkoituksiin. Suurimmista bunkkereista voi löytää vaikka kivan kahvilan.

Toimittaja Irma Swahn pääsi haastattelemaan diktaattorin leskeä Nexhmije Hoxhaa vuonna 1997

Albania on jännittävä paikka. Se on paikka, jonka pääkaupungista Tiranasta voi löytää Stalinin patsaan ja jossa voi laskea pyllymäkeä diktaattorin itselleen pyhätöksi rakentaman pyramidin marmoriseinää pitkin. Se on maa, joka on jatkuvasti matkalla jonnekin niin kovaa vauhtia, että menneisyyden suhde nykyisyyteen on läsnä vinolla tavalla ja historialle nauretaan, vaikkei sitä tiedostettaisikaan. Se on maa, jonka keskuspuisto on nimeltään Taiwan kiitokseksi Kiinan kansantasavallalle ja jossa nuoret miettivät mihin maahan sitä muuttaisi.

Albaniassa menneisyydellä on jännitteinen suhde nykyisyyteen. Diktaattoorin itselleen monumentiksi rakentama pyramidi on hyvä pyllymäki! (Kuva: Juhana Säilynoja)

Balkanin sydän on Bosnia ja Hertsegovina. Ihan kirjaimellisestikin, valtion rajat kun piirtävät sydämen Balkanin niemimaan länsiosaan. Myös kulttuurisesti Bosnia-Hertsegovina kuvastaa Balkanin erityislaatuisuutta. Bosniassa kohtaavat slaavilainen, turkkilainen ja länsieurooppalainen kulttuuri. Se on jaettu bosnialaisten ja kroaattien federaatioon sekä serbitasavalta Republika Srpskaan.

Bosnia jaettiin väkivaltaisesti sodassa. Republika Srpskan serbipuolueen johtaja saapui haastatteluun vuonna 1992 mukanaan konepistooli.

Matkatessani Republika Srpskan pääkaupunkiin Banja Lukaan minua jännitti. Olin kuullut kaupungista kaikenlaista, kuten että se olisi pahuuden keskittymä. Perillä minua odottikin ihan tavallinen, joskin ehkä hieman murjotun näköinen kaupunki. Tosin kaupungissa ennen Bosnian sotaa olleet minareetit olivat kadonneet kaupunkikuvasta. Ajattelin, että noh, paikka on kiva, mutta kai niiden ihmisten on oltava pahoja. Petyin vähän, kun tutustuin muutamaan banjalukalaiseen ja huomasin, että mukavia ja analyyttisiä ihmisiä ne olivat. Nämä nuoret vieläpä työskentelivät saadakseen kroaatit, serbit ja bosnialaiset toimimaan yhdessä.

Bosnian sodan hirveydet tapahtuivat kansainvälisen yhteisön katsoessa päältä. Katso Elävässä arkistossa: Kansa, jonka maailma petti.

Bosnian sota oli karmein Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen. Kaikkia joukkohautoja ja keskitysleirien kauheuksia ei ole vieläkään paljastettu. Kymmenisen vuotta aiemmin Marja-Liisa Hämäläisen kunnian hetkiä todistanut Sarajevo oli kestänyt piiritystä ja tarkka-ampujien tulta kuusi vuotta.

Jugoslavian hajoaminen toi Eurooppaan paitsi uusia itsenäisiä valtioita, myös uusia kansallisia käsitteitä. Suomessakin puhuttiin aikoinaan virheellisesti jugoslaaveista kansana, vaikka valtioliiton kansalaiset edustivat useita eri kansallisuuksia. Useat niistä ovat saaneet omat kansallisvaltionsa sotien seurauksina. Jugoslavian hajoaminen aiheutti etnisyyden perusteella tehdyn railon, jota nyt uusi sukupolvi yrittää paikata. Tämä näkyy niin kosovolaisessa albaanitaiteilijassa kuin banjalukalaisissa nuorissa. Näkyy se myös Euroviisujen pistetaulukossa, jossa ennen niin sotaisat naapurit nyt kilvan äänestävät toisiaan menestykseen.

Asiasanat:

Balkan

sota

Albania

Bosnia

1 kommentti

Veren varas Kyrööjjoella

0 kommenttia

Olen kotoisin latomereltä ja lakeuden kasvattina leikkinyt verellä lapsesta saakka vailla rauran puutesta. Kun koostin Elävään arkistoon videoita Pohjanmaan tulvista, havahduin vähän väliä liitelemästä lapsuusmuistoissa pitkin alavien maiden rannattomia tulvajärviä.

Lapsuudenkodistani on matkaa merenrantaan yli 70 kilometriä. Kotikuntaani halkova Etelä-Pohjanmaan suurin jokikin on lappilaisten mukaan pelkkä luoma verrattuna pohjoisen uhkeisiin uomiin. Niinpä en olekaan koskaan ajatellut itseäni erityisemmin veden kasvattina. Mutta kun katselin läpi lukuisia uutisjuttuja ja ohjelmia tulvivista lakeuksista, tajusin, että pihoille ja pelloille paisuva vesi on osa sielunmaisemaani. Muistan, kun alakoululaisena ulkomaanreissulla hakeuduin koti-ikävän iskettyä merenrantaan. Ajattelin silloin, että meren ääretön ulappa on se rauhoittava elementti. En miettinyt itsessään vettä, vaan kotoista tunnetta, kun ei heti silimä pökkää. Piti kuitenkin matkata muutama vuosikymmen merenrantakaupunkiin asumaan ja vanhoja filmejä katsomaan, jotta huomasin kasvaneeni merenpohjassa veden ympäröimänä.

