Pe 18.03.2011 @ 12:55Heidi Tetri

Junassa aikuinenkin taantuu taas lapseksi

Kohtuullisen tuoreena junatyömