Elävän arkiston kesätoimittaja Ville Matilainen vierailee blogissamme ja kirjoittaa kesän kohutuimmasta tarinasta.

Heinäkuun 7. päivä, avasin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen. Sillä kertaa tiesin mitä halusin liitteestä lukea. Olin aiemmin aamulla saanut Hesarin nettilehdestä esimakua siitä, mitä tuleman piti.

Puolisen tuntia myöhemmin olin valmis (niin, olen hidas lukija ja luultavasti myös liikutan huuliani samalla kun luen), eikä Enkeli-Elisa ei ollut enää tuntematon minulle.

Vai oliko?

Onko Enkeli-Elisan tarina totta? Oliko Elisa ollut olemassa? Oliko Elisa koskaan kenenkään tuttu? Nuo ajatukset täyttivät mieleni. Uteliaisuuteni ei kuitenkaan herännyt siihen, mistä Enkeli-Elisassa oli ennen Kuukausiliitteen juttua ollut kysymys. En pohtinut koulukiusaamista. En vaivautunut lukemaan kevään uutisointia tapauksesta. Ehei. Pureskelin nopeasti ja nielin; sellaisenaan. Tämä on huijausta. Tuo kirjailija pani monia halvalla. Tuntui, että tämä tapaus oli nyt tärkeää.

Miksi se oli tärkeää vasta nyt? Ehkä koulukiusatun työtön tarina ei vain ollut itseäni lähellä. En ole itse kärsinyt koulukiusaamisesta, enkä niin ikään osaa samaistua kenenkään viisitoistavuotiaan tytön elämään. Ehkä olen vain ajallemme ominaisesti muuttunut kyyniseksi, eivätkä satunnaiset itsemurhauutiset liikuta minua suntaan tai toiseen.

Ennen kaikkea, luulen, että tarina tällaisenaan – paljastettuna huijauksena – kiehtoi ammatillisessa mielessä. Lisäksi tällä tarinalla oli selvät kasvot. Ne mitkä keväiseltä tarinalta puuttuivat. Samat kasvot, mutta kuitenkin erilaiset: Minttu Vettenterän kasvot.

Vähänpä saivat sympatiaa osakseen he jotka Elisan tarinaan olivat aiemmin tarttuneet. Tunsin jopa salaa mielihyvää siitä, etten ollut törmännyt aiheeseen aiemmin. Sehän olisi voinut tehdä minusta yhden heistä, huijatuista. Ne typerykset. Minua ne eivät saaneet.

Yhtä nopeasti kuin Enkeli-Elisasta tuli heinäkuun puheenaihe, muuttui tapaus koko kansan kritiikkikeihääksi journalismia kohtaan. Virheitä oli tehty, se oli selvää. Journalistin ohjeet sitä ja toimittajien laiskuus tätä. Ettäs kehtasivat!

Viikkoa myöhemmin päätimme julkaista Enkeli-Elisaa käsittelevät Ylen ohjelmat Elävässä arkistossa.

Katso Elävässä arkistossa: Tapaus Enkeli-Elisa

Tallenteita katsellessani (niin, näin ne silloin ensimmäistä kertaa) yritin pohtia tapausta ensikatselijan näkökulmasta. Oli häpeällistä tajuta, että aihe, jota keväällä tuotiin esille koulukiusaamisen vastaisesta näkökulmasta, ei ollut minua kiinnostanut.

Henkinen jaakobinpainini meni lopulta niin pitkälle, että tunsin itseni A huonoksi ihmiseksi ja B kaksinaismoralistiksi. Aikomukseni oli siis laskea nettiin ne ohjelmat, jotka aikanaan liikuttivat niin monia ihmisiä ja silloin hyvästä syystä. Nyt julkaisun takana ei ollut sama hyvä syy. Ainoa syy julkaista, oli tarjota mahdollisuus ohjelmien näkemiseen niille, jotka eivät ohjelmia olleet aikanaan katsoneet. Heille muille, joita ei silloin kiinnostanut, mutta nyt varmasti kiinnosti.

Toinen syy julkaisuun oli tietenkin nähdä kuinka monta klikkausta (lue katsojia) artikkeli tulee valmistuttuaan saamaan. Toimittajan työtähän tässä tehdään, selittelin itselleni. Mutta onko klikkiarvo ainoa millä on tässä työssä arvoa?