Kun annoin itseni vajota nostalgiaan, huomasin, että monet rakkaat ja rumatkin muistot liittyvät veden voimaan. Keväisin tulvien lähestyessä alkoi savipohjainen tie kuplia. Mudasta saattaisi nousta mutantti – muutama oli jo ehkä noussutkin ja muuttanut minun äitini ja kaverini isän ankariksi tiukkapipoiksi. Mutanttimuutosta voisi epäillä, jos niskaan olisi pistetty koristepäinen piikki. En kyllä uskaltanut kovin tarkkaan äitini niskaa tutkia; piikin tuntomerkit ja mutanttiuden oireet olivat muutoinkin kaverini kertoman varassa, sillä itse en ollut saanut pelottavaa elokuvaa katsoa ja kaverinikin oli nähnyt ovenraosta salaa vain osan. Mutta yhtä kaikki: sulava routa, lähestyvät tulvat ja kupliva muta liittyvät lapsuuden tummiin vesiin.

Kun tulvat syöksivät pelloille ja katkoivat tiet, toivoin niiden kohoavan entisestään. Haaveilin uintimatkoista kouluun ja pohjalaispitäjän muodonmuutoksesta gondolikaupungiksi. Koulumatka taittui kuitenkin polkupyörällä, kun otti kuivalta maalta vauhtia ja piti jalkoja pyöränsarvilla, eikä vesi koskaan tullut meillä sisään saakka, vaikka sitä välillä hartaasti toivoin. Jokirannan asukkaiden kevätevakkous kuulosti seikkailulta ja uusien tavaroiden hankinta vettyneiden tilalle hienolta.

Tulvahuiput taittuivat, kun tulvantorjuntatyöt etenivät. Rakennettiin patoja, pengerryksiä ja tulva-altaita sekä sahattiin jäitä. Joutsenjärvet kutistuivat lammiksi, keväistä tuli kuivakkaampia, kun jännitys laantui. Mutta penkereet kuluvat, pumputkin pysähtyvät, ihmiset unohtavat ja kevät pääsee yllättämään vuolaana virtana monena vuonna.

1990-luvulla ennen netin joukkovoimaa oli uutistoimituksessa erimielisyyttä Etelä-Pohjanmaata halkovan tulvajoen oikeinkirjoituksesta. Soitin isälle varmistaakseni, että onko se joki siellä Kyrönjoki vai Kyröjoki, kuten jotkut väittivät. — Kyrööjjoki, isä vastasi. — Niin, mutta onko siinä keskellä ännää vai ei? — Kyllä se on KYRÖÖJJOKI.

Katso Elävässä arkistossa: Taas tulvii Pohjanmaa — taltioita seitsemältä vuosikymmeneltä

Asiasanat:

0 kommenttia

Opintotuki on saavutettu etu

0 kommenttia

Opintotuen historia alkaa jo vuodesta 1959 valtion takaamina harkinnanvaraisina lainoina. Lainoituksen varassa opiskelijat olivat aina vuoteen 1972, jolloin uuden lain myötä sai alkunsa nykymuotoinen tuki.

Opintotukea ei olisi ilman opiskelija-aktiiveja ja yhtenäistä opiskelijakenttää. Opintotuki onkin mitä suurimmissa määrin saavutettu etu, ei vain annettu. Sitä eivät ole saavuttaneet poliitikot ylhäältä, vaan opiskelijoiden vaatimukset alhaalta päin.

Opiskelijajärjestöjen poliittinen valta onkin huomattava ja niistä on moni nykyinen huippupoliitikko ponnistanut. Opiskelijat ovat myös aina olleet hyvin äänekkäitä ajaessaan tasa-arvoista koulutusta Suomeen.

Keskiviikkona järjestettiin Helsingissä suurmielenosoitus otsikolla näpit irti opintotuesta. Kaikkien eduskuntapuolueiden edustajat vannoivat, että tuki sidotaan indeksiin ja että toisen asteen opiskelijoiden vanhempien tulojen vaikutus tukeen lopetetaan. Kaikki näistä poliitikoista myös korostivat tulonsiirtoon perustuvaa tukea eivätkä lainapainoitteista.

Hallitusohjelmassa lukee, että opintotuki sidotaan indeksiin 1.9.2014. Miksi siis barrikadeille? Opiskelijajärjestöt ovat huolissaan pyrkimyksistä muuttaa opintotuki niin sanottuun 5+1 malliin, jossa kaikki tukikuukaudet pitäisi käyttää tasan viidessä vuodessa ja sen jälkeen saisi vain lainantakausta. Minulle ja monelle muulle opinahjoaan vaihtaneelle tämä tarkoittaisi tulevien vuosien opiskelun täyttä rahoittamista työnteolla, jolloin opiskelu muuttuisi käytännössä sivutoimiseksi. Harva tietää parikymppisenä mitä tahtoo tehdä isona.

Lainapainoitteisuus tarkoittaa muutoinkin yhteiskunnallista vinoutumaa, kun tuhannet kansalaiset rahoittavat arkeaan pankkilainoilla. Kuten eräässä mielenosoituksen banderollissakin kysyttiin: söisitkö sinä velaksi?

Vuonna 1992 opintotukea muutettiin niin, että se ei ensimmäistä kertaa ollut lainapainoitteinen. Tavoitteena oli opiskelun mahdollistaminen kaikille, varakkuuteen katsomatta. Näin tehtiin vaikka taloustilanne oli samankaltainen kuin mitä se on nyt Suomessa. Kaksi vuotta myöhemmin kuitenkin ajateltiin jo eri tavalla. Opetusministeriön neuvottelevan virkamies kertoi Kuningaskuluttajalle, ettei ole edes tarkoitus, että opiskelija pärjäisi ilman lainaa. Inflaatio oli jo syönyt suurimman osan korotuksesta ja söi tulevina vuosina vielä lisää. Opintotuki oli saman suuruinen aina vuoteen 2005 saakka.

Tänään torstaina Säätytalolla käsitellään opintotuen tulevaisuutta kehysriihessä. Muutoksia on luvassa, mutta minkälaisia. Työurien pidentäminen ja säästötoimet asettavat painetta opiskelijoitakin kohtaan.

