Olen toimittaja. Työssäni lokeroin ihmisiä ja annan heille erilaisia ominaisuuksia. Luon heistä tahtomattani kuvaa oman maailmankatsomukseni kautta, mutta millä oikeudella? Kenenkään toisen suulla ei saisi puhua, ei antaa hänelle ominaisuuksia eikä väkisin määritellä toisen ihmisen minuutta, ei edes eikä varsinkaan toimittaja, sillä silloin unohtaa ihmisen.
Elävän arkiston toimittajana törmään lähes päivittäin vanhaan materiaaliin, joka nykypäivänä näyttäytyy rasistisena, sovinistisena, homofobisena, ihmistä lokeroivana ja vähättelevänä. On helppo piiloutua “aika oli eri” -argumentin taakse. Se suojaa paitsi tekijöitä, myös kaikkia muita sinä aikana eläneitä. Se antaa tilaa paremmalle, mutta myös legitimoi tämän päivän tietämättömyyttä ja toiseuttamisen rakenteellisuutta.
Hyvän esimerkin tästä antaa Jani Toivola. Hänen pointtinsa on, että alistavat sanat ovat eriyttäviä eikä niiden epäsopivuutta tai sopivuutta pitäisi päättää yhdessä yhteiskuntana vaan sanan kohteen pitäisi saada se itse määritellä. Esimerkkinä hän käyttää neekeri-sanaa, jonka käyttöä on puolusteltu sillä, että täytyy olla vapaus saada käyttää sanaa, jonka on oppinut koulussa ilman negatiivista latausta.
“Taistellaan siitä, että heidän pitäisi saada käyttää sitä sanaa. Tää on niin turha taistelu. Miksei me voida mennä sen kohteen mukaan? Jos mä sanon, että se ei tunnu hyvältä, niin voidaanko me päästää siitä sanasta irti ja mennä seuraavaan?” Toivola pohtii. Tällaisissa tapauksissa saattaa alkaa turha väittely siitä, mitä sana merkitsee, jolloin unohtuu kokemuksen subjektiivisuus.
Myös sanavalinnoilla on valtaa ja niitä joutuukin jatkuvasti pohtimaan, käymään itsensä kanssa kauppaa ja perustelemaan sanojen tarve. Mielikuvat luovat stereotypioita. Minkälaisia mielikuvia saattaa liittyä vaikka sanaan maahanmuuttaja? Entä sanaan siirtolainen? Sanavalinnoilla voi myös tehdä turhia korostuksia. Minkälainen korostus on sanassa homoseksuaali ja miten se eroaa homosta?
Elävästä arkistosta löytyy todella vanhojakin ohjelmia ja vaikka luulisi kaikista vanhimpien näyttäytyvän rasistisimpana, ei näin välttämättä ole. Lohduttavaa siis on, että ajastaan huolimatta järkevät tekijät erottuvat.
Usein ajankohtaisohjelmien epäkorrektius on yleistämisessä ja stereotypioiden ylläpitämisessä.
“Afrikkalaiset ovat iloisia”. “Romanit ovat hyviä laulajia”. “Suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia”. “Homomiehet pukeutuvat hyvin”. “Naiset taitavat kotityöt”.
Nämä voisivat olla sitaatteja mistä vain ohjelmasta miltä vuosikymmeneltä tahansa. Nämä kuvitteelliset lauseet toimivat esimerkkeinä lauseista, joilla luodaan valheellisia stereotypioita. Joilla käytetään valtaa.
Ne tunnistaa valheeksi miettimällä, ovatko nämä annetut ominaisuudet universaaleja. “Ihmiset ovat iloisia”. “Ihmiset ovat hyviä laulajia”. “Ihmiset pukeutuvat hyvin”. Eikö kuulostakin tyhmältä ja epätodelta? Ihan yhtä hölmöä ja valheellista on antaa ihmiselle jokin ominaisuus stereotypian pohjalta. Se on yhtä hölmöä kuin työntää hänet johonkin lokeroon. Se on ihmisyyden pienentämistä. Se on väkivaltaa.
Varhaiselämäni ääniraitaa kootessani tapasin kiven alta kasan nolouksia. Mutta sieltä löytyi myös selityksiä sille, miksi minusta tuli minä.
Jokin aika sitten työtoverini Ville Matilainen haastoi minut blogillaan ilmaisemaan oman elämäni soittolistana. Tein työtä käskettyä, mutta juutuin samalla miettimään, miksi oikeastaan välttelen kaiken maailman listojen väsäämistä. Se, joka ei halua lukea tätä jaaritellen selittelevää johdantoa, voi hypätä suoraan kuviin ja kohtaan 1.
Listat (yhden tai useamman hengen synnyttämät) ovat monipuolisia. Ne voivat levittää valistusta ja vaihtoehtoja, kehittää omaa makua, auttaa järjestämään päänsisäistä kokoelmaa, luoda kaanonia, tarjota tilaisuuden snobbailuun, edistää ahdasmielisyyttä ja toimia loistavan turhana ajanvietteenä.
Listat rakentavat myös ihmisen identiteettiä. Muusikko ja musafriikki Giles Smith kertoo hauskassa elämäkerrassaan Lost in Music uskoneensa pitkään, että hänen ensimmäinen levynsä todellakin oli BeatlesinLet It Be, kuten hän kaikille väitti. Kun Smith selasi tarkemmin kokoelmaansa, hän huomasi järkytyksekseen, ettei asia ollutkaan näin. Hän oli jossain vaiheessa vain päättänyt aloittaa laskemisen Beatlesin jäähyväisalbumista ja unohtaa sitä edeltäneet lastenlevyt ja muut liian nolot ostokset.
Ensimmäinen levy on tärkeä, koska se paljastaa, miten varhaisessa vaiheessa ihminen on ollut kartalla, mikä on hänen ja popmusiikin välisen suhteen ratkaiseva hetki. Asia on liian merkittävä perustuakseen ”johonkin niin huteraan ja sattumanvaraiseen kuin totuuteen”.
Kuten esikoislevy, myös laatimasi listat kertovat valppaudestasi, maustasi ja perehtyneisyydestäsi. Ja tässä taitaa ollakin perimmäinen syy siihen, etten tapaa osallistua Facebookin suosittuihin listaketjuihin. En kerta kaikkiaan voi uskoa, että minun listani kiinnostaisivat ketään. En ole jaksanut perehtyä niin intohimoisesti ja syvällisesti mihinkään – ts. minulla ei ole ollut riittävästi intohimoa ja tarmoa –, että kuvittelisin listojeni voivan antaa kellekään mitään uutta.
Villen mainio blogikirjoitus menneisyytensä korvamadoista kaikkine ”kajalin reunustamine muistoineen” sai kuitenkin ajattelemaan, että olisi ehkä kiinnostavaa luonnostella (ja listata!) omankin entisyyteni soundtrackia, ellei muille niin itselleni.
Luvassa ei kuitenkaan ole sellaista avartavaa tai oivaltavaa musiikkiesseistiikkaa, jota paremmat kirjoittajat – kuten Jake Nyman, Nick Hornby tai J. P. Pulkkinen – tarjoavat omissa (paljon laajemmissa) esityksissään aiheesta. Olen tässä ”yritelmässäni” (esseen alkuperäinen nimitys!) päinvastoin yrittänyt minimoida kaiken normaalin musiikkipuheen, etääntyä siitä ja keskittyä siihen, mitä musiikki on minusta tehnyt. Se kattaa runsaat kuusitoista ensimmäistä elinvuottani.
En yritä kertoa ainoastaan sitä, missä elämäntilanteessa kuulin tämän tai tuon biisin tai mitä se minulle silloin puhui, vaan keskittyä mahdollisimman tarkasti ja paljaasti siihen, miten levy, artisti tai tyylisuunta aivan konkreettisesti muutti elämääni, käyttäytymistäni, vaatetustani, estetiikkaani, ajatusmallejani, arvojani, persoonallisuuttani – alussa vähemmän, teini-iässä enemmän.
Varsinkin olen parhaani mukaan pyrkinyt välttämään houkutusta esiintyä fiksumpana ja valveutuneempana kuin olin. Nuoruuteni soittolista (kirjoituksen lopussa Spotify-versiona) on musadiggarien silmin lähinnä säälittävä, tavanomainen ja yllätyksetön rimanalitus. Mutta omaiset, ystävät ja rakkaat työtoverit ehkä ymmärtävät sen kautta paremmin, miten olen tullut tämmöiseksi.
Vihatut levyt ovat tapa kertoa maustaan käänteisesti:
1.
Musiikin ensimmäiset omakohtaiset vaikutukset olivat lähinnä sielullisia. Lastenlaulujen kautta avautui valtava tunnetilojen ja tyylilajien maailma. Varhaislapsuuteni keskeinen äänite oli Georg Malmsténin 1930-luvulla laulama Mikkihiiri merihädässä, jonkakääntöpuoli kertoi Hyljätyn nuken traagisen tarinan. Samalla levyllä sai siis tuntuman sekä kauhuromantiikkaan että melodraamaan. Ne ovat siitä asti olleetkin minulle rakkaita lajityyppejä. Kolmatta ulottuvuutta edusti edellisiä oudompi Nukke Nieminen. Hänen päänsä särkyi ja neulottiin uudelleen paikalleen ilman, että välikohtaus hiukkaakaan häiritsi päähenkilön välillä piinallistakin hohotusta. Luulen, että tämä oli ensi kosketukseni johonkin surrealismin sukuiseen.
Kauhua Kisahallissa:
2.
Brita Koivusen jazziskelmistä opin svengin ja oikeastaan koko rytmimusiikin käsitteen. Rakastin hänen Neiti Sievästään niin, että lauloin sitä (tai ainakin osia siitä) kerran pyynnöstä perheen vieraillekin. Se vaikutti niin syvästi, että herkistyin kutsumaan tuttavaperheen tytärtäkin Neiti Sieväseksi. Ylitin taiteen ja tosielämän kuilun.
Ihana Brita keinuu:
3.
Ensimmäisiä iskelmiä, joita itse selvästi muistan hoilottaneeni, olivat Kai LindinBilly Boy sekä Ann-Christinen Mennään tanssimaan. Jälkimmäisestä osasin yhtä runsaasti sanoja kuin Den glider in -kappaleen toiveikkaat tulkitsijat 1990-luvun lopun karaokebaareissa. Automatkalla jostakin jonnekin jankkasin innoituksen vallassa säettä ”mennään, mennään tanssimaan”, ja se aika varmasti tuntui ikuisuudelta. En muista, määrättiinkö minut vaikenemaan, mutta olisi pitänyt.
Kai Lindin laulussa mainittiin Elvis:
4.
Levyjä meillä oli vähän, mutta visuaalisetkin vaikutteet riittivät suuriin elämyksiin. Kun isoveli kantoi kotiin Helsingissä pidetyn twistkonsertin esitevihkosen, olin imponoitu rokkari Timo Jämsenistä, joka poseerasi pusakassa nuorisorikollisen näköisenä. Jonkin levymainoksen pikkukuvassa Jerry Lee Lewiksen kiharat kutrit roikkuivat hurjan näköisesti silmillä. Kummankaan musiikkisuorituksista minulla ei varmaan vielä ollut havaintoa. Sama koskee luultavasti rautalankabändi The Strangersia, jonka johtaja Jussi Itkonen teki Levyraati-ohjelmassa lähtemättömän vaikutuksen huiskauttaessaan silmien eteen valahtaneen otsatukan makeasti sivulle. Tajusin, että Itkonen edusti raadissa meitä nuoria. Olin kai yhdeksän.
Vuosikymmeniä myöhemmin kokosin Jämsenin Timpalle tribuutin Elävään arkistoon:
5.
Minusta on otettu valokuva, jossa soitan – tai olen soittavinani – veljeni halpaa orkesterikitaraa. En muista, oliko siinä vielä tuolloin kielet, myöhemmin ei ainakaan. Korvasin soittimen ja soittotaidon puutteet matkimalla suullani sähkökitaran soundia. Däy-däy-däng. Kyllä, kornia. Repertuaarissani oli ainakin The ViolentsinKvantingen ja The SpotnicksinMy Bonny, jonka parissa häpäisin itseni ensi kertaa julkisesti.
Olin niin vakuuttunut versiostani (lauluosuudet laulettuina englanniksi ilman säestystä, soolo-osuus turpakitaralla), että painostin opettajan sisällyttämään esitykseni kansakoulun joulujuhlaan. Paha kyllä se sijoitettiin heti Keisarin uudet vaatteet -näytelmän jälkeen, jossa esitin pääosaa, eikä aikaa vaatteidenvaihtoon ollut. My Bonny kitarabändisovituksena – ilman kitarabändiä, näyttämöasuna Nanson pitkät kalsarit. Däy-däy-däng. Kukaan ei ole toistaiseksi tohtinut kertoa tuntemuksista katsomossa.
6.
Ensimmäinen kuulemani Beatles-levy oli Twist And Shout, ja se määritti suhteeni sekä Beatlesiin että koko rockin estetiikkaan. Levyn kannessa bändi loikki jollakin Liverpoolin rauniolla, ja maalla ollessani jäljittelin heitä hyppimällä samoissa asennoissa vanhalla puutarhamuurilla tai puretun kasvihuoneen kivijalan päällä. Pyysin ja sain nahkaisen lippalakin, jota kaupiteltiin Beatles-mallina. Jossain vaiheessa omin isoveljeni nahkaliivin. Keräsin kaikki käsiini saamat lehtileikkeet bändistä ja ruinasin niitä jopa koulun paperikeräyksestä. Aloitin lyhyen polkuni kuvataiteen saralla jäljentämällä lehdestä Ringo Starrin kuvan ja lähetin sen fanikirjeen mukana idolilleni.
Harjoittelin rumpaliksi broidin kotiin kantamalla virvelirummulla ja pellillä, joita täydensin Mälikkälän kurkkupurkeilla. Tekniikan maailma -lehden ohjeiden mukaan aloitettu sähkökitara-aihio ei milloinkaan edennyt runkoa pitemmälle, joten siirryin enteellisesti tukitoimintojen piiriin eli järjestöllis-ideologisiin tehtäviin. Perustin Espoon Lintuvaaraan Official Beatles Fan Clubin, johon suostuttelin mukaan yhden luokkatoverini. Taisin julkaista kaksihenkiselle seurallemme jonkinlaisen jäsenlehdenkin. Journalisteiksi eivät päädy vain epäonnistuneet muusikot vaan myös epäonnistuneet kitaranrakentajat.
Kymmenvuotiaana Beatles-lippalakissa autolautta Scandialla, jonka elokuvateatterissa esitettiin vaikuttava Cliff Richard -filmi Nuoret hurjat:
7.
Bob Dylan herätti minussa halun olla taiteellinen. Suosikki-lehden juttu kertoi hänen runoilevan ja olevan omituinen, joten halusin itsekin runoilla ja tulla omituiseksi. Tai ainakin erikoiseksi. Kuulin hänen kappaleistaan ensinnä Subterranean Homesick Bluesin, josta en tajunnut juuri mitään, ja yritin kirjoittaa jotain yhtä vaikeaselkoista.
Dylanin vetovoimaa lisäsivät reportaasit, joissa häntä kannattavien ”beatnikkien” kerrottiin polttavan marihuanaa, olevan sairaita ja rypevän saastassa. Marihuana oli 11-vuotiaalle varsin kaukainen asia, enkä rohjennut heittää peseytymistä ja vaatehuoltoakaan sikseen. Oppikoulun alaluokilla tulin kuitenkin kouluun ainakin kerran kantaen sateenvarjoa, josta puuttui kangas. Kaivoin kotimme komerosta myös vanhan tuulitakin, jonka raapustelin täyteen nyt jo onneksi unohtuneita tekstejä, ja jotain muutakin rekvisiittaa oli, ehkäpä jo tuolloin isotädin turkiskoristeiset varsikengät ja vihreät aurinkolasit.
Onnistuin joka tapauksessa näyttämään juuri siltä, mikä olinkin, lapselliselta erikoisuudentavoittelijalta. Laitisen Ana, yksi ylempien luokkien oikeista boheemeista ja nonkonformisteista, ymmärsi palkita ponnisteluni isällisellä moikkauksella: ”Mitä beatnikki?” Vähänkö olin pollea.
8.
Irwin Goodman oli Suomen lähin vastine Dylanille. Irwin on ainut suomalaisartisti, jota olen hieman paneutuneemmin fanittanut. Levyihin minulla ei ollut pitkään aikaan omaa rahaa, mutta pyysin ja sain joululahjaksi hänen elämäkertansa. Ruinasin samankaltaisen valkoisen tekokarvatakin, joka Irwinillä oli kirjan kuvissa. Myös muodikkaat ruutuhousuni muistuttivat hänen housujaan. Irwin oli kapinallinen ja epäsovinnainen, joten minäkin halusin olla kapinallinen ja epäsovinnainen. En tosin vielä täsmällisesti tiennyt, mitä vastaan kapinoisin ja miten. En myöskään kertonut kellekään kapinoinnistani. Tein sitä sisäisesti.
9.
1960-luvun loppupuolen tapahtumien aikajärjestys ja täsmällinen ajankohta ovat epäselviä. Erilaisia artistinimiä ilmestyi tasaista tahtia graffiteina vinttikämppäni seinään. Joskus 13-vuotiaana keräsin vielä Monkees-bändin purkkakuvasarjaa, mutta saman ikävuoden puitteissa muutuin pelkästä popparista tiedostavaksi poppariksi, kun vaihdoin Suosikista vähän fiksumpaan Stump-lehteen.
Muutoksen myötä ryhdyin myös bluesin kannattajaksi. Olin lukenut, että tyylisuunnan englantilainen pääpappi John Mayall asui puussa eikä harrastanut peseytymistä. Näytän olleen koukussa epähygieenisyyteen. Kaikkien veivaama Dust My Blues ei ollut paras tietämäni bluesbiisi, mutta jotenkin arkkityyppinen ja symbolinen koko touhulle. Bluesista kehittyi minulle pienoinen elämänkatsomus, johon kuului alkuperäisyyden ja epäkaupallisuuden ihannointi. Opin sen kautta puhdasoppisuutta ja ylemmyydentuntoista snobismia, joille olen myöhemminkin löytänyt käyttöä. Käytännössä pidin silti yhä purkkabändeistä ja osasin ulkoa Dannyn ja Tapani Kansan biisejä. Bluesin diggailu oli joka tapauksessa coolia, vaikken sanaa vielä tuntenutkaan. Opin arvostamaan kaikkein karheimpia ja robusteimpia artisteja, koska he olivat aidoimpia. Se helpotti ehkä aikanaan myös suhtautumista punk-ilmaisuun ja leimasi suhtautumistani moneen muuhunkin asiaan.
Blues, jonka kolmen soinnun periaate kuulosti riittävän yksinkertaiselta, kannusti myös kuvitteelliseen lauluntekijyyteen. Samaan aikaan kun vielä opiskelin kitaransoiton alkeita kirjekurssin avulla, keksin jo täyttää häkää biisien nimiä olemattomalle bändilleni. Sen nimi oli Risala Blues Band (isommat kundit kutsuivat kotiseutuamme Risalaksi), ja se levytti kymmenkunta albumia.
Matti Sarapaltio muistelee Suomi-bluesin rähjäisyyden estetiikkaa kohdassa 1.36.20:
10.
Partiokaveri sai jostain omakseen Mayallin Hard Roadinsekä Woody GuthrienDust Bowl Balladsin. Koin sen vääryydeksi: hän ei mitenkään voinut ymmärtää niiden arvoa, toisin kuin minä, joka olin lukenut Guthriesta jo Suosikin sivuilta. Woodyn nariseva ääni oli ensi kertaa kuultuna valtava shokki. Se kristallisoi äänenmuodostuksen ihanteeni. Vielä narisevampaa amerikkalaista juurimusaa löytyi Yhdysvaltain tiedotustoimiston ylläpitämästä kirjastosta, jossa ravasimme kaverini Ronden kanssa. Samaan aikaan ajatusmaailmaani hiipi pikku hiljaa USA-kriittistä asennetta ja pasifistista vasemmistolaisuutta, osaksi juuri America Centeristä lainattujen levyjen ansiosta.
Woodyn kappaleet saattoivat kuulua niihin ensimmäisiin, joita opettelin laulamaan surkean venäläisen matkamuistokitarani säestyksellä. Suppea repertuaarini sisälsi joukon tuoreempiakin folknumeroita. Yritin myös jäljitellä hänen nasaalia laulutapaansa. Hoilasin tällä tyylillä jotain, kun kerran vietimme iltaa Myllyjärven ekumeenisessa keskuksessa. Tulkinta kirvoitti keskukseen eksyneeltä brittikaverilta kommentin: ”You have a lovely voice.” Sarkasmi oli uusi tuttavuus.
Tein Woodysta kuusi vuotta sitten ohjelman:
11.
Kuusikymmenluvun loppu tietenkin tulvi hienoa ja vaikuttavaa musiikkia. Minulla ei kuitenkaan ole paljostakaan tästä mitään erityistä, omintakeista kerrottavaa, ei sen kummempaa kuin kellä tahansa. Kerron vain siitä, minkä muistan muuttaneen ajatteluani tai käytöstäni. Yksi asia ainakin tapahtui: rockin kehittyessä yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeatajuisemmaksi oma makuni muuttui päinvastaiseen suuntaan. Kun kaveripiirissä alkoi kehittyä jo pientä bänditoimintaa (itse pysyin soitannollisen avuttomuuteni ansiosta sen marginaalissa), diggailimme yhdessä myös Elviksen ja Joey Deen vanhoja rock- ja twist-singlejä. Niiden primitiivisyys ja simppeliys näyttäytyi psykedelian, bluesrockin ja orastavan progen aikakaudella hilpeän ironisena.
Blue Suede Shoesin (vai oliko se Route 66?) varaan rakentui muistaakseni myös Espoon oppikoulujen kulttuurikilpailuissa esiintyneen all-stars-kokoonpanomme akti, joka (koska kuuluimme jo eräiden nuorison paheiden vaikutuspiiriin) päättyi pian alkuun päästyään kaaokseen ja koko bändin ulosajoon muutamien soittajien liiallisen väsymystilan johdosta. Tiibo Vakkilainen, josta sittemmin tuli muusikko, istui katsomossa ja muistaa aina tavatessamme ihastella harvinaislaatuista happeningia.
Vinttikämppäni seinää. Erotettavissa ainakin liidulla piirretyt tekstit ”Fleetwood Mac” (tuolloin raju bluesbändi) ja ”Hendrix”, psykedeelinen piirros silmästä sekä osa tummasta fantasiafiguurista, jolla on kämmenenmuotoinen pää:
12.
Oma tärkeä genrensä oli kaikenlainen hippiajan psykedeliaa ja mystiikkaa henkivä rock ja folk. Joukkoon kuului esimerkiksi Donovanin muinaistieteellinen Atlantis, mutta kyse ei ollut niinkään yksittäisistä levyistä tai bändeistä vaan enemmänkin hämymusiikin kokonaisideasta. Se liittyi viikonloppuhippeyden ja -esoterian laajempaan viitekehykseen, johon kuuluivat mm. Jorma Elovaaran radio-ohjelmat, arvoituksellisista asioista kertovat kirjat (Kolmas silmä, Arosusi, Paha saapuu portin taa), pintapuolinen perehtyminen salatieteisiin ja idän uskontoihin, vierailut (ainakin yksi) Kaisaniemenkadun Intia-keskukseen ja vaikkapa muka-joogaaminen paljain ylävartaloin lumihangessa seurakuntanuorten retkellä Kirkkonummen Hilassa.
En osaa varmasti sanoa, mitä olen missäkin vaiheessa päälläni pitänyt. Beatnik-, poppari-, mod- ja hippivaikutteet sekoittuvat mielessä ja menivät kai tosielämässäkin limittäin. En mene vannomaan, oliko minulla kukkahousuja vai ei, mutta värikästä solmiotani pidin hyvinkin psykedeelisenä. Minkä ihmeen kanssa sitä kannoin? Jossain vaiheessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa habitukseeni kuului erilaisia liivejä, puuhelmiä, tinariipuksia (peace-merkki, tuo mielikuvituksen huipentuma!), kulahtanut vaalea popliinitakki ja kuperaksi tuunattu huopahattu. Tai syvälle vedetty pipo, jonka avulla arvelin muistuttavani Mattijuhani Koposta. Valokuvia tästä spektaakkelista ei ole onneksi jäänyt.
Kun aloitin ohjelmanteon Radiomafiassa, perustin ulosantini Jorma Elovaaran intiimiin puhetyyliin:
13.
Kaksi suomalaista, jotka ovat vaikuttaneet painokkaasti myöhempiinkin tekemisiini, olivat Pekka Gronow ja hänen hilpeä kumppaninsa M. A. Numminen. Ensin mainittu esitteli radiossa bluesin ja rock and rollin historiaa, teki kokooma-albumeita ikivanhoista äänitteistä ja pyöritti Nummisen kanssa merkillisiä levyjä julkaisevaa Eteenpäin-yhtiötä. Aikuisiän työurani on hyvinkin suuressa määrin innoittunut Gronowin tuolloisista tekemisistä. Nummisen repertuaari ulottui finnivoidetta mainostavista tangoista elektronimusiikkiin, hän oli kaikenlaisia tabuja törkeästi rikkovan ”underground-liikkeen” julkinen puhetorvi, ja kaiken hillittömyyden kruunasi heittäytyminen hupaisan haitarijatsin esittäjäksi.
Monia poppareita alkoivat 1960-luvun loppuvuosina kiinnostaa jazz, lyriikka, moderni konserttimusiikki, kokeellinen kuvataide, varhainen performanssitaide, underground-sarjakuva ja muut hämäryydet. Minua näihin väliaikaisiin taideharrastuksiin sysivät Nummisenkin puuhat. Ne olivat myös oleellisia yllykkeitä omille yritelmilleni avantgardistisen, provokatorisen ja koulupoikamaisen runoperformanssin saralla. Taipumus korvata lahjakkuus innostuksella ilmeni jo varhain.
Nummisen psykedeeliset rokit Kauneimmat runot -kirjan liitelevyllä inspiroivat minua väsäämään nipun niitä imitoivia, nyt jo kadonneita tekstejä, jotka 16-vuotiaana luovutin hänelle esiintymislavan vierellä Kaisaniemen puistossa pidetyssä rockkonsertissa. Hän oli ensimmäinen julkkis, jota uskalsin lähestyä.
Kaksi idoliani:
14.
Siitä hyvästä, että keksin kaverien bändille myyvän nimen (Lahden Mäkiviikko), pääsin taukoesiintyjäksi muutamille heidän koulubilekeikoilleen. Tai ainakin yhdelle. Esitin Porkkanaksi kutsutun hepun kera pari Hiski Salomaan viisua matkien jälleen 1930-luvun laulajan nasaalia määkinää horjuvalla teinipojan äänelläni. Sen on täytynyt kuulostaa hirveältä, ja viherlaaksolaisen koululaisyleisön keskuudesta astuikin esiin siilitukkainen karpaasi, joka vaati duomme välitöntä poistumista lavalta. Tilanne laukesi, kun kamppailulajeja harrastava pääyhtyeen basisti tiedusteli häiriköltä kohteliaasti: ”Anteeks mitä?” Sittemmin, soolouralle heittäydyttyäni, hoilasin samaa materiaalia ainakin kerran katulaulajana Pori Jazzissa Isomäen leirintäalueen tuntumassa, eikä lopputulos ollut varmaan ainakaan parempi.
Koko tähän ketjuun bluesista Woodyyn ja Hiskiin liittyi myös eräänlainen vanhuuden estetiikka, ellei kultti. Se musiikki, johon olin mieltynyt, tuntui tulevan kaukaa muinaisuudesta, ja kuulosti siltä kuin sen esittäjät olisivat olleet ikivanhoja jo levytyshetkellä. Se oli iso osa heidän viehätystään. Kun kuunteli ja imi itseensä näitä menneisyyden ääniä, ui itsekin ikään kuin syvemmissä vesissä. Tuomari Nurmio ja hänen soittokumppaninsa Ana Launis puhuvat Dumari-elämäkerrassa samanlaisesta asenteesta. Se oli kulttuurista distinktiota, erottautumista siitä, mikä oli liian ajanmukaista ja muodikasta. Täältä kaukaa juontunee piintynyt epäluuloni kaikkea turhan trendikästä, nuorekasta ja etenkin nuorekkaaksi mainostettua kohtaan. Halusin jo nuorena olla kärttyinen vanha mies.
Hiskin parhaita Elävässä arkistossa:
15.
Nuoruus kääntyi ratkaisevasti uuteen suuntaan jo vähän ennen viimeksi kuvaamiani tapahtumia. Teiniliiton kesäkurssilla kesällä 1970 hippimausteinen ja kristillis-humanistinen yleisvasemmistolaisuuteni alkoi muuntua materialismiksi ja marxilaisuudeksi. Kun ei oltu luennoilla, poliittisesti etevämmät kurssitoverit pyörittivät levysoittimella uutta kantaaottavaa laulumusiikkia. Minuun oli helppo tartuttaa aatteiden siemeniä, olinhan rippileirilläkin huomannut kokevani uskonnollisia tunteita.
Minua puhuttelivat aivan erityisesti Aulikki Oksasen kuuluva ääni ja Pekka Aarnion ja Sinikka Sokan iskevä beatnumero Kolme luotia Rudi Dutschkeen V. I. Leninin 100-vuotisjuhlalevyltä. Tämä väkevä rohto vaikutti osaltaan siihen, että muutuin punikiksi, en kertaheitolla mutta pikkuhiljaa. Tulevina vuosina uhrasin vapaa-aikani (ja suuren osan koulutunneista) ensin koululaisradikalismille ja sitten laaja-alaisempaan kumoustoimintaan. Se päättyi aikanaan.
Musiikki kuului edelleen elämääni (vaikka huomioni alkoikin pahaenteisesti suuntautua yhä kauemmas menneisyyteen), mutta suhteeni siihen alkoi vähitellen muuttua. Nautin musiikista tai olin nauttimatta, tanssin sen tahtiin tai olin tanssimatta, pidin jotakin vaikuttavana tai valloittavana ja jotakin muuta turhana – mutta jokin oli toisin. Aloin yhä enemmän arvostaa ja arvottaa musiikkia taideteoksina (tai viihdeteoksina, mikä on sama asia), kuunnella sitä ja ratkaista kantani siihen, enkä enää antanut sen kulkea vapaasti lävitseni kuin sähkövirta ja riepotella ja muovata minua vapaasti, panna minua puhumaan ja kävelemään ja käyttäytymään ja hölmöilemään ja olemaan cool, pukea minulle vaatteita päälle, tehdä minusta toisenlaista ihmistä. Viaton lapsuusaika musiikissa oli lopussa. Noloudet eivät.
Radikaali opiskelijajohtaja Rudi Dutschke oli ennen Lenin-levyä minulle tuntematon suuruus:
Alla soittolistana eräitä varhaisen elämäni tärkeitä ääniä. My Bonnysta on Spotifyssä versio, jossa se tärkeä soolo-osuus kuulostaa rytmisesti todella omituiselta. Twist And Shoutiasiellä ei ole, mutta senhän kaikki tuntevat muutenkin.
Ylen arkiston aarteisiin kuuluu myös äänitehostekokoelma. Kokoelmaa avataan nyt uudella tavalla, kun tarjoamme ääniä kaikkien käyttöön Freesound-palvelussa.
Äänitehosteita on kerätty Ylessä jo 1930-luvulta alkaen. Varhaisimmat äänet tallennettiin kaivertamalla ääni ns. pikalevylle. Studion ulkopuolella käytettiin mobiileja ratkaisuja: pikalevyjen kaiverruslaite laitettiin ääniauton kyytiin.
Magnetofoninauhojen yleistyttyä 1950-luvulla äänien käsittely helpottui, ja systemaattinen äänitystyö pääsi alkamaan. Vuonna 1957 perustettiin Ylen Tehosto tuottamaan tehosteita varsinkin kuunnelmiin. Äänten kautta luotiin tunnelmaa ja saatiin kuulija nauramaan, jännittämään tai pelkäämään. Halloweenin kunniaksi Elävään arkistoon on koottu kauhu-teeman ääniä.
Tehosto kasvoi ja toimi vilkkaasti 2000-luvun vaihteeseen asti. Sittemmin tahti on hiljentynyt ja resurssit pienentyneet säästötoimien myötä. Kertynyt kokoelma on kuitenkin saatu lähes kokonaisuudessaan digitoitua. Yli 40 000 äänitehostetta on ohjelmatuotannon käytettävissä. Uutta materiaalia kertyy edelleen jonkin verran, vaikkei varsinaista resurssia hankintaan olekaan.
Äänitehosteet olivat ensimmäisiä sisältöjä, joita Yle ryhtyi jakamaan yleisön vapaaseen käyttöön. Äänitehosteita tarjottiin taannoin ladattavassa muodossa Elävässä arkistossa Tehosto-sivustolla, jota ei enää ylläpidetä. Nyt kokeilemme uutta tapaa jakaa ääniä kaikkien käyttöön. Olemme ladanneet joukon tehosteita ääniharrastelijoiden ylläpitämälle, kansainväliselle Freesound-sivustolle.
Äänet ovat Freesoundissa pakkaamattomina wav-tiedostoina, joita voi ladata omalle koneelle. Niissä on avoin lisenssimerkintä Creative Commons - Nimeä, mikä tarkoittaa, että ääniä saa käyttää vapaasti, myös kaupalliseen tarkoitukseen, kunhan käytön yhteydessä ilmenee Ylen nimi.
Äänet ovat ryhmitelty aiheen mukaan. Koska sivusto on kansainvälinen, äänien nimissä ja tageissa käytetään myös englantia. Freesoundissa on paljon muutakin äänimateriaalia, jota voi hakea vaikkapa hakusanojen perusteella ja käyttää kunkin äänen kohdalla ilmenevän Creative Commons -lisenssin mukaan.
Jatkamme äänten lataamista Freesoundiin toistaiseksi käsityönä. Tulevaisuudessa toivomme, että voimme kehittää tavan tuoda suurempia määriä ääniä myös Ylen verkkosivuille. Valtaosa Ylen äänitehosteista on yhtiön omaa tuotantoa ja siten jaettavissa tulevaisuudessa kaikkien käyttöön.
Sillä välin voitte käydä Freesoundissa tutustumassa esimerkiksi vuonna 1938 Ivalossa äänitetyn hevosvetoisen niittokoneen ääneen. Alunperin tämä tallennettiin suoraan kaivertamalla ääni sellakka- eli pikalevylle.