Konkreettisesti suurin ongelma Enkeli-Elisa -aiheessa oli pelko sen esille tuomisesta. Ajattelin, että teen karhunpalveluksen ohjelmantekijöille, jotka varmasti keväällä kyseisiä ohjelmia tehdessään – ja kenties edelleen – uskoivat tekemisiinsä ja halusivat tuoda esille aidosti tärkeän aiheen.

Kuitenkin, Elävä arkisto jos mikä on luotu näitä tapauksia varten. Sisältö, jota julkaisemme, on aina valmiiksi tehtyä ja lähes poikkeuksetta jo aiemmin julkaistua. Elävä arkisto ei journalismin vanhassa merkityksessä luo, se toimittaa ja muistaa. Aineistoa pitää voida käsitellä omien aikojensa ilmiöinä, olivat ne 60-luvulta tai vain viime keväältä.

Katso Elävässä arkistossa: Pyörivät Pulterit Yyterissä 1965

Kaikkihan siitä joskus haaveilee. Harvempi kovin tosissaan. Ja vielä harvempi toteuttaa. Mutta mitä se edes on? Tehdessäni Elävään arkistoon juttua oravanpyörästä hypänneistä ihmisistä huomasin alun perin yksinkertaiselta vaikuttavan asian muuttuvan epämääräiseksi ja päässäni oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mitä oravanpyörästä hyppääminen tarkoittaa? Mistä oikein hypätään pois? Kuka sieltä hyppää ja minne?

Oravanpyörää käytetään vertauskuvana loputtomalta ja turhalta tuntuvalle toiminnalle. Yleensä sillä viitataan stressaaviin töihin, elintasokilpailuun ja kuluttamiseen pohjautuvaan yhteiskuntaan. Kotimaisten kielten keskuksen mukaan oravanpyörällä ilmaistaan mm. ihmisen joutumista kierteeseen, josta ei ole ulospääsyä, mutta vielä parempi määritelmä oli mielestäni ”iloton ponnistelu oman aseman säilyttämiseksi”. Sillä siltä oravanpyörä vaikuttaa, että ihminen on jumissa tilassa, jonka hän on pääosin itse luonut ja jota hän ylläpitää, vaikkei se tuota hänelle mielekästä elämää.

Katso Elävässä arkistossa: Kuka pärjää työelämässä

Oravanpyörä näyttäisi liittyvän teollistumisen jälkeiseen yhteiskuntaan ja usein työhön joka on abstraktimpaa siinä mielessä, että uurastuksesta on palkkiona raha, jolla ostetaan muiden tuottamaa leipää ja toisten rakentamia taloja. Ja ollaan täysin riippuvaisia rahasta. Kun aikoinaan haluttiin pois 24/7 tehtävistä maatilan töistä, loisteputkien huomaan, siistiin sisätyöhön, ei kukaan vielä puhunut oravanpyörästä. 1980-luvun lopulta lähtien on televisiossa ja radiossa alettu käyttää yhä useammin termiä oravanpyörä elämäntapaan liittyvissä yhteyksissä.

Etsiessäni juttuani varten Ylen arkistoista haastatteluja ihmisistä, jotka määriteltiin ohjelmassa oravanpyörästä hypänneiksi, näytti siltä, että sillä tarkoitettiin mitä tahansa itse aiheutettua isoa elämänmuutosta, joka paransi elämänlaatua. Yhtenä selkeänä trendinä tuntui kuitenkin olevan ajatus, että oravanpyörästä pääsee muuttamalla maalle tai vaihtamalla johonkin humaanimpaan ammattiin. Näitä ”henkinen kriisi teki minusta homeopaatin” tai ”työnarkomaanista tuli luomuporkkanan kasvattaja” tyyppisiä kertomuksia ovat naistenlehdetkin pullollaan. Tavoitteena näyttäisi olevan kiireestä ja stressistä vapautuminen ja merkityksellisyyden palauttaminen omaan elämään.

Katso Elävässä arkistossa: Luomuviljelijäksi vaihtanut Hanna sanoo, että vaikeinta on luopua rahan tuomasta turvallisuuden tunteesta ja päästää irti stressistä

Mutta haastatteluja katsoessani ja aiheesta lukiessa huomasin, että oravanpyörä taitaakin olla ihan mukana kannettava. Se ei jää konttorien ovien sisäpuolelle vaan seuraa näppärästi vaikka sinne metsämökkiin tai uuteen ammattiin. Ja kuin hiipien stressi palaa ja maalle muuttanut huomaa pidentyneiden työmatkojen päätteeksi rehkivänsä vapaa-ajalla enemmän kuin koskaan toteuttaakseen täydellisen omakotitaloidyllin kasvimaineen. Tai uraputken taakseen jättänyt pappi paahtaa pidempiä päiviä kuin ikinä aikaisemmassa työssään. Siinä vaiheessa kun ihminen hoksaa, että oravanpyörä taitaakin olla pään sisällä ollaan jo pitkällä. 

Katso Elävässä arkistossa: Hilkka Olkinuora vaihtoi taloustoimittajan työt papin virkaan

Ajattelin aikoinaan, että minun olisi päästävä pois kaupungista ja yhdeksästä viiteen työstä. Huomasin kuitenkin juuttuvani jossitteluihin ja ajatuksiin siitä mikä on mahdollista. Luulin, että oravanpyörästä voivat hypätä vain ne, joilla on rahaa säästössä tai työstä riippumattomia tuloja. Elävän arkiston juttua tehdessäni törmäsin Kaarina Davisin haastatteluun, jonka kirjan ”Irti oravanpyörästä” olin lukenut. Päädyin antamaan hänelle palautetta kirjaan liittyen ja samalla kysyin miten ”köyhä” voi hypätä oravanpyörästä (Kaarinan blogi). Siitä alkoi antoisa sähköpostinvaihto, jonka aikana Kaarina muistutti minua siitä, että aivan ensiksi kannattaa vain pysähtyä. Stressaantunut mieli ei keksi hyviä saatikka luovia ratkaisuja oravanpyörän muokkaamiseksi vaan jumittaa totutuissa ajatuskuvioissa ja ongelmissa. Pysähtyessäni tajusin, ettei minun tarvitse seurata Kaarinan irtioton mallia ja muuttaa metsämökkiin vaan alkaa ensin järjestämään enemmän levon ja pysähtymisen hetkiä arjessani ja avata silmäni näkemään vapauden mahdollisuudet kaikkialla.

Kaarina muistutti myös, että kaupungissakin voi elää vapaata ja luonnonläheistä elämää ja asuntolaina ei ole ainoa ratkaisu asumiseen. Huomasin myös, että konkreettisen lopputuloksen miettimisen sijasta, kannattaa miettiä mitä asioita muutoksella tavoittelee. Sillä lopulta mielikuvilla, jotka ovat juurtuneet meille mm. median kautta, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä itse kullekin on oikea ratkaisu. Mahdollisuuksia aukeaa yhtäkkiä paljon enemmän kun päämäärä ei olekaan tarkkaan päätetty, vaan hahmottaa ensin asiat joita tavoittelee, kuten mielenrauha tai hiljaisuus. Uudelleen ajattelun kautta löysin mm. sopivan ratkaisun asumiseeni, joka vei minut yhden askeleen kohti mukavampaa elämää (lue blogi matkasta yhteisölliseen asumiseen).

Katso Elävässä arkistossa: Sairaanhoitaja Kaarina Davis jätti säännöllisen työn ja kaupunkiasumisen taakseen

Hyvä ystäväni teki omanlaisen hyppynsä noin kolme vuotta sitten. Hän oli kyllästynyt Suomen ilmapiiriin sekä suvun ja perheen asettamiin paineisiin urasta ja opiskelusta. Lahjakas yliopisto-opiskelija ja Nokian palkkalainen keräsi kasaan kolmen hengen kaveriporukan ja muutti Thaimaaseen. Uraputki vaihtui rennompaan elämäntapaan, jonka kulut saa katettua tekemällä osa-aikaisia etätöitä Suomeen. Itse hän luonnehti ratkaisua näin "On helppoa hidastaa elämää jos työmäärääkin voi tiputtaa reippaasti. Itse en halunnut karsinaan eikä opiskelu joka johtaa siihen elämään ollut yhtään sen mieluisampaa. Nyt työt on edelleen koneella mutta on iso vapaus niiden suhteen."

Ratkaisu kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ennen päätöstään ystäväni joutui kohtaamaan omat pelkonsa ja muiden ennakkoluulot. Pelkojen käsittelyssä häntä auttoi listata ylös pahimmat skenaariot mitä ratkaisusta voisi seurata. Kun suurimmatkin pelot oli muodostettu selkeiksi ajatuksiksi paperille, ei niistä mikään enää ollutkaan kovin pelottava. Vanhemmille hän kertoi viimeisenä, sitten kun oli jo liian myöhäistä yrittää puhua päätöstä ympäri.