Opintotuki on mahdollistanut suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuuden. Se on mahdollistanut jokaisen omilla taidoilla, älykkyydellä tai sisulla päästä juuri siihen ammattiin mihin on tahtonut. Ilman, että se mihin sosioekonomiseen ryhmään sattuu syntymään ennalta sen jo määräisi. Opintotuki on myös mahdollistanut kasvun, pohdinnan, innovaation ja ennen kaikkea epäonnistumisen.

Opintotuki on luonut turvan ympärille, jolloin nuoret ovat uskaltaneet kokeilla siipiään ja mahdollisesti onnistua vaikka minkälaisissa innovaatioissa. Olisiko esimerkiksi Linuxia ilman opintotukea? Suomi tahtoo olla innovaatioiden maa, mutta jos epäonnistumisesta tehdään liian rankaisevaa viemällä tukiverkko pois, ei kukaan uskalla unelmoida mahdottomasta.

Opintotuki on saavutettu etu ja saavutetuista eduista ei niin vain luovuta.

Juhana Säilynoja

Kirjoittaja on journalistiopiskelija ja Elävän arkiston harjoittelija, joka on kokeilemalla löytänyt sen mitä tahtoo tehdä isona.

Kuvagalleria:

Asiasanat:

0 kommenttia

Pohjolan villi sexus

3 kommenttia

Kun olin 19-vuotias olin vielä lukiossa ja vain mietin, että mitä sitä tekisi sitten joskus. Kun Timo Kustaa Mukka oli 19-vuotias, oli hän jo julkaissut yhden vieläkin puhutuimmista suomalaisista romaaneista. Oli hän siihen ikään mennessä myös ehtinyt tulla uskoon, opiskella Ateneumissa, tulla pois uskosta, mennä naimisiin ja saada lapsen sekä sairastaa aivokalvontulehduksen.

Hänen esikoisromaaninsa Maa on syntinen laulu sekä myöhemmin ilmestyneet Tabu ja Koiran kuolema toivat hänelle lisänimen ”Pohjolan villi sexus”. Vuonna 1968, 23-vuotiaana, hän kertoi yrittäneensä kirjassaan Ja kesän heinä kuolee ”kartoittaa psyykeen hajoamista, jossa seksuaalisilla tekijöillä on melkoinen sija”.

Hänen teoksensa osuivatkin jollain tapaa 1960-luvun Zeitgeistiin. Seksuaalisuuden muureja haluttiin koetella, siinä missä muitakin yhteiskunnan normisääntöjä. Toisaalta Mukasta tuli avoimuuden viestintuoja, toisaalta riettauden symboli.

Mukka oli kotoisin Lapin Pellosta. Kotiseudun vahva uskonnollisuus näkyi, siinä miten häneen suhtauduttiin. Sekin oli kaksijakoista. Toisaalta häntä halveksuttiin, mutta toisaalta oli hienoa, kun kylältä löytyi kirjailija, julkkis.

Katso Elävästä arkistosta: Dokumentti Maa on työtön laulu

Yhteiskunta kai aina suhtautuu rajoja koetteleviin kaksijakoisesti. Kanta riippuu siitä, haluaako muutosta vai vakautta.

Kuoleman jälkeenkin niihin rajoja koetelleisiin suhtaudutaan kaksijakoisesti. Joillekin Timo K. Mukka on aikansa ääni, virtuoosimainen kuvailija. Joillekin Timo K. Mukka on edelleenkin riettauden symboli. Itse hän kyllä piti Hannu Salamaa rivompana.

Vaikka voisinkin kadehtia sitä mitä Mukka oli saavuttanut jo 19-vuotiaana, ei se ehkä kannata. Mukka eli nopeutetussa tahdissa elämänsä: kävi kansakoulun loppuun jo 12-vuotiaana, julkaisi seitsemässä vuodessa yhdeksän teosta (ja postuumisti yhden). Valitettavasti hän myös kuoli nuorena, vain 28-vuotiaana vuonna 1972.

Jollain tapaa Timo K. Mukan elämästä kertoo myös hänen kuolemansa. Kuten Mukan romaanit, hänen kuolemansakin oli shokeraava ja traaginen. Hänen ollessa jo sydänsairas, julkaisi Hymy artikkelin otsikolla ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”. Mukan kuoleman jälkeen hänen perikuntansa voitti oikeustaistelun Hymyä vastaan. Tapaus johti myös niin sanotun Lex hymyn eli intimiteettisuojalain säätämiseen.

Kuolinpäivänäänkin Mukka joutui nöyryytyksen kohteeksi, kuten lappilainen lääkäri ja Mukan hyvä ystävä Pekka Raudaskoski muistaa. Hän halusi mennä sairaalasta kotiinsa ”kuolemaan kuin karhu pesäänsä”, mutta kotona odottikin haastemies.

Mukan kirjat löytävät eri tavoin uusia lukijoita. Minä luin Maa on syntinen laulun nähtyäni Rauni Mollbergin ohjaaman, kirjaan perustuvan elokuvan. Joku muu saattaa innostua vaikka nähdessään Mukan kuvan tatuoituna Ville Valon käsivarressa.

Asiasanat:

Timo K. Mukka

kirjailijat

lappi

3 kommenttia

Ruotsalainen Suomi ja katkeruus

11 kommenttia

Suomi on ruotsalainen -sarja on herättänyt paljon tunteita Suomessa. Yleen tuleva palaute on pääosin kiittävää, mutta toisien mielestä ohjelma lyttää suomalaisia ruotsalaisten kustannuksella. Oma Ruotsi-traumani liittyy 1500-lukuun ja Turun verilöylyyn.