Ääniä voi myös kuunnella Yle Radio Suomen pari kertaa vuodessa lähetettävässä Äänien ilta -ohjelmassa, jossa soitetaan kokoelman tehosteita ja keskustellaan äänistä ja äänimaisemista kuulijoiden ja studiovieraiden kanssa. Ohjelmat ovat kuultavissa myös Elävässä arkistossa.
Kirjoittaja Merja Pesola on työskennellyt Ylessä pitkään äänitehosteiden parissa ja toimii Yle Arkiston äänitehosteasiantuntijana.
Tämä tarina on henkilökohtainen. Se käsittelee musiikkia ja sen vaikutusta nuoreen mieleen, mutta myös musiikin avuja elämän ymmärtämiseksi. Tarina on pitkä ja silti siitä jää puuttumaan varsin paljon. Tarinassa käsitellään ehdottomuutta, mutta ainakin yritetään heittäytyä avarakatseiseksi. Saagan lopussa on vielä yllättävä käänne, joka liittyy räppiin.
Elokuussa 2001 aloitin lukion Espoon Viherlaaksossa. Koulu oli entuudestaan tuttu, koska olin käynyt yläasteen siellä. Lukiossa kaikki oli kuitenkin uutta ja vierasta. Jälkikäteen ajateltuna tuolloin alkanut luokattomuus oli ehkä elämän parasta aikaa. Vaikka minulla oli jo ala-asteella hyviä ystäviä ja yläasteellakin luokan sisällä puhallettiin yhteen hiileen, ei noilta ajoilta löytynyt ihmisiä, joihin näin aikuisiällä pitäisin yhteyttä.
Mutta lukiossa ystävyyssuhteitani vahvisti musiikki ja se alkoi samalla määritellä elämääni uusiksi.
Vaikutteeton ja välinpitämätön aste
Ensimmäinen omistamani musiikkiäänite oli vuoden 1990 Turtles-elokuvan soundtrack C-kasetilla. Toinen kasettini oli New Kids on the Blockin Step by Step, jonka vein ala-asteella luokan levyraatiin.
Tuon ikäisenä en kuitenkaan juuri kuunnellut musiikkia. Musiikkia kuulin, kun vanhempani sitä soittivat. Tuolloin olin myös musiikin kuuntelijana varmasti rehellisimmilläni. Jos pidin jostain kappaleesta, pidin siitä, koska pidin sitä. Siinä kaikki.
Saatoimme joskus kuunnella ala-astekaverin luona Metallicaa. Niin ikään ala-asteella nauhoitimme myös toisen luokkakaverin kanssa mankalla ajan suurimpia hittejä radiosta (siellä oli mm. Spice Girlsiä).
Elämäni ensimmäisen CD:n sain 8-vuotislahjaksi enoltani. Levy oli vuoden 1993 hittikokoelma, joka oli osa tällaisia yli kymmenlevyisiksi venyneitä kokoelmalevysarjoja. Taisin kuunnella levyä kyseisillä syntymäpäivilläni ja ehkä muutamia kertoja sen jälkeen. Vain levyn aloittanut kappale jäi mieleeni. En tiedä kuuntelinko levyä koskaan edes kokonaan, mutta tuon aloituskappaleen tahdit muistan edelleen. Luulen, että pidin kappaleesta.
Kokemukseni musiikista ei vaikuttanut elämääni mitenkään. En ollut kavereiden kanssa musiikin takia. Vaikka perustimme Metallica-kaverini ja pikkuveljeni kanssa lastenmusiikkia esittäneen bändin (Fröbelin palikoiden hengessä kai), oli silloinkin yhdessä tekeminen tärkeämpää kuin mikään musiikkiin viittaava. En yksinkertaisesti tarvinnut musiikkia elämääni.
Tragedia vai mahdollisuus? Kysymys, jota en koskaan lukiossa esittänyt, vaikka se soi repeatilla
Lukiota edeltävänä kesänä olin kuullut samassa taloyhtiössä asuneen kaverin luona kappaleen, joka jäi päähäni. Bändistä tai siinä soittavista muusikoista en tiennyt mitään, mutta kappaleesta pidin.
Latasin biisin MP3-soittimelleni ja kuuntelin sitä kesällä, muun muassa toisen ystäväni kesämökillä. Soitimme tuota biisiä käydessämme kalassa, heinähatut päässä, pelastusliivit yllä ja virvelit kourissa.
Kappale oli Hanoi Rocksin Tragedy.
Lukion alkaessa kouluumme tuli paljon uusia nuoria. Yksi heistä vaikutti hieman ujolta. Olimme muistaakseni koulun aloitusviikolla odottamassa pihalla uskonnon tunnille pääsyä, kun jostain rohkaistuneena menin kysymään tältä uudelta kaverilta mitä musiikkia hän yksinään siellä nurmikon reunassa kuunteli. Kundi kertoi kuuntelevansa Hanoi Rocksia.
Tiesin vain tuon yhden kappaleen, mutta saimme siitä sopivasti tunnin alkuun asti kestävän keskustelun ja ainakin tutustuimme.
Ehkä puolta vuotta–vuotta myöhemmin olin jo Vantaalla, tämän lukiopihan reunassa tapaamani kundin kaverin vessassa. Olin kiihtyvässä nousuhumalassa ja sudin ripsiväriä jo aiemmin kajalilla tummentamiin silmiini.
Tuo ilta myös päättyi omalta osaltani vessaan — Helsingin Vaasankadulla sijainneen Stella Star Clubin miestenhuoneeseen. Tämä lukioystäväni löysi minut rock-keikan jälkeen sieltä nukkumassa pöntöllä.
Fanittamani vaarallinen ja dekadentti musiikki alkoi näkyä meikattujen kasvojeni lisäksi pukeutumisessani ja asenteessani. Elämäni aikatauluun se sopi hyvin, koska olin lukiolainen. Juopottelua tapahtui ja viikonloppuöinä ei huvittanut olla kotona. Ennen kaikkea, stereoissani soi sex, drugs ja rock ’n roll!
Ylilyöntejäkin tuli ja lisäbonus oli pahennus, jota pystyin herättämään omissa vanhemmissani pelkällä pukeutumisellani tai muutamalla mustalla viivalla silmieni ympärillä.
Epäreiluilla silkkihanskoilla läpsin poskille
Suhteeni musiikkiin kasvoi noina lukiovuosina harppauksin. Uskonnon tuntia edeltäneestä tapaamisesta sain itselleni sydänystävän, samalla löysin oman sydänmusiikkini. Halusin tietää musiikista enemmän ja halusin kuunnella sitä lisää. Lisäksi olin äärimmäisen genretietoinen. Tuo genre oli rock, lukioikäisen Villen määrittelemä hard-sellainen.
Tämä tarkoitti, että olin kaikkea muuta musiikkia kohtaan vähintäänkin välinpitämätön. Joskus innostuin suorastaan vihaamaan ja halveksimaan kehnona pitämääni musiikkilajia tai jotain yksittäistä artistia.
Rap, varsinkin suomenkielinen, sai inhostani leijonanosan. Todellisuudessa en koskaan edes vaivautunut paremmin tutustumaan Suomi-räppiin, pidin sitä vain välittömästi huonona. En suostunut hyväksymään räppiä edes musiikiksi: ”Siinähän puhutaan. Ei lauleta!” Mahtavaa argumentointia.
Rockissa oli toki aivan riittävästi sisäistämistä ja tutustumista. Tuskinpa minulla olisi edes ollut aikaa millekään räpille. 2000-luvun alkupuoliskolla kahdeksankymmentäluvun innoittama ”tukkahevi” ja ”meikkibändibuumi” sattui samalle hetkelle, kun todella innostuin musiikista. Rockista tuli jälleen näyttävää ja bändien ulosanti oli kutkuttavan vaarallista. Turmelukselle oli tilausta lukio-Villen lisäksi myös levylistoilla.
Pohjoismaiset rock-bändit tulivat minulle tutuiksi viikonloppuisin livenä (iltani eivät aina päättyneet miestenhuoneisiin) ja arkena levyillä (vähintään lainattuina tai poltettuina). Parhaat bändit tulivat Ruotsista. Backyard Babies, The Hellacopters ja Hardcore Superstar olivat lukiovuosinani 2001–2004 jopa eräänlaisia vakiovieraita Helsingin klubeilla.
Suomalainen The Flaming Sideburns oli live-villitsijänä silkkaa mahtavuutta. Ja sitten oli tietenkin uusi, vuonna 2002 comebackin tehnyt Hanoi Rocks, jota käytiin katsomassa aina kun oli pikkuriikkinenkin mahdollisuus. Kesäfestarit olivat oma lukunsa.
Samassa rock-buumissa nousseet kotimaiset meikkibändit saivat minulta kuitenkin usein jopa räppiin verrattavan tylyn kohtelun. Lovex ja Uniklubi olivat paskaa, koska ne kopioivat niitä minulle oikeita yhtyeitä. Ja toinen niistä lauloi vielä suomeksi!
Pienen poikkeuksen teki Negative, joka taisi olla ensimmäisiä 2000-luvulla läpimurron tehneistä kotimaisista meikkibändeistä. Sarjassaan ensimmäinen sai hyväksyntäni, mutta asiaan vaikutti myös se, että Negativen laulaja, Jonne Aaron, oli yhden kaveripiiriläiseni serkku.
2000-luvun rock-suosikkieni johdattamana ahmin rokkia myös 1980-luvun alkuperäisedustajilta,
70-luvun glam-rokkareilta,
ja edelläkävijäpunkkareilta.
Jos ei musiikki uponnut, niin sitten tarina. Tarkemmin ajateltuna tarinat musiikin takana olivat usein tärkeämpiä kuin yksittäiset kappaleet.
Pitempi tukka, enemmän järkeä?
Nyt 28-vuotiaana olen kuunnellut todella paljon musiikkia, laidasta laitaan. Pidän nykyisin kovasti myös suomenkielisestä musiikista, iskelmistä progeen ja siedän räppiäkin. Lukioajan musiikkimakuni ehdottomilla edustajilla on kuitenkin aina tärkein paikka sydämessäni. Musiikin avulla on vain niin helppo palata noihin kajalin reunustamiin muistoihin. Usein pelkkä tutun kappaleen käynnistäminen riittää.
Reilu vuosi sitten, kesällä 2013, sain tilaisuuden syöksyä hetkeksi takaisin nuoruuteni mutkan kautta. Kyseessä olivat kolmekymmentävuotisjuhlat, merihenkiset naamiaiset, joihin en mitenkään keksinyt persoonallista asua.
Pitkän surffailun jälkeen koin musiikin kuuntelun avulla (jälleen kerran) valaistumisen ja keksin asuni. Lopulta saavuin helteiseen Arabianrantaan pukeutuneena ja meikattuna norjalaisen death punk -yhtye Turbonegron Happy-Tomiksi. Siinä sitten toivottelin virnistellen hyviä syntymäpäiviä.
Ehkäpä olisi virkistävää kokeilla tuota ainakin aika ajoin uudelleen? Meikkejä voin lainata vaikka vaimolta, ei tarvitse enää pihistää mutsilta. Ja vaikka annoin tukkani lukiossa rehottaa, taitaa se tätä kirjoittaessa olla jo pitempi kuin koskaan silloin.
Ehkäpä muistoihin on jopa liian helppo palata vain kuuntelemalla sitä musiikkia. Mitäpä jos veisi nostalgianhakuisuuden pidemmälle? Meikit, kledjut ja aggressiot, mutta olisiko loppuosoite jälleen kerran se miestenhuoneen vessa?