Sinänsä hassua, että itsensä kuuntelu ja onnellinen elämä tuntuu olevan vähemmän arvostettua kuin tietyn ”hyvän elämän” kaavan turvallinen toteuttaminen. Moni kyllä puhuu näennäisen suopeasti aiheesta, mutta todellisuus onkin sitten karumpi. Jopa ystäväpiiristä voi löytyä lannistavia voimia kun yrittää pyristellä eroon tavanomaisista ratkaisuista ja tehdä toisin kuin muut. Ystäväni sanoikin, että ilmapiirin lisäksi iso syy irtiotolle oli halu elää vapaampana odotuksista ja kommentoi minulle Skypessä näin "Se miten perhe, kaverit ja yhteiskunta asettaa odotuksia ja luo malleja joiden mukaan "pitää" elää, on toinen iso syy (muutolle Aasiaan). Omasta päästähän tuo on kiinni, että miten paljon niihin taipuu, mutta on huomattavasti helpompi elää erilaista elämää jos sitä ei joudu puskemaan kaikkien ennakkoluulojen läpi eikä niitä tarvitse kohdata joka päivä. Ulkomailla, ulkomaalaisena, on usein vapaa tällaisista normeista. Saa olla rauhassa kummajainen, koska ei muutenkaan istu sinne paikallisten sekaan."

Yllätyksekseni kuulin viime keväänä ystäväni saavan tyttöystävänsä kanssa vauvan, vaikka hän oli aikoinaan vannonut, ettei siihen rumbaan lähde. Kun kysyin mikä muutti mielen, hän sanoi, että Thaimaassa perheen perustaminenkin tuntuu erilaiselta. Koko suku (ystäväni kumppani on thaimaalainen) on tukena ja aina löytyy apua lastenhoitoon ja arki on ylipäätään rennompaa. Siinä olisi opittavaa suomalaisillekin.    

Omanlaisensa elämän eläminen vaatii usein henkistä taistelua ja kritiikin sietoa. Joskus hankala lähtökohta edesauttaa siinä ettei tyydykään enää vain sopeutumiseen. Lapin erämaahan muuttanut Riitta Lehvonen ei halunnut kompromissiratkaisua, vaan hänelle oikea tie oli täysi elämänmuutos. Omaa muutostaan hän kuvailee: "Jos mulla ois ollu hyvä koti, niin mä oisin varmaan jääny Turun yliopistoon opettajaksi ja sitten elämään sitä korvike-elämää, käyny Lapissa vaeltamassa ja pitäny partiota ja suunnistanu ja kuitenki ollu tyytymätön ja koko ajan hakenu jotakin ja eläny sitä mutku elämää" . Mielenkiintoista olisi tietää tapahtuuko tätä koskaan toisin päin tyyliin "maaseudun rehkimiseen kyllästynyt viljelijä hidasti elämäänsä muuttamalla kerrostaloon ja ryhtymällä kahdeksan tunnin työpäiviä tekeväksi sihteeriksi". 

Katso Elävässä arkistossa: Riitta Lehvonen löysi itsensä Lapin erämaassa

Psykohistorioitsija Ilkka Levä puhuu ”eksistentiaalisesta loikasta”, jota tarvitaan oravanpyörästä irrottautumiseen. Moni irtiotosta haaveileva on huolissaan taloudellisesta pärjäämisestä, mutta nämä ”esteet” eivät useinkaan ole täysin mahdottomia. Sen sijaan ne antavat syyn pysytellä kiireisenä. Ja Ilkka Levän mielestä ihminen jatkaa juoksuaan, koska silloin ei tarvitse "kohdata oman olemassaolonsa mysteeriä". Kun pyörän vauhti hidastuu, on aikaa katsoa maisemia ja itseään. Menneisyyden haamut ja nykyhetken vinksahtaneet käytösmallit eivät aina miellytä silmää, mutta palkkiona on tietoisuus siitä kuka todella on ja mitä tarvitsee. Ja sen intuition kautta kaikki muu järjestyy ja saa oikean muotonsa.

Katso Elävästä arkistosta: Psykohistorioitsija Ilkka Levä pohtii miksi oravanpyörästä irrottautuminen on niin vaikeaa

Jos ei tiedä mitä haluaa, kannattaa pysäyttää pyörä hetkeksi ja koettaa päästä kiinni tuntemuksiinsa. Tässä vaiheessa auttaa mitä vähemmän päässä on valmiiksi pureskeltuja oppeja ja näkemyksiä. Jokainen ihminen ansaitsee ”tyhjän hetken”, sellaisen missä mahdollisimman moni vaatimus, tuomio, ennakko-oletus, ryhmäpaine, uskonkappale jne. on suljettu pois ja saa olla itsensä kanssa.

Hiljentyminen, terapiat tai ryhmäkeskustelut voivat korjata liian raskaaksi käynyttä oravanpyörää paremmin kuin radikaalit ulkoiset muutostoimet. Mielenhuollon pitäisi olla yhtä itsestäänselvyys kuin fyysisen kunnon ylläpito. Elokuvienkaan sankarit eivät kykene muutoksiin ennen sisäistä muutosta, sitä ei vaan valkokankaalla näy tai se visualisoidaan katsojalle jolloin syntyy mielikuva, että kaikki tärkeät muutokset näkyvät voimakkaasti ulospäin. Mielestäni on paljon sankarillisempaa olla isä, joka kykenee kasvattamaan tasapainoisia lapsia ja meditoi kymmenen minuuttia päivässä sen sijaan että vetäytyisi luostarin turviin mietiskelemään. Silti näemme usein ihannoivia tarinoita jälkimmäisistä. Ehkä liian kiihkeäksi yltyneestä oravanpyörästä, on helpompi hypätä kokonaan pois kuin hidastaa tahtia.

Katso Elävässä arkistossa: Mikä ihmeen downshifting?

Joskus irti päästäkseen on tehtävä ensin jotain millä saa itsensä riuhtaistua totutusta kaavasta. Jali Lehti ajoi 12 vuotta rekkaa, kunnes totesi ettei "enää päivääkään". Hän halusi repäistä itsensä irti vanhasta elämästä ja teki sen omaperäisellä tavalla: hän puki päällensä hameen. "Olisin yhtälailla voinut pukeutua vaikka lampaaks et mä pääsen entisestä maailmasta eroon" Jali toteaa. Irtioton ja itsetutkiskelun myötä alkoi lopulta hahmottua mielekäs elämä.

Katso Elävässä arkistossa: Jali, leipiintynyt rekkakuski

Työelämässä olisi suotavaa nähdä hidastamisen trendiä. Moni olisi valmis tinkimään palkastaan, jos saisi enemmän vapaa-aikaa. Vuorotteluvapaat, lyhennetyt työviikot, palkattomat lomat jne. ovat asioita, joiden pitäisi olla mahdollisia kaikille vaikka yrityksen tuottavuus kärsisikin. Ja työhyvinvointi pitäisi olla muutakin kuin sana yhtiön strategiassa. Silloin ei tarvitsisi niin herkästi karata oravanpyörästä kokonaan vaan sitä voisi korjata sopivampaan muotoon. Omassa kaveripiirissäni alkaa näyttää siltä, ettei monikaan tee enää tarkkaan aikaan ja paikkaan rajattua työtä ja jos valinnanvaraa on, niin valitaan se työnantaja joka tarjoaa mielekkäintä työtä ja on joustavampi. Työpaikkojen pitää tulevaisuudessa joustaa ja talouskasvuvaatimusten taipua tasapainoisemman, ekologisemman ja inhimillisemmän elämän vuoksi, muuten fiksuimmat lähtevät karkuun ja loput jäävät juoksemaan kiihtyvään vauhtiin, jossa rajat asettaa lopulta maapallon sietokyky.

Katso Elävässä arkistossa: Pekka Himanen laati työelämän uudet teesit

Koulussa opetettiin, että sana kriisi tarkoittaa mahdollisuutta. Naistenlehdet ovat ainakin pullollaan erilaisista kriiseistä selvinneitä ihmisiä, jotka ovat niistä selviydyttyään tai selviytyäkseen muuttaneet elämänsä suuntaa. Mutta ehkä sitä oravanpyörää voisi korjailla pikkuhiljaa tasapainoisemmaksi ja pitää huolta itsestään ennen kuin se syöpä, burnout tai ympäristökriisi tulee ja pakottaa. Samasta asiasta muistuttivat myös hiljentymistä opettavat Lauri Siirala ja Iina Pennanen, jotka totesivat haastattelussa, että valitettavan usein ihminen pysähtyy vasta sitten kun ei ole enää valinnanvaraa.

Kuuntele Elävässä arkistossa: Lauri Siirala ja Iina Pennanen opettavat hiljentymistä