Taivassalon kirkon katossa on joukko keskiaikaisia vaakunoita, jotka kuuluvat sammuneille aatelissuvuille. Sukujen päämiehet mestattiin 1599 Turun verilöylyssä. Naiset jäivät asumaan Taivassalon Lemmetyisten ja Sannaisten kyliin, joista isovanhempani ovat kotoisin. Suntion ja perimätiedon mukaan olemme näiden tapettujen miesten vaimojen jälkeläisiä.

Tutustuttuani Turun verilöylyn historiaan ja saatuani selville, että Kaarle-herttua mestautti joukkorangaistuksessa suuren joukon Suomen aatelisia ja mahtimiehiä, minussa heräsi outo katkeruus. Näin kävi, vaikka olen aina ollut "Vadelmavenepakolaismiehiä". Katkarapuvoileipä maistuu Gamla Stanissa, ja risteilyn jälkeen mietin aina, että Tukholmassa pitäisi käydä useammin. Tukholmassa voisi jopa asua. Ruotsalaisessa elämänasenteessa on meistä poikkeavaa positiivisuutta.

Verilöylytieto alkoi synnyttää erilaisia ajatuksia. Olisimmeko me suomalaisetkin olleet vauraan maan asukkeja jo 1600-luvulla? Esi-isämme polttivat tervaa ja sahasivat tukkeja Ruotsin hyväksi. Samalla Tukholman kultavarannot kasvoivat. Olisivatko omat esi-isäni olleet tässä maassa keskeisessä asemassa? Murskattiinko Suomen valtion synnyn siemenet 1599 useiksi sadoiksi vuosiksi? Tämänkö vuoksi suomalaisia ei yleensä paljon hymyilytä?

Suomessa on neljä isoa historian vaihetta, josta tämänkaltaista katkeruutta nousee: Ruotsin vallan aika, Venäjän vallan aika, sisällissota sekä talvi- ja jatkosota. Lisäksi poliittisia katkeruutta herättäneitä kausia ovat sotienvälinen oikeiston ja 2. maailmansodan jälkeinen äärivasemmiston Neuvostoliiton tuella saavutettu hegemonia.

Parempi kuitenkin oppia historiasta kuin katkeroitua. Toisaalta katkero on varmasti suomalaisen sisun tärkeä polttoaine.

Suomi on ruotsalainen -sarja Areenassa alkuvuodesta 2013. Viimenen jakso poistuu 26.3.

Ylen Elävässä arkistossa on paljon Ruotsin vallan aikaan liittyvää materiaalia:

Näkyvimpiä ikkunoita Ruotsin vallan aikaan on Turun linna.

Läntisistä, etenkin Ruotsin kautta tulleista ruoka- ja kulttuurivaikutteista kertoo Suomessakin keskeisesti vaikuttanut kartanolaitos. Kartanokeitoksia-sarjassa tutustutaan suomalaisiin kartanoihin ja niiden pitkälti ruotsalaiseen ruokaperinteeseen.

Paavo Rytsä, vastaava tuottaja, Yle Areena

Asiasanat:

historia

Ruotsi

suomalaisuus

Suomi on ruotsalainen

Taivassalo

Turun verilöyly

Varsinais-Suomi

11 kommenttia

Juutalaiskysymys ja pumpuliplantaasin pojat

0 kommenttia

”Hyvää päivää, hyvät kuulijat. Tänään Kuusikulmaisen pöydän ympärillä keskustellaan juutalaiskysymyksestä. Asiantuntijat pohtivat, voiko aiheesta keskustella radiossa ja mitä Raamattu sanoikaan juutalaisten kohtalosta.”

Näin kuulutettiin 1930-luvulla radiossa, tai olisi kuulutettu, jos kyseinen jakso sarjasta ”Keskusteluja kuusikulmaisen pöydän äärellä” olisi lähetetty radiosta. Se oli kuitenkin aiheensa takia aivan liian hankala. Yleisradio vältti vielä 1950-luvullakin turhan keskustelun synnyttämistä, ja 1930-luvulla juutalaiskysymys olisi herättänyt keskustelua, varsinkin, jos ohjelma olisi esittänyt arvostelua Saksaa kohtaan.

Kuuntele Elävästä arkistosta: Keskustelu siitä, voidaanko juutalaiskysymyksestä keskustella radiossa (1939)

Tämä arkistoon jäänyt nauhoitus juutalaiskysymyksestä kertoo Yleisradion tavasta sekä myötäillä yleistä rasismin ilmapiiriä että toisaalta yrityksestä suhtautua siihen jotenkin fiksusti. Yleisesti ottaen rasistiset piirteet Yleisradion ohjelmissa ovat kuulostaneet jälkikäteen kuunneltuna naiivin syyntakeettomilta. Niistä kun paistaa läpi suomalaisen rodun vähempiarvoisuus muihin länsimaihin verrattuna.

”Koita nyt Sirkka-parka heikoilla voimillasi mutta pestyllä naamalla näyttää suurmaailman yleisölle, ettemme me suomalaiset sentään kaikkein vinosilmäisimpiä mongoleja ole.” Näin ohjeisti Sirkka Salosen isä tytärtään Miss Eurooppa -kisoihin vuonna 1938. Sirkka-parka voitti Euroopan kauneimman naisen tittelin.

Kuuntele Elävästä arkistosta: Sirkka Salonen palaa Suomeen (1938)

Oikeastaan vasta musta mies tarjosi suomalaisille ”hieman alkeellisemman” vertailukohdan. Pastori Tuure Vapaavuori tutustutti 1950-luvulla suomalaislapset tähän Afrikan villiin ja lapselliseen mieheen, likaiseen pakanaan, jonka ympärillä häärii monta vaimoa. Afrikka nähtiin yhtenä suurena maana, jossa puhuttiin ”afrikan kieltä”, samaan tapaan kuin Euroopassa puhuttaisiin "euroopan kieltä".