Jos ei muuta, niin ainakin saisin varmistuksen sille, että yhden ajanjakson oli hyvä päättyä osaltani lukioon.
“Now I’ve reached that age, I’ve tried to do all those things the best I can”
Pitkä tarina ansaitsee loppuanekdootin ja työnantajani ansaitsee maininnan. Tarinan alussa kertomani synttärilahja-CD:n aloituskappaleen arvoitus nimittäin valkeni minulle viime vuonna.
Syksyllä 2013 kasasimme Elävässä arkistossa arkistomateriaalia 90-luvulta Yle Teeman Retrolissun ysärit -tv-sarjaan. Projektin aikana törmäsin täysin varoittamatta ranskalaiseen lapsimuusikko Jordyyn ja hänen vuoden 1993 hittikappaleeseensa Dur dur d'être bébé.
Tuottajamme selvitti Jordyn tarinan taustoja ja tajusin vihdoin löytäneeni kappaleen ja esittäjän tuolle ensimmäiselle omalle CD-muistolleni. Samalla sain tietää, että Jordy oli silloin 8-vuotissynttäreilläni ollut minua kolme vuotta nuorempi ja samalla maailman nuorin sooloräppäri.
Siis tuo biisi, minkä tahdit vielä täysi-ikäisenäkin soivat välillä varoittamatta päässäni, on ainakin jonkinlaista räppiä!
Onni on, että osaan nykyisin olla sinut näiden menneisyyteni korvamatojen kanssa.
PS. Lisäksi on turvallista tiedostaa, että minkäänlainen saavuttamani ymmärrys ei kuitenkaan tule koskaan muuttamaan joskus 24-vuotiaana tajuamaani tosiasiaa, että Led Zeppelin rules! Kaikki muu on vain ylimääräistä plussaa.
Paikallaan junnaavissa vanhempainilloissa tulee minun olla hiljaa. Jalkapallokentän laidalla tulee minun tyynesti hyväksyä hyvä isä -verkoston epäreilu tuolileikki. Omanikäisteni sosiaalinen turvaverkko, minne katosit vanhemmuuteni myötä?
Melko tarkalleen neljä vuotta sitten oli syksy. Vanhempainilta oli venymässä kohta kolmannelle tunnille. Varsin rönsyilevän huutopalaverin perimmäinen aihe oli koulun tulevat myyjäiset ja luokan retkirahaston kasvattaminen. Sivulauseiden kautta poukkoiltiin kuitenkin jo lasten huonossa käytöksessä.
Aihe eskaloitui nopeasti. Eräs äiti käytti puheenvuoronsa johdattelemalla aiheen ensin ylä-asteikäisiin (hänellä oli sellainenkin kotonaan kiukuttelemassa), sitten lukioikäisiin (koska hän oli nähnyt heitä aamulla räkimässä bussipysäkillä), vielä kotona asuviin alle kaksikymppisiin (koska hän oli pikaruokaravintolassa joutunut kuuntelemaan sellaisten huutoa) ja lopulta vielä hänen työpaikalleen ilmaantuneisiin, kokemattomiin ja sopimattoman röyhkeisiin keltanokkiin.
Kiihtyvä polveilu päättyi osallistuvien vanhempien yhteisymmärrykseen siitä, että nuoret (noin yleisesti) ovat kyllä ihan oikeasti kelvottomia. Tätä korostettiin tahdissa nyökkäilyllä ja tarkennettiin adjektiiveilla laiska, flegmaattinen, epäkohtelias ja vielä sanakvartetilla: ”koskaan käyneet oikeissa töissä”.
Kiintoisaa, muistan tuumineeni, mutten sanonut mitään. Oma pohdiskeluni vei huomioni, enkä siis heti tajunnut että luokassa oli miellyttävän hiljaista. Johtopäätöksen esitellyt nainen tuijotti nyt minua pelästyneenä ja sai vieressä istuvalta naiselta ohjeita korvaan kuiskaamalla. Myös muut paikallaolijat vilkuilivat minun suuntaani varovaisesti.
Olin 24-vuotias ja lopulta ymmärsin nolostua ja punastua.
Oma moka, ettäs kehtaan
Tapahtumaketjun vaivautuneisuus johti kokouksen päättämiseen (”sovitaan nämä tarkemmin sitten sähköpostitse”). Oma vaivautuneisuuteni nousi kuitenkin vielä seuraavalle tasolle, kun tämä äänessä ollut nainen tuli käytävällä poistuessaan vielä henkilökohtaisesti (ja harmillisen kovalla äänellä) tarkentamaan, ettei hän tarkoittanut ”noilla nuorilla” tietenkään minua.
Uusioperheen poikani oli tuona syksynä aloittanut toisen luokan. Toinen poikani, itse siittämäni, ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Opiskelin ja työskentelin myyjänä koulun ohessa. Häkeltymisestäni huolimatta onnistuin kuittaamaan äänekkään äidin kommentin sarkasmilla ja hieman mutisemalla jotain sellaista kuin ”niinhän me nuoret taidetaan olla”.
Myöhemmin pohdin asetelmaa tarkemmin. Luokan vanhempien keski-ikä pyöri neljänkympin jälkeisellä vuosikymmenellä. Omat vanhempani, poikieni isovanhemmat, olivat tuona vuonna täyttämässä viisikymmentä molemmat. Vaikka en adoptoimani pojan vauvavuosina ollut vielä kuvioissa mukana, oli minulla jo miltei vuoden verran kokemusta vauvankin hoidosta. Asuntovelallinen olin ollut jo nelisen vuotta, työntekijänä kuutisen. Koira oli, kissojakin. Ainut mikä minut erotti luokan stereotyyppisestä vanhemmasta, oli nuori ikäni.
En koe vielä nykypäivänäkään tarvitsevani tukea tilastoista, kun uskallan väittää olevani harvinaisen nuori vanhempi Suomessa, etenkin pääkaupunkiseudulla. Ikäisessäni ystäväpiirissä lienee nykyään yksi tai kaksi vauvaikäisen vanhempaa, mutta nyt lähestynkin jo kolmeakymmentä.
Tapauksessa voin syyttää vain itseäni, mitäs olen niin nuori vanhempi. Vieläpä tavalla, joka ei johdu esimerkiksi rikkinäisestä ehkäisyvälineestä. Eihei, meitsihän ryhtyi vanhemmaksi jopa korostetun omatahtoisesti uusioperheen muodostamisen myötä.
Epäsovinnaisuutta lisää se, että viihdyin toki 24-vuotiaana stereotyyppisesti (ja viihdyn edelleenkin) myös lapsettomien ystävieni seurassa harrastaen ja juopotellen. Samalla jouduin (ja joudun yhä) myös ajoittain olemaan pääsemättä ikäisteni rientoihin, koska lapset.
Eihän tällainen ole reilua? Minä se tunkeuduin tuohon tokaluokan geneeriseen piiriin heidän small-talkiaan hankaloittamaan.
On ne pallit mullakin laskeutuneet
Niin ikään neljä vuotta sitten olin myös tämän tokaluokkalaiseni jalkapalloseuran vanhempainillassa. Tuo palaveri toimitettiin kiitettävällä tahdilla ja vetäjillä oli homma hanskassa. Joukkueessa vasta aloittaneiden lasten vanhempia ohjeistettiin joukkuejärjestyksestä harjoitusvuoroineen ja peliaikatauluineen.
Koska lasten harrastus tuo väkisinkin vanhemmat toistensa seuraan, on vain sopivaa tutustua, jopa ystävystyä vanhempien kesken. Lisäksi tekosyitä lasten harrastusten ympäriltä on helpompi perustella vaikkapa vaimoille, jos joskus järjestetään esimerkiksi saunailta kuplahallin talkooporukan isille.
Tällaiset, periaatteessa joukkueen sisäiset tilaisuudet vaativat kokemukseni perusteella niihin osallistuvilta ainakin tarkkaavaisuutta ja samanmielisyyttä. Summa summarum: minua ei tällaiseen saunailtaan kutsuttu. Samalla minua ei kutsuttu kyseisen saunaillan kommelluksia myöhemmin käsitteleviin keskusteluihin kenttien laidoilla.
Ehkäpä en vain ollut nappulajengin illassa oikeaan aikaan tupakalla. Ehkäpä joku ajatteli tekevänsä minulle palveluksen jättämällä mainitsematta saunomisesta. Keskimääräiseen osallistujaan verrattuna olisin kuitenkin A vetänyt liian monta/liian vähän leukoja saunaterassin pyykinkuivaustelineessä, tai B juonut aivan liikaa/liian vähän kaljaa. Eihän minulla vielä tuolloin kasvanut edes parta kunnolla!
Stereotyypit pistää tyyppienkin silmään
Edellä kertomani tarinat paljastavat tietenkin omasta ihmisanalyysitaidostani täysin samanlaista vajavaisuutta mistä marisen itse kärsiväni.
Vanhempikin on vain ihminen. Erilaisia olemme ja epävarmuuksia löytynee aina ajoittain jokaiselta. Onko nuoremman vertaisen arvostelu tai arvottaminen oikeasti vain korvieni välissä kimpoileva kaipuu lapsettomien vuosieni huolettomuuteen? Entäpä jos minä olen muutaman vuoden päästä hän, joka vanhempainilloissa ottaa roolin toimia vanhempana oman lapsensa lisäksi myös kokemattomalta vaikuttaville vanhemmille?
Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että lapsellisuus on jokaiselle vanhemmalle varmasti ainutlaatuinen ja ajanjakson haasteet eivät tietenkään synny vain lapsesta. Pikku hiljaa sitä tajuaa, että minäkin muutun tässä ihan itsekseni.
Vajaa kuukauden päästä voin jo lainata parhaan ystäväni isän sanoja ja todeta, että ”enää kolmetoista vuotta kakkua jäljellä”. Kakun lusittuani olen jo 41.
Mietin pitkään, että laittaisinko tämän kirjoituksen otsikon viimeisen sanan muotoon demokratialle vai demokratialla. Mietin mikä valtava valta on kysymyksellä, jossa kyseenalaistetaan demokratian arvo.
Demokratia eli kansanvalta on sanana ja käsitteenä niin itsestään selvästi hyvä, että sen kyseenalaistaminen samalla kiihottaa ja ujostuttaa. Vai onko kansanvalta vain pelkästään itsestään selvä? Melkein jokavuotinen äänestäminen saattaa tuntua enemmän rasitteelta kuin vaikuttamisen juhlalta.
Vuonna 1994 June Zondi iloitsi. Hänestä tuntui suurenmoiselta päästä äänestämään ensi kertaa vapaissa vaaleissa Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon jälkeen. Tieto siitä, että minulla on ääni ja sillä äänellä on yhtäläinen valta kaikkien muiden kanssa, on demokratian jalkakivi.
Mutta toimiiko suomalainen edustuksellinen demokratia näin? Kansaa enemmän valtaa on tietenkin sen käyttäjillä, jolloin kysymykseen tulee, edustavatko vallankäyttäjät kansaa. Tätä kysymystä jäin pohtimaan useaksi illaksi sen jälkeen, kun olin koostanut Elävän arkiston artikkelin kansalaisaloitteesta. Varsinkin lakivaliokunnan puheenjohtajan Anne Holmlundin pohdinta kansalaisaloitelaista jäi kummittelemaan päähäni.
Hän mietti maaliskuussa 2013 Aamulehdessä, että pitäisi poliittisesti arvioida, onko kansalaisaloitteella ollut tarkoitus luoda lainsäädännön ohituskaista. Tämä kysymys on luultavasti tarkoitettu pohdinnaksi kansalaisaloitelain valmiudesta, mutta se paljastaa kaksi mielenkiintoista asiaa. Suoralla demokratialla, jonka ainoa, vaikkakin vähäinen, työkalu kansalaisaloite on, löytyy vastustajia politiikan ytimestä. Vaikka pohdinta voidaan tulkita myös poliitikon oman vallan suojelemiseksi, kertoo se ehkä enemmän siitä, että suomalainen poliittinen järjestelmä ei tue suoraa demokratiaa, eli suomalainen valtarakenne vie päättämistä kauemmas kansasta.
Holmlundin toinen huoli oli, että kansalaisaloitteiden kautta voi ministeriöiden lainvalmistelijat joutua käyttämään aikaa hankkeisiin, jotka ovat jopa hallitusohjelman vastaisia. Tämä ajattelu viittaa, että hallituksen tahto on preferenssijonossa rankattu tärkeämmäksi kuin kansan. Toteutuuko kansanvalta?
Samana vuonna 2013 eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen kommentoi kansalaisaloitteita, että eduskunnan ei tarvitse riippumattomana ottaa käsittelyynsä mitään, mitä se ei tahdo. Tämä taas korosti eduskunnan eli kansanedustajien riippumattomuutta kansasta. Millaista kansaa he edustavat, mikäli he ovat täysin siitä riippumattomia?
Suora demokratia ei voi toimia kaikessa päätöksenteossa, mutta mikäli kansaa ei kuulla, ei pelkkä edustuksellisuus riitä. Suomalaisen demokratian kriisi on pitkään ollut kansalaisten tunne siitä, että omilla teoilla ei ole väliä, että kansalla ei ole valtaa. Päättäjät, kun kerran olette tällaisen hienon mahdollisuuden demokratialla kansalaisaloitelailla luoneet, älkää antako institutionalismin ja totuttujen tapojen tappaa sitä.
Kansanvallassa valta kuuluu kansalle.
Ajatuksia, palautetta ja muita viestejä voit lähettää toimittajalle Twitterissä @Sailynoja
Kun pääkaupungin kupeeseen perustettiin 70 vuotta sitten Neuvostoliiton sotilastukikohta, oli Suomen itsenäisyys löyhissä kantimissa. Tykinkantaman matkan päästä eduskuntatalosta oli noin 20 000 venäläistä sotilasta ja noin 10 000 siviiliä.
Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto halusi perustaa Suomen maaperälle sotilastukikohdan. Kun sota oli hävitty, Suomella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin taipua. Laajan ja raskaasti aseistetun tukikohdan perustaminen oli Suomelle sekä nöyryytys että turvallisuusriski.
Pääkaupungin keskeiset osat oli mahdollista tuhota yhdellä tykinlaukauksella, jos Neuvostoliitto niin haluaisi. Valtio, jonka kanssa oli juuri sodittu lähes viisi vuotta, toi aseensa Suomen maaperälle. Karjala, Petsamo ja osa Sallaa ja Kuusamoa oli menetetty. Lähes puoli miljoonaa suomalaista oli menettänyt kotinsa ja piti asuttaa uudelleen. Ja Lisäksi Suomen maksettavaksi oli määrätty hirvittävät sotakorvaukset.
Maan itsenäisyys olikin vakavasti uhattuna. Paasikivi ja Mannerheim tuskailivat kulissien takaisissa keskusteluissa, että käytännössä Suomi on miehitetty maa, vaikka julkisuudessa sitä ei uskallettu sanoa. Moskovan neuvotteluissa ulkoaisainkomissaari Vjatseslav Molotov näin myös suoraa uhkasi. Jos Suomi ei hyväksy sellaisenaan saneltuja rauhanehtoja, Suomen valtuuskunta saa lähteä kotimatkalle ja maa miehitetään.
”Tämä on hirmuinen sopimus ja hirmuista politiikkaa”, tuskaili Paasikivi. ”Kysymys on siitä, voiko Suomen kansa kansana elää”, kirjoitti rauhanehdoista järkyttynyt Paasikivi.
Mannerheimin arvion mukaan Porkkalan alueella mahtuisi kaksi puna-armeijan armeijakuntaa eli yli 100 000 neuvostosotilasta.
Mannerheim ehdottikin pääkaupungin siirtämistä Helsingistä Turkuun. Muina vaihtoehtoina pohdittiin Tamperetta ja Jyväskylää. Pääkaupungin siirtoon ei kuitenkaan uskallettu ryhtyä, koska Neuvostoliitto saattaisi pitää siirtoa provokaationa.
Kohtuuton oli myös Neuvostoliiton vaatimus, jonka mukaan koko Porkkalan vuokra-alue piti tyhjentää kymmenessä päivässä. Alue oli laaja. Vesialueet mukaan laskettuna sen pinta-ala oli 1000 neliökilometriä. Vuokra-alueeseen kuului koko Degerbyn kunta, lähes koko Kirkkonummi ja osia Inkoosta ja Siuntiosta.
Puna-armeijalle luovutettavalla alueella asui lähes 7 300 asukasta. Alueen tyhjentämiseen osallistui kaikkiaan lähes 20 000 ihmistä Helsingistä ja muualta pääkaupunkiseudulta.
Täydet kuorma-autot ja hevoskärryt kuljettivat kotinsa menettäneiden omaisuutta yötä päivää. Karjaa kuljetettiin öisin, jottei kapeille teille olisi syntynyt ruuhkia.
Kaikkiaan lähes 2 200 rautatievaunua täyttyi heinistä, karjasta, työvälineistöstä ja irtaimistosta. Tavaraa oli lisäksi kuljettamassa taukoamatta 800 autoa ja 1 200 hevosta. Omaisuutta kuljetettiin pois myös veneillä.
Koko tyhjennysoperaatiota johti Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckell. Siviilien lisäksi tyhjennysoperaatioon oli määrätty noin 3000 sotilasta ja lottaa.
Kirkkonummen keskiaikaisessa kivikirkossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus 24.9.1944. Tämän jälkeen lasimaalaukset, kattokruunut ja kirkonkellot irrotettiin. Irtaimisto vietiin suojaan Haapajärven kirkkoon parinkymmenen kilometrin päähän.
Uusi raja varmistettiin kilometrin levyisellä suojavyöhykkeellä. Raja-alueen puomi laskettiin 29.9.1944 tasan klo 8. Porkkala oli määräpäivään mennessä tyhjä entisistä asukkaista.
Porkkala oli 12 vuoden ajan sekä sotilaallinen että poliittinen tukikohta. Jo Neuvostoliiton joukkojen läsnäolo oli painostustekijä ja uhka. Suomen oli pakko olla varpaillaan.
Kun raja-puomi laskeutui, katkesi myös Helsingin ja Turun välinen tärkeä rautatieyhteys. Ratayhteys oli poikki lähes kolme vuotta, kunnes määräyksiä lievennettiin.
Käyttöön otettiin erikoinen järjestely, jota kansa kutsui maailman pisimmäksi rautatietunneliksi. Junat saivat kulkea Porkkalan alueen läpi maksua vastaan, mutta ikkunat peltilevyillä peitettynä. Ikkunat peitettiin Espoon Kauklahden asemalla. Inkoon Tähtelän pysäkillä peltilevyt sai ottaa ikkunoista pois. Lisäksi veturit piti vaihtaa venäläisiksi vuokra-alueen läpikulun ajaksi.
Sen sijaan Porkkalan tukikohtaan menevää liikennettä suomalaiset eivät saaneet tarkastaa. Lisäksi suomalaisten piti taata, että Neuvostoliiton kauttakulku ja liikenneyhteydet Porkkalan tukikohtaan toimivat kaikissa oloissa. Uhkauksena oli, että jos yhteydet eivät toimi, neuvostoliiton sotilaat ottavat haltuun tarpeelliset liikenneväylät.
Majvikin kartanoon venäläiset perustivat tiedustelu- ja vakoilukeskuksen, joka toimi Leningradin sotilaspiirin alaisuudessa. Sieltä kuunneltiin Suomen radio- ja puhelinliikennettä yötä päivää.
Alkuperäisen sopimuksen mukaan vuokra-ajan oli määrä kestää vuoteen 1994 saakka. Hämmästys olikin suuri, kun syyskuussa 1955 tuli yllättäen tieto, että Neuvostoliitto palauttaa alueen Suomelle.
Neuvostoliiton ratkaisun taustalla oli monta syytä. Kansainvälisessä politiikassa elettiin suojasäätä, ja Neuvostoliitto esitti Geneven huippukokouksen kynnyksellä, että vieraalla maaperällä olevat sotilastukikohdat pitäisi poistaa.
Toinen keskeinen syy oli se, että aseteknologian kehittymisen myötä Porkkalan tukikohdalla ei enää ollut sotilaallista merkitystä. Leningradin puolustus voitaisiin hoitaa uusilla aseilla muutenkin, eikä siihen Suomenlahden sulkevia tukikohtia enää tarvittaisi.
Alunperinhän Neuvostoliitto perusteli Porkkalan tukikohdan tarpeellisuutta nimenomaan Leningradin turvallisuudella. Kun Viron puolella Naissaaressa, vastapäätä Porkkalaa, oli toinen tukikohta, voitiin Suomenlahden meriliikenne sulkea kahden sotilastukikohdan avulla.
Kolmantena syynä on pidetty sitä, että Neuvostoliitto halusi myönteisellä eleellä ja ajoituksella vaikuttaa Suomen presidentinvaalin lopputulokseen. Jos Paasikivi ei jatkaisi, niin työtä jatkaisi ainakin Kekkonen. Niinpä Paasikivelle ja Kekkoselle haluttiin Neuvostoliitossa antaa näyttävä rooli ulkopolitiikan taitureina, joiden ansiosta Porkkala voitiin palauttaa.
Ja ulkopolitiikan taitureita Paasikivi ja Kekkonen kieltämättä myös olivat. ”Olen tehnyt Neuvostoliittoon seitsemän matkaa ja ensimmäisen kerran palaan sieltä tyytyväisin mielin”, tokaisi huojentunut presidentti Paasikivi.
”On kannattanut olla haukuttavana, kun saa elää tällainen päivän”, kirjasi pääministeri Kekkonen saman asian päiväkirjaansa.
Nyt neuvostokauden merkkejä ei enää löydy entiseltä vuokra-alueelta. Jäljellä on vain muutamia puna-armeijan ränsistyneitä betonibunkkereita. Suurin osa venäläisten rakentamista rakennuksista purettiin heti pois. Riemukaaret revittiin alas ja iskulauseet maalattiin umpeen.
Tukikohdan alueelle palanneet asukkaat eivät halunneet neuvostokautta muistella. ”Ryssänsiniset” , marjapuuronpunaiset ja räikeänvihreät rakennukset maalattiin heti uudella maalilla.
Nyt ajateltuna kaikkia neuvostokauden rakennelmia ei olisi kannattanut hävittää ja repiä. Venäläisten rakentamat paraatikorokkeet, riemukaaret ja kommunismia ylistävät iskulauseet olisivat nyt jäljitelminäkin matkailun ainutlaatuisia vetonauloja ja elävää historianopetusta. Esimerkiksi Kirkkonummella ”Porkkalan parenteesin” aikaa voisi matkailussa hyödyntää nykyistä enemmän vaikka pysyvien näyttelyjen ja opastettujen kierrosten avulla.
Historiaa ja historian opetuksia ei kannata unohtaa.
Reijo Perälä on Yle Areenan, Elävän arkiston ja yle.fi-etusivutoimituksen ohjelmapäällikkö.
Vuosia sitten Kampin asemalla luokseni tuli hermostuneen oloinen mies, joka kertoi aikovansa hypätä metron alle. Ja pyysi, etten antaisi hänen tehdä sitä. Lähestyvän metron ääni kuului jo tunnelista, miettimisaikaa oli muutamia sekunteja. Mitä sinä olisit tehnyt?
Muistan oppineeni jo yläasteella mitä tulee tehdä, jos kohtaa tajuttoman ihmisen. Ensiksi on tarkastettava hengittääkö hän. Muovisen nuken avulla luokassa sitten opeteltiin, että 30 painallusta ja kaksi puhallusta. En ole onneksi vielä tarvinnut näitä taitoja. Mutta lukuisia kertoja olisin tarvinnut taitoja ja tietoja kohdatessani henkisesti lamaantuneita ihmisiä, sekä kahlatessani läpi oman mieleni mustista aukoista.
Kyllä se siitä!
Katselin kerran, kun pelastushelikopteri saapui onnettomuuspaikalle ja joukko ammattilaisia ryntäsi onnettomuuden uhrin luokse. Mietin millainen ensiapuryhmä silloin saapuu, kun mieli murtuu. Usein on hyvin hiljaista. Moni yrittää pärjätä yksin. Lääkäriin asti uskaltautuneille käteen saattaa jäädä pelkkä lääkeresepti. Läheisten neuvot saattavat olla tragikoomisia: ”piristy”, ”kyllä se siitä”, ”ryhdistäydy”.
Keinomme henkisen hädän keskellä ovat hämmentävän heiveröiset ja oman tietämättömyytemme sumentamia. Henkisellä hädällä tarkoitan mielenterveysongelmia, joilla on nimi kuten masennus tai psykoosi, mutta myös niitä pienempiä kriisejä ja traumaattisia kokemuksia, jotka usein eskaloituvat pahemmiksi, jos niitä ei kohdata.
Omia henkisiä selviytymiskeinoja ei juuri etukäteen pohdita, vaan räpistellään menemään sillä, mitä on kotoa opittu. Moni purkaa pahan olonsa vuodesta toiseen muiden niskaan, toinen hukuttaa sen alkoholiin, kolmas käpertyy itseensä. Huonoista malleista on suorastaan ylitarjontaa. Toinen ääripää ovat hyvää elämää myyvät ammattilaiset, elämäntapavalmentajat, Mindfulnes-kouluttajat sekä lukuisa joukko guruja, jotka koettavat tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaista liiketoimintaa.
Ilokseni olen huomannut, että viime vuosina psyykkisestä avusta on alettu puhumaan kansalaistaitona. Vuonna 2012 julkaistiin kirja ”Hädän hetkellä - psyykkisen ensiavun opas” ja Mielenterveysseura järjestää ”Mielenterveyden ensiapu” –koulutusta. Asenteissa ja ennakkoluuloissa on silti vielä paljon työtä.
Usein henkiset voimavarat ja ihmissuhteet otetaan tarkasteluun vasta, kun ihmisellä on jo mielenterveyden kanssa ongelmia. Miksei aiemmin? Siinä missä mittaamme säännöllisesti verenpainetta, voitaisiin arvioida muitakin paineita ja kartoittaa ihmisen voimavaroja ja ihmissuhteita, jo etukäteen, kun on vielä voimia tehdä elämäänsä perusparannuksia. Yritysmaailmassa yhtenä menestyksen salaisuutena pidetään verkostoitumista. Jos samalla pieteetillä keskittyisi rakentamaan aitojen ihmissuhteiden verkkoa, tulisi samalla saaneeksi ihan ilmaisen turvaverkon, joka voi koitua joskus pelastukseksi.
Ja parannuksia on helpompi tehdä, kun perustukset ovat kunnossa. Ihminen ei valitettavasti synny tähän maailmaan tunneälyä omaavana myötätuntoisena olentona, vaan kaikki pitää oppia. Jos siihen ei panosteta vaikkapa kouluissa, jätetään ihmiset sen varaan mitä kotoa opitaan. Silloin syntyy yhteiskunta, jossa lapsena saatu psyykkinen perintö määrittelee ikävän paljon ihmisen tulevaisuutta.
Voimakas lääke ja lievä tuki vai toisinpäin?
Itsetuhoisuus, psykoosi, masennus, unettomuus, ahdistuneisuus, paniikkihäiriö, traumaperäinen stressi, uupumus, siinä asioita joita tulemme takuulla kohtaamaan elämässämme ja usein myös itsessämme. Ja yhä niitä hävetään ja hyssytellään piiloon.
Sinänsä ei ole ihme, että ihmiset pelkäävät myöntää ongelmiaan. Historia on täynnä kauhukertomusten veroisia kuvauksia mielenterveysongelmiin sairastuneiden ihmisten kohtaloista. Lobotomia, epäinhimilliset laitokset ja pakkosteriloinnit olivat todellisuutta. Ihmisen henkisiin ongelmiin on suhtauduttu julmasti niin lääkäreiden kuin kanssaihmisten osalta. Mikähän siinä, on että selvästi silmällä havaittavia ja helposti mitattavia sairauksia kunnioitamme, mutta henkiset ongelmat saavat suorastaan väkivaltaisen kohtelun.
Lääkärit eivät ole olleet ainoita, joilla on vaikeuksia suhtautua mielen ongelmiin. Usein läheiset joko välttelevät, tai sitten tuputtavat neuvoja, joilla ei ole mitään tekemistä nykyaikaisen tiedon tai edes myötätunnon kanssa. Ehdotankin, että jos löydät itsesi tarjoamasta neuvoja mielensä särkeneelle, kokeilekin vain kuunnella tai koskettaa. Voit myös tarjoutua tekemään jotain konkreettista, vaikka käymään yhdessä kaupassa. Neuvoja voi kysyä myös mielenterveysseuroilta, kunhan voittaa ensin omat pelkonsa ja ennakkoluulonsa.
Vuonna 1998 Keroputaan sairaalassa Torniossa uskallettiin toimia toisin. Siellä kokeiltiin, voisiko psykoosin hoitoon tarkoitetut vahvat lääkkeet vaihtaa menestyksekkäästi terapeuttiseen hoitoon ja potilaan ammattimaiseen tukemiseen. Psykoosi on vakava mielenterveyden häiriö ja usein sairastuneen itsensä lisäksi, se aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa myös läheisille ja hoitohenkilökunnalle. Asiaa käsittelevässä uutisjutussa psykologi Kauko Haarakangas toteaakin, että joskus tuntuu, kuin lääkitystä käytettäisiin helpottamaan muiden ahdistusta. Torniossa uskaltauduttiin silti kokeiluun, jossa psykoosiin sairastuneelle annettiinkin vain lievä lääkitys, mutta voimakas toisten ihmisten tuki. Ammattitaitoinen hoitoryhmä tuli suoraan sairastuneen kotiin ja paikalle pyydettiin myös sukulaisia ja ystäviä. Kriisin alkuvaiheessa voitiin tavata jopa päivittäin ja ammattilaisten tehtävä oli tuoda tilanteesiin turvallisuuden tunnetta ja toivoa. Ja mikä hienointa, sietää itse sekä auttaa muita sietämään alkuvaiheen ahdistusta ja neuvottomuutta. Hoito osoittautui tehokkaaksi. Kahden vuoden jälkiseurannassa yli puolet potilaista oli täysin oireettomia, kun normaalisti vain viidesosa saatiin oireettomiksi. Hankkeessa mukana olleet sairaanhoitajat näkivät tärkeänä myös sen kokemuksen, kun apu tuleekin auttavista ihmisistä ja omasta turvaverkostosta. Silloin ihminen oppii turvautumaan muuhunkin kuin lääkkeisiin ja sairaalahoitoon.
Vaikka ihmiselle itsellään olisi motivaatiota parantua ja voimia hakea apua, ei asioita ole tehty kovin helpoksi. Monimutkaiset käytännöt hoitoon ohjaamisessa ja vuosikymmeniä jäljessä laahaava korvaussysteemi tekee terapiasta yhä luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Aivoja voi ajatella kuin kimppuna lihaksia. Se tottuu vuosien aikana liikkumaan tietyllä tavalla. Jotta se oppii pois vanhoista malleista, tarvitaan jatkuvaa ja tarpeeksi usein toistuvaa harjoitusta.
Yhteiskunnalle kuntoutukseen satsatut summat olisivat lopulta pieniä, sillä yhden ihmisen pitkäaikainen laitoshoito tai työkyvyttömyyseläke tulee kalliimmaksi kuin ajoissa aloitetut kevyemmät hoidot sadoille. Onneksi positiivisiakin esimerkkejä uudenlaisista toimintatavoista löytyy mm. Lappeenrannasta ja Hämeenlinnasta, jossa on herätty huolehtimaan varhaisesta ja helposta avun saannista.
Zombeja olohuoneessa
Psyykkinen apu ei saisi olla vain lääkkeiden ja terapeuttien varassa. Jokainen on vastuullinen huolehtimaan mielenterveydestään, muttei voi tehdä sitä pelkästään yksin. Länsimaissa on tapana ajatella mielenterveyden ongelmia ihmisen henkilökohtaisena ongelmana ja usein vieläpä omana syynä. Afrikasta ja Intiasta löytyy virkistäviä tapoja ajatella toisin. Mielenterveysongelmat nähdään koko yhteisöä koskevina ongelmina ja hoidonkin kohteena on usein yhteisö tai perhe. Häiriön ei ajatella johtuvat ihmisestä itsestään vaan ulkoisesta pahasta, kuten pahoista hengistä. Kuulostaako hullulta? Mutta samalla kenties helpottavalta, kun ongelmaa ei kytketä ihmisen persoonaan. Manaushoito herättää varmasti epäilyksemme, mutta hoidon tehokkuus saattaakin, demonien karkotuksen sijasta, piillä yhteisöllisyydessä ja perheen mukanaolossa. Dokumentaristi Jouko Aaltonen on kuvannut kiinnostavasti tätä prosessia elokuvassaan Kusum.
Toimittaja ja kirjailija Andrew Solomon kertoi masennusta käsittelevässä hienossa TED-puheessaan esimerkin Ruandasta. Vieraillessaan paikallisten kriisityöntekijöiden luona, he kertoivat ongelmistaan länsimaisen terveysjärjestön kanssa. Järjestöllä oli ruandalaisten mielestä outo tapa hoitaa ihmisiä, koska he eivät vieneet heitä ulos, eivät käyttäneet musiikkia, eivätkä ottaneet hoitotapahtumaan mukaan muita yhteisön jäseniä. Sen sijaan he ottivat jokaisen ihmisen ”yksitellen pieneen huoneeseen ja antoivat heidän puhua tunnin ikävistä asioista, joita heille oli tapahtunut”. Ruandalaiset pyysivät järjestöä lopettamaan moisen hullutuksen.
Mielenterveysongelmat ovat siitä hienoja, että ne haastavat meidät toimimaan toisin ja hoitamaan ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Ihmisessä ei ole on/off -painiketta, vaan lukuisia tiloja ja välimuotoja. Silti teemme jaon sairaisiin ja terveisiin, työkyvyttömiin ja työkykyisiin. Moni tarvitsi välillä joustoa, sitä ettei tarvitsi antaa sataa prosenttia vaan kolmekymmentä kelpaisi ilman, että uhkana ovat potkut tai sairasloma.
Zombie-sarjojen ja -elokuvien paljouden keskellä olen miettinyt, että zombit ovat aika hyvä symboli mielenterveysongelmille. Zombitarinat heijastavat pahimpia pelkojamme ja yksi yhteiskuntamme iso mörkö on masennus. Vakavasti masentuneet taikka vahvasti ylilääkityt ihmiset todella muuttuvatkin zombeiksi, tyhjyyteen tuijottavina silmineen. Nykyaikana zombin kohtaamisen pelko ja zombiksi muuttumisen pelko on alati läsnä. Ehkä tosielämän zombie janoaa kadonnutta yhteyttä itseensä ja toisiin.