Kuuntele Elävästä arkistosta: Lähetyssaarnaaja vierailee mustan pakanan majassa (1957)

Ominaista mustille miehille oli myös se, että heistä harvemmin puhuttiin nimellä. Urheiluselostuksissa juoksi ”pumpuliplantaasin poikia” ja yksinkertaisesti neekereitä. Neekeri-sana oli hyväksytty vielä 1960-luvulla. Urheiluselostuksissa nämä pumpuliplantaasin pojat olivatkin ylivertaisen voimakkaita, karuissa oloissa varttuneita nuorukaisia.

Kuuntele Elävästä arkistosta: "Amerikan neekerit" 400 metrin finaalissa Rooman olympialaisissa (1960)

Kuuntele Elävästä arkistosta: Pumpuliplantaasien geeniperintöä miesten 100 metrillä yleisurheilun MM-kisoissa (1991)

Juutalaiskysymyksen jälkeen Suomessa pinnalle nousikin neekerikysymys. Mustalla miehellä ei esimerkiksi ollut asiaa suomalaiseen ravintolaan 1960-luvulla. Toisaalta tuohon aikaan ravintolaan ei ollut asiaa monella suomalaisellakaan, ei ainakaan romaneilla, yksin liikkuvilla naisilla ja pitkätukkaisilla miehillä.

Kuuntele Elävästä arkistosta: Afrikkalaiselta turistilta evätty pääsy ravintolaan (1964)

Suomalaiset ovat varsin taitavasti pitäneet maan rajat suljettuina toisen maailmansodan jälkeen 1990-luvulle asti. 90-luvun alussa jostain käsittämättömästä (suomalaisille käsittämättömästä) syystä Venäjän puolelta Suomeen saapui vähän päälle sata romanialaista ja 43 somalia. Kyllä, 43 somalia!

Toimittaja Terttu Lensu suuntasi mikrofonin kanssa rajan tuntumaan Rauhan entiseen sairaalaan, jonne oli perustettu pakolaisten vastaanottokeskus. Lensu totesi kuin pastori Vapaavuorta mukaillen, että näistä maahanmuuttajista liikkuu villejä huhuja, he kantavat tikareita mukanaan ja turmelevat nuorison moraalin. Paikalliset asukkaat ehdottivatkin, että nämä uudisasukkaat pitäisi aidata.

Kuuntele Elävästä arkistosta: Ensimmäisiä Somalian ja Romanian pakolaisia vaadittiin jopa aidattaviksi (1990)

Aitaaminen ei täysin onnistunut, ja nämä eksoottiset uudisasukkaat pääsivät liikkumaan mm. paikallisiin ruokakauppoihin. Kun viranomaiset eivät olleet riittävän tarmokkaita, niin Suomen tervehenkinen ja moraalisesti turmeltumaton nuoriso otti ohjat omiin käsiinsä useilla paikkakunnilla, joissa oli pakolaisten vastaanottokeskuksia.

Kuuntele Areenasta Seija Aunilan ohjelma Kurkistuksia suomalaiseen rasismiin 2/3: Rasismi Ylen ohjelmissa

Asiasanat:

rasismi

ennakkoluulot

0 kommenttia

Kekkosettoman osa

2 kommenttia

Elävän arkiston toimituksessa on yksi kestoaihe, josta jaksamme aina huumorilla väitellä; ”koko kansan” ihmiset. Tiedättehän, sellaiset joita viimeistään kuolemansa jälkeen tituleerataan koko kansan kasvoiksi. Koko kansan Teija Sopanen vaikkapa. Paitsi, ettei minulla ollut käsitystä, kuka on Teija Sopanen, kunnes aloitin työt Elävässä arkistossa. Tai muistan kyllä etäisesti jonkun Teijan keittiössä -kokkiohjelman ja ihmettelin miksi sen juontajan kuolema on iso juttu.

Yksi on hahmoista kaikkein sitkein, Kekkonen. Se tuijottaa minua Elävän arkiston mainosjulisteista, populaariohjelmien hipsterhenkisistä kuvituksista ja 6o-luvulla eläneiden jutuista. Muistutin kerran eräässä palaverissa, että meillä 80-luvun lapsilla ei ole Kekkosta. Vanhemmat voivat aina muistella tuota kansaa yhdistänyttä ihmemiestä, joka suvereenisti hiihti, kalasti ja kiipesi palmuun. Mutta minä en. Olen osa kekkosetonta sukupolvea.

Katso Elävässä arkistossa: Kekkonen oli konkari ja Kaarle Kustaa prinssi talvilomalla Lapissa

Suomi eli vielä 60-luvulla yhtenäiskulttuurissa, jossa televisiokanavia oli yksi ja yhdeksän uutiset kertoivat mitä maailmasta pitää tietää. Nyt muistuttelen vanhempia kollegoitani siitä, että koko kansan hahmot ja ilmiöt alkavat olla häviävä luonnonvara.

Minä synnyin elämän supermarkettiin. Sen läpi kuljetaan poimien hyllyiltä mitä huvittaa. Taustalla on usein ajatus miten voisi korostaa omaa yksilöllisyyttään, olla sellainen oikea huippuyksilö. Identiteetin palasia on tarjolla monenlaisia. Jossain joku mainostaa aggressiivisella uholla talvisotaa ja sisua, mutta kuljen niiden ohi, koska siinä paatoksessa on jotain luotaantyöntävää. Varon ottamasta liian kyseenalaistavaa ilmettä, muuten saan pahvisesta sotaveteraanista päähän. Sotamuisteloista kiinnostuin vasta kun kun uudet sukupolvet alkoivat käsitellä sotaa uudessa valossa, näyttivät sen toisenkin puolen.

Kekkosta minulla ei siis ole, eikä oikein sitä talvisodan henkeäkään. Mutta voisiko jotain yhteistä löytyä. Koko kansan Jeesus? Ikävä kyllä menetin uskoni ihmisten uskontoon jo aika varhain. Henkisyyttäni en ole menettänyt, mutta pidän sen omana tietonani, sillä sille ei ole paikkaa. Mietin näenkö elinaikanani sen, että uskontojen myönnetään olevan vain viitekehyksiä asioille, jotka hipovat käsitys- ja havaintokykymme rajoja. Välineitä, joilla otetaan kiinni jostain suuremmasta, kuvitetaan kuvittamatonta. Sillä välin kuuntelen sivumennen iänikuisia keskusteluja homoista ja milloin mistäkin kirkkoa uhkaavasta ilmiöstä. Puhutaan arvotyhjiöstä, mutta ennemmin tuntuu, että kuljemme vanhentuneiden arvojen keskellä, jotka hitaan kehityksensä takia jättävät monet tyhjiksi. Tilanne on ristiriitainen, sillä en haluaisi eristää henkisyyttäni pelkäksi yksityisasiaksi, mutten myöskään aliarvioida ajattelukykyäni ja vuosisatojen meihin kasaamaa sivistystä.

Jumalaton on muuten hauska sana, yksi välilyönti ja siitä tulee jumalat on. Tunnettu buddhalainen munkki, rauhanaktivisti ja kirjailija Thich Nhat Hanh kirjoittaa loistavassa kirjassaan Going Home: Jesus and Buddha as Brothers: “It is said that God has created man in his own image. But it may be that humankind has created God in the image of humankind.” Ehkä jumalaa ei kannattaisi ulkoistaa. Hyvyydelle olisi käyttöä ihan täällä supermarketin käytävillä. Ja ripaukselle mystistä, näinä tiedeuskovaisten aikoina. Psykiatri Carl Jung esitti aikoinaan huolensa rationaalisen tiedon yksipuolistamasta maailmasta. Hänen mukaansa se etäännyttää ihmisen myyttisestä maailmasta ja riistää ihmiseltä hänen ”tuonpuoleisuutensa” ja kokemuksen elämän merkityksellisyydestä.

Blogikirjoituksessa "The Heroic Journey" Darren Austin Hall esittää ajatuksen, että maailma tarvitsee kipeästi uudenlaisia tarinankertojia. Vapaasti suomennettuna hän sanoo, että ”sivilisaatiomme kaipaa kipeästi tarinoita, jotka houkuttavat meitä sankarilliseen elämään”. Tarvitsemme parempia esikuvia kuin Sarasvuon sisäiset sankarit. Olen myös omasta ja ystävieni kokemuksesta oppinut, että mitä epävakaampi perhe sitä enemmän yhteiskunnan ja kulttuurin on heijastettava nuorelle arvoja ja humaaniutta. Mutta esimerkiksi laman aikana viesti oli usein kyllä jotain aivan muuta.

Katso Elävässä arkistossa: Laman lapsi oppi kuinka hyvinvoinnista tingitään

Historian kirjoitus on myös yhteisen tarinan kerrontaa. Kun aloitin Elävässä arkistossa, halusin tehdä kokonaisuuden suomalaisen kodin historiasta. Halusin päästä lähelle historiaa ihmisten olohuoneiden kautta. Ja kotien historia nivoutuu oikeastaan kaikkeen, alkaen vaikka suomalaisen designin historiasta. Lukiessani Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 tehdystä suomalaisesta Liekki-ryijystä, sain toisenlaisen kosketuksen suomalaisuuteen. Olin hetken ylpeä, että Gallen-Kallela uskalsi vuonna 1900 (siis 113 vuotta sitten!) suunnitella Suomessa ryijyn, joka rikkoi perinteiset mallit ja hänen suunnittelemansa huone palkittiin Pariisissa kultamitalilla. Ja innostuin, kun luin neljästä nuoresta idealistista, jotka perustivat Artekin vuonna 1935. Arvoina heillä oli muuten humaanius ja luonnonmateriaalien käyttö.

Ainiin, onhan meillä koko maailmaa yhdistävä asia. Raha. Ja ihmisten eli kuluttajien tehtävä on kuluttaa (maapallo loppuun?). We measure what we value” on oivallinen sanonta, mittaamme sitä mitä arvostamme. Parhaillaan Docpointissa esitettävässä Human Scale dokumentissa kerrotaan tanskalaisesta arkkitehdista Jan Gehlistä, joka ryhtyi suunnittelemaan kaupunkeja mittarinaan ihminen ja ihmisen hyvinvointi. Hänen ajatuksensa olivat aikoinaan mullistavia ja ne ovat inspiroineet arkkitehteja ympäri maailmaa. Sillä kaupunkeja on pitkään suunniteltu autoja ja tehokkuutta varten, siinä on taas yksi arvoviesti, joka elää mielissämme ja vaikuttaa meihin, vaikka sitä ei ääneen sanottaisi.

Katso Elävässä arkistossa: Suomessa kritisoitiin lähiöitä ja kaupungistumisen kiihkeyttä 60-luvulla

Yksien kasvojen ja aatteiden aika on ohi, mutta jotain yhteistä voi silti tavoittaa. Muuten jokainen ajaa vain omaa etuaan ja tiedostamattomat säännöt ohjaavat elämäämme. Toivoisin, että vaellukseni supermarketissa keskeytyisi välillä rohkeaan dialogiin. Sillä vaikka viitekehykset ja kivikasvot hajoavat jotain jää. Mutta emme tavoita sitä, jos jäämme kiistelemään kenen sormi osoittaa kuuta parhaiten. Joku oli kirjoittanut YouTubessa Pave Maijasen Ikävä –kappaleeseen kommentin ” Ku kuuntelen tätä laulua mulle tulee tunne siitä kuinka kaikki maailman ihmiset olis samaa sielua.. Uskomatonta.” Pave teki ainakin yhdelle sen mihin moni instituutio ei pysty.

2 kommenttia

Kuka omistaa maailmanlopun?