Metro lähestyi tunnelista, katsoin miestä suoraan silmiin ja sanoin rauhallisesti ”En anna sun hypätä”. Tuijotimme toisiamme hievahtamatta, metro liukui asemalle ja ihmisvilinä täytti asemalaiturin. Mies sanoi lopulta kiitos, ja poistui rullaportaisiin ennen kuin ehdin sanoa enempää.
Elävässä arkistossa on nähtävillä useita mielenterveysaiheisia ohjelmia eri vuosikymmeniltä. Niissä näkyy myös aikansa asenteet ja ennakkoluulot.
Olen matkailuhullu ja istun useamman kerran vuodessa lentokoneessa innostuksen vallassa. Joskus haluaisin tönäistä kanssamatkustajia ja hihkua koneen kiitäessä nousuun, että "tajuatteko me LENNETÄÄN!". Jalkatilan pienuutta valitteleville haluaisin muistuttaa, että matka Las Palmasiin kesti joskus neljä päivää. Turistibussiin vaeltavaa laumaa katsoessa tuntuu, että tiedonjanoisen
tutkimusmatkailijan on nielaissut mukavuudenhaluinen turisti (ehkä siksi sen vatsa vähän pömpöttää), jolle maailma on itsestäänselvä leikkipaikka. Mutta miten turisti syntyi? Ja mistä tunnistaa hyvän turistin pahasta?
Turismin historiasta löytyy niukasti tietoa. Ristiretket, pyhiinvaellukset ja tutkimusmatkat ovat kiehtoneet tutkijoita enemmän kuin massaturismi. Taina Syrjämaa toteaa matkailun ja turismin historiaa käsittelevän kirjan ”Matkakuumetta” esipuheessa, että turismi on yksi vuosisatamme keskeisistä ilmiöistä, mutta sen historiaa ei juurikaan tunneta. Tutkimuksissa matkailua on tarkasteltu mm. mainonnan kautta sen sijaan, että olisi selvitetty yksittäisten ihmisten kokemuksia ja tunteita matkailuun liittyen.
Matkaopaskirjat ja matkatoimistot ovat etenkin ennen määränneet sen, minne ihmiset matkustavat ja mitä matkallaan tekevät. Monelle suomalaisellekin tutuksi tullut Egypti oli suosittu kohde jo 1880-luvulla legendaarisen Thomas Cookin matkatoimiston johdattaessa ihmisiä pyramidi- ja sfinksikierroksille sekä Niilin risteilyille. Mielikuva Egyptistä rakennettiin Cookin aikakauden ihmiselle hyvin samaan tapaan kuin nykyajan pakettimatkailijalle. Seksiturismikin oli tuttua 1900-luvun matkailijalle. Matkakuumetta-kirjassa kerrotaan Egyptin-matkojen yhtenä vakiintuneena vetonaulana olleen Madame Fatimen bordellin.
Ensimmäisellä seuramatkalla matkustettiin 20 kilometriä raittiuskokoukseen
Brittiläisestä Thomas Cookista tuli matkailualan pioneeri, saatuaan omilla matkoillaan idean matkatoimiston perustamisesta. Heinäkuun viidentenä päivänä 1841 Cook järjesti junamatkan Leicesteristä Loughboroughiin pakettina, johon sisältyi matka sekä tarjoilua. Matkalla oli 570 osanottajaa, junamatka oli huikeat 20 kilometriä ja matkan tarkoitus Loughborouhissa pidettävä raittiuskokous. Kyseistä matkaa pidetään modernin seuramatkailun alkuna.
Eipä tainnut entinen raittiusseuran sihteeri Thomas Cook arvata raittiusmatkalaisia kuljettaessaan, millaiseen kultasuoneen oli iskenyt ja mitä ilmiöitä seuramatkailu oli vielä tuova mukanaan.
"Ihminen haluaa nähdä muutakin kuin vain oman ympyräsä"
Suomi sai ensimmäisen matkatoimistonsa vuonna 1909. Ulkomaanmatkat olivat vielä tuolloin harvinaisuus ja kehitystä jarruttivat sodat. Vuonna 1951 tehtiin ensimmäinen seuramatkalento, joka suuntautui Madridiin. Viisi vuotta myöhemmin pääsi jo Kanariansaarille. Matka Las Palmasiin kesti neljä päivää, josta pelkästään lentoaikaa oli 30 tuntia, kerrotaan Suomen matkatoimistoalan liiton historiikissa. Nykyihminen hurauttaa koko matkan kuudessa tunnissa ja silti meinaa takapuoli puutua ikävästi.
Massaturismilla on aina ollut hieman negatiivinen leima. Turistia on pidetty passiivisena mainonnan ja mielikuvien uhrina, joka ilman suurempaa tietoa kohteistaan matkailee paikkoihin, jotka joku on määritellyt nähtävyyksiksi. Tutkimuksissa on harvemmin tavoitettu yksittäisen ihmisen kokemuksia ja matkustamiseen liittyviä tunteita.
Matkailua käsittelevistä tv- ja radio-ohjelmista näitä kuvauksia onneksi löytyy. "Ihminen haluaa nähdä muutakin kuin vain oman ympyräsä" kiteytti Rauni, keski-ikäinen matkailija, jota haastateltiin matkailua käsittelevässä Koivu ja tähti –ohjelmassa vuonna 1988. Raunin ensimmäinen ulkomaanmatka oli ollut siskojen kanssa tehty Teneriffan matka. Rauni kertoo kuinka ihmeelliseltä tuntui, kun Suomen kylmä sää vaihtui Teneriffan lämpöön ja lentokentällä olo oli ”kuin pumpuliin olisi astunut”. Ja ne palmut, niitä Rauni näki ensi kertaa elämässään.
Varokaa possujuhlia ja vodkaturisteja
Suomalaiset pääsivät toden teolla pakettimatkailun makuun, kun matkailuguru Kalevi Keihänen aloitti 1960-luvulla edulliset matkat Espanjaan. Helteiset possujuhlat tulivat tuolloin tutuiksi yhdelle jos toiselle. Siitä alkoivat myös lukuisat tarinat suomalaisten toikkaroinnista viinapäissään ulkomailla.
70-luvulla etelänmatkailu oli jo kasvanut räjähdysmäisesti ja suomalaisten viinapää tullut tunnetuksi Espanjassa. Vuonna 1976 haastateltu palmalaislääkäri José M. Garcia Ruix piti suomalaisten ongelmana juuri heikkoa viinapäätä. Turistit olivat Mallorcalle tullessaan vielä terveitä, mutta saattoivat kuulemma putoilla humalapäissään parvekkeilta tai sairastua alkoholimyrkytykseen.
70- ja 80-luvuilla rynnättiin myös Neuvostoliittoon halvan alkoholin perässä. Lopputuloksena oli rähinöintiä, ja lakirikkomuksia, josta seurasi arestia sekä tukan parturointia. Saipahan tämä turismin muoto ihan oman nimensäkin: vodkaturismi.
Tunkeilijat suomineidon riesana
Suomalainen ei kuitenkaan ole kantanut huolta niinkään omasta käytöksestään, vaan suurin murhe ovat olleet Suomeen tunkeutuvat turistit. Nuo itikoitakin pahemmat vitsaukset, kun ilmaantuivat kotomaahamme ryhmissä ja tunkivat juuri sinne, minne suomalaispoloinen oli vetäytynyt lataamaan talven aikana tyhjenneitä akkujaan.
Suomineito alennusmyynnissä –ohjelmassa vuodelta 1978 turismia tarkasteltiin kriittisellä otteella. Tilausmatkalle Suomeen saapuvia saksalaisia katsottiin suopeasti. "Nämä ovat hyviä turisteja" esitteli ohjelman toimittaja lentoasemalta turistibussiin lipuvia saksalaisia. Sen sijaan omin päin matkaavat, omia eväitään syövät ja vastuuttomasti käyttäytyvät saksalaiset olivat paheksuttavia. Saksalainen hotellibussi "Das rollende hotel", johon mahtui kerralla 40 henkeä nukkumaan oli kauhistus. Majoituksista ja muista palveluista saatavat tuotot jäivät sen takia suomalaisilta saamatta.
Ohjelmassa kuullaan myös suomalaisten "karmaisevia" kokemuksiaan turisteista. Erään pariskunnan lohilammikosta löytyi saksan markka! Kyläkauppias ei päässyt moneen viikkoon mökille palvellessaan turistitulvaa! Saksalaisneidot menivät pummilla tansseihin!
Ohjelmassa mietittiin, että turisteille pitäisi antaa ohjeet käteen jo rajalla, niin osaisivat käyttäytyä. Massaturismi ja jokamiehenoikeuksien väärinkäyttö huolestutti jopa Kekkosta, joka otti kantaa aiheeseen Ylen reportaasissa vuonna 1974.
Nykymeno on railakkaimmista vuosista tasaantunut varmasti puolin ja toisin, mutta siinä missä ärsytys Suomessa pörrääviä turisteja kohtaan puhkeaa taas jokakesäiseen kukkaansa, niin myös sikaturisti elää ja voi yhä hyvin monissa suomalaisten suosikkikohteissa.
Matkalla olemisen taito
Matkakuumetta-kirjassa Hannu Salmi vertaa matkailua elokuvaan. Siinäkin on istuva katsoja, joka voi ikkunan "valkokankaasta" nähdä maisemien vaihtuvan. Muinoin junamatkoja saatettiin myydä nimellä "panorama", esimerkiksi matkaa Yhdysvaltojen itärannikolta länsirannikolle markkinoitiin nimellä "the Great American Panorama". Varhaisissa elokuvissa oli puolestaan suosittua erilaiset matkakuvaukset ja ennen elokuvaa nojatuolimatkailua harrastettiin kuultokuvien avulla.
Kertookohan nojatuolimatkailutyyli jotain ihmisen todellisesta matkailutyylistä? Valitsetko indietä vai taattua Hollywood-tuotantoa? Ravistelua vai leppoisaa viihdettä? Jos aina valitset saman tyylin, kannattaisiko kokeilla joskus toisin?
Matkatoimistojen yksinvaltius on kadonnut ja internet tekee luovemman matkailun entistä helpommaksi. Mitäpä jos et ensi kerralla menisikään hotelliin, vaan vaihtaisit tasapaksut tusinahuoneet paikalliselta vuokrattuun asuntoon? Mitäpä jos pakettimatkan sijasta kokeilisit onneasi lentoliput taskussa ja kevyellä laukulla? Tai jos olet jo samonnut maailman ääriin, kokeile pakettimatkan aivottomuutta ja hellitä matkailun suorittamisesta. Tärkeintä on matkasta nauttimisen taito, muodostuu se sitten millaiseksi tahansa. Joskus 20 kilometriä riittää muuttamaan maailmaa.
Soikkuna tunnettu vloggaaja Sonja Hämäläinen kertoo Elävän arkiston blogissa, miten hän innostui Ior Bockin Lemminkäisen temppelistä.
Etsin juttuideaa radiotehtävään opiskellessani Voionmaan opistolla radio- ja tv-toimittajalinjalla. Kaverini Joonas Poikela ehdotti Lemminkäisen temppeliä. En ollut kuullutkaan aikaisemmin siitä, enkä Ior Bockista, joten lähdin tutkimaan asiaa. Radiojuttua en koskaan saanut aikaiseksi, mutta idea jäi muhimaan päähäni ja päätin toteuttaa sen ollessani työharjoittelussa Ylellä.
Ylen arkistoista löytyi erikoinen dokumentti Temppeli suoraan 1990-luvulta ja halusin julkaista sen Elävässä arkistossa.