2 kommenttia

Joulukuun 21. päivä on perjantai. Tuolle päivälle tuntuu riittävän ohjelmaa.

Aikaa täytyy varata ainakin neljäsluokkalaisen joulutodistuksen ylistämiselle ja päiväkoti-ikäisen tanssikoulun avoimien ovien päivälle. Päivää pitäisi buukata myös sille iänikuiselle perjantaille (huutomerkeillä tai ei) ja ehtiä juomaan vielä yhdet pikkujoulut kiellon päälle. Pakko on kuulemma myös lähteä viimeiselle, kunnon joulushoppailukierrokselle (tähän kauhunhuutomerkkejä). Kaiken tämän lisäksi aikaa pitäisi vielä riittää tuntemamme maailman loppumiselle. Varmaa on, että päivästäni tulee ainakin kovin, kovin ärsyttävä.

Kalenteri täynnä siis, eikä siinä mitään. Jokavuotinen riesa. Päivyri täyttyy aina kohti loppuaan. Länsimaisena miehenä, kalenterin täyttyessä ei hätä ole juuri minkään näköinen. Ketään ei ihmetytä jos päivyrissäni ei ole tilaa millekään tai kenellekään. Sehän on sitä elämää.

Mutta kappas, mitä tapahtuu, kun yksi muinainen kalenteri ottaa, täyttyy ja päättyy eräällä keskiamerikkalaisella intiaaniheimolla? Tämähän on suorastaan maailmanloppu!

Katso Elävässä arkistossa: Mayat eivät ennustaneetkaan maailmanloppua vuodeksi 2012

Lehtiotsikoita, vitsejä, jopa kirjoja, mutta ainakin turhanpäiväisiä blogeja sekä ironista naureskelua. Jumalauta, aiheesta tehtiin sen keveyttä korostava, huono leffa jo kolme vuotta sitten! Kas kun ei toimintafiguureita.

Kysymys koko maailmanloppupälpätyksen takana on: Miksi juuri tämä perjantai on saanut näin ison huomioarvon? Miksi joidenkin mayojen tulkittu, oletettu ja virheelliseksikin todistettu muka-ennustus on saanut ainakin koko länsimaailman näin intoilemaan? Eiväthän näiden mayjojen puheet ole länsimaalaisia aiemminkaan kiinnostaneet, alkaen aina 1500-luvun ensikohtaamisista. Sitä paitsi maailma on loppunut vastaavalla tavalla jo monen monituista kertaa.

Katso ja kuuntele Elävässä arkistossa: Ihmiskunnan tuhoa on odotettu hartaasti jo tuhansia vuosia

Ymmärtäähän tämän. Kuten jokavuotisista linnan juhlista, haluavat kaikki mahdolliset totta kai osansa tästäkin kaikkia ihan satavarmasti koskettavasta päivästä. Lisäksi maailmanloppu myy varmasti paremmin, kuin maailman tuiki tavallinen, päivästä toiseen jatkuminen. Ja vielä paremmin se menee kaupaksi riittävän eksoottisen intiaanikansan rikkinäisillä kivikirjoituksilla, kuin jonkun amerikkalaisen eksentrikon julistuksilla taikka teatraalisuuteen taipuvien uskonnonlevittäjien varoituksilla.

Repikää siitä Harold Camping, mormonit, jehovat ja kaikki te muutkin jo yrittäneet! Maailmanloppu tulee, mutta tepä ette siitä pääse hyötymään! Ette ainakaan yksin.

Huippua on, että tämä lisämyyntipaketti putoaa keskelle vuoden jo muutenkin orgastisinta ostosrumbaa ja kevyen uutisoinnin sesonkia. Nyt voi lukea samasta lehdestä syväluotaavan artikkelin viime vuoden hittijoululahjasta ja heti seuraavalla sivulla vastakkainasetteluun tähtäävän asiantuntijahaastattelun kohta koittavasta maailmanlopusta. Tätä viestiä komppaavat sosiaalisen median pillipiiparit omilla ironisilla orsillaan.

Henkilökohtaisten, vuoden loppumetreillä jopa päivittäisten maailmanloppujeni takia toivon, että perjantaina kävisi edes jotain merkittävää. En nimittäin ehdi keksimään uusia tekosyitä olla lähtemättä niille joululahjaostoksille.

Katso Elävässä arkistossa: Viihteellistä maailmanloppua

Asiasanat:

2 kommenttia

Yölinjalla kuului suomalainen todellisuus

7 kommenttia

Pekka Sauri vierailee Elävän arkiston blogissa ja kertoo Yölinjalla-ohjelman vaiheista.

Marraskuun lopulla tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun viimeinen Yölinjalla-ohjelma lähetettiin Radio Suomessa. Vuosikymmen on hyvin pitkä aika. Siksi hämmästyttää, kuinka ihmiset tulevat edelleen kommentoimaan ohjelmaa. Viime keväänä joku pysäytti Aleksilla ja pyyteli anteeksi, ettei ollut ”viime aikoina” ehtinyt Yölinjaa kuuntelemaan. Ilmeisesti ohjelmalla oli kuulijoilleen jotakin merkitystä.

Yölinjan ajatus oli yksinkertainen. Erilaisissa kriisitilanteessa pinnistelevät suomalaiset soittivat suoraan lähetykseen ja kertoivat tarinansa, jota muut kuulijat sitten kommentoivat. Jos soittaja halusi konkreettisia neuvoja ja ohjeita, yritin parhaani mukaan niitä antaa. Oletin ja toivoin, että kuulijoiden joukossa oli ihmisiä, jotka tunnistivat soittajien kertomuksissa jotakin omasta elämäntilanteestaan ja ehkä saivat tästä epäsuoraa helpotusta. Vähintäänkin kuulijat huomasivat, ettei kukaan ole oman ahdinkonsa kanssa yksin: aina jossakin on joku, joka on käynyt läpi samankaltaisia ongelmia tai on parastaikaa samankaltaisessa tilanteessa – ja kaikkiin ongelmiin on mahdollista löytää ratkaisuja.

Yölinja-lähetykset alkoivat Radio Cityssä 1986 ja siirtyivät Yleisradioon talvella 1997. Yölinjaa lähetettiin siis kaikkiaan yli kuusitoista vuotta, ja suorassa lähetyksessä kuultiin yhteensä noin 12 500 keskustelua. Näiden vuosien aikana Suomi ja maailma kulkivat läpi monien suurten muutosten: Neuvostoliitto hajosi ja kylmä sota päättyi, Suomen talous putosi syvään lamaan ja suurtyöttömyyteen, Suomi liittyi ensin Euroopan unioniin ja sitten yhteisvaluuttaan, terroristit iskivät New Yorkin kaksoistorneihin ja niin edelleen. Ihmeen vähän nämä historian käänteet heijastuivat soittajien kertomuksissa, joista suurin osa käsitteli erilaisia riippuvuuksia – alkoholista, huumeista, seksistä, lähimmäisistä, rahapeleistä ja niin edelleen.

Asiallisten puhelujen ohella Yölinjalla kuultiin tietysti myös huijauksia ja pilapuheluita. Alkuun olin niistä kiusaantunut ja ehkä vähän loukkaantunutkin, kun vakavaksi tarkoitettua foorumia käytettiin koulupoikahuumoriin. Vuosien mittaan opin ajattelemaan, että pilasoitotkin olivat osa suomalaista todellisuutta. Eikä niitä loppujen lopuksi ylenmäärin lähetyksissä kuultu. Riipaisevaa kyllä nimenomaan ns. hauskat puhelut pyörivät edelleen YouTubessa. Erityisesti Yölinjan kruunaamaton kuningas ja kuulemma jo vuosia sitten kuollut rovaniemeläinen Klunssila näyttää nousseen kansakunnan Hall of Fameen.

Vastaantulijat kyselevät edelleen, olisinko valmis aloittamaan Yölinjan uudelleen. Tällaiselle ohjelmalle olisi epäilemättä kysyntää, mutta minä olen jo kiintiöni valvonut punaisen lähetysvalon silmän alla. Kiitos luottamuksesta.

Kuuntele Elävässä arkistossa: Yölinjalla Pekka Sauri

Asiasanat:

7 kommenttia

Muotia maalaiskylissä: Berberistä ulsteri

3 kommenttia

Elävän arkiston ystävä Anna Tiitta vierailee blogissamme ja kirjoittaa lapsuutensa tuunausmuistoista.

Yksi ajan ilmiöistä on ”tuunausblogit”. Niissä kerrotaan, kuinka vanhasta vaatteesta saadaan pienellä vaivalla uuden näköinen. Mutta ei tuunaus ole suinkaan mikään uusi ilmiö Suomessa, sillä olen kasvanut äitini nuoruudenvaatteista ommelluissa mekoissa ja esiliinoissa. Meillä oli kotona ruskea vanerilaatikko, jossa säilytettiin käytöstä poistettuja vaatekappaleita. Äiti purki mekkonsa, leikkasi erilleen ne kankaanosat, joita vielä saattoi ommella vaatteeksi ja loput tilkut hän leikkasi matonkuteiksi.

Asuimme Taivalkoskella, kun aloitin koulunkäynnin 1950-luvulla. Siihen aikaan ei äidin tarvinnut vajavaisella taidollaan enää itse ommella vaatteita sen enempää itselleen kuin meille tyttärillekään, sillä olimme tutustuneet Auneen, joka oli huomattavasti äitiä taitavampi ompelija. Hän ompeli vaatteemme sekä vanhoista käyttökelpoisista kangaspalasista, että myös uusista kankaista joita joskus oli vara ostaa. Pitkähihaisten mekkojen hihansuihin hän teki irrotettavat suojakalvosimet, etteivät hihat likaantuisi ja mikä pahinta, kuluisi ja rispaantuisi. Myös esiliinoilla pidennettiin ”tuunattujen” vaatteiden käyttöikää.

Eivät ne ompelijalla käynnit mitään herkkua olleet. Sovitusvaiheessa vaatteessa oli tusinoittain nuppineuloja, jotka pistelivät ilkeästi. Aunella oli myös usein nuppineuloja suupielessään ja muistan, kuinka pelkäsin, että hän nielaisee ne vahingossa, sillä samalla kun hän laitteli neuloja tekeillään olevaan vaatteeseen, hän jutteli äidin kanssa.

Kaikista kamalimpana vaatteena muistan pitkän päällystakin, joka ommeltiin äidin haalean harmaanvihreänruskeasta berberistä. Takissa oli suuri kaulus ja kauluksessa valtava kankaalla päällystetty nappi. Muut napit olivat piilossa reunuksen alla. Siinä takissa jouduin aloittamaan koulun. Muistan kuinka seisoin selkä koulun seinää vasten ja odotin tuntien alkamista. Selässäni oli haaleanvihreä reppu ruskeine viilekkeineen. Olisin niin mielelläni halunnut koululaukun, mutta sain repun, joka oli mielestäni poikien mallia. Jalassani oli harmaat kumiset päällyskengät, joiden sisällä oli elokuun lapsilisillä ostetut vaaleat nahkakengät ja kaiken kruununa olivat kutittavat sormikkaat. Polvisukat kuristivat pullukoita sääriäni.

Näen vieläkin sieluni silmillä sen muualta muuttaneen tytön, joka ei tuntenut koulusta entuudestaan ainuttakaan lasta, joka häpesi takkiaan, reppuaan ja kireitä lettejään, mutta oli ylpeä siitä, että osasi jo valmiiksi lukea. Osuuskaupan vihreä neonvalo vilkutti: Kainuun Osuuskauppa OTK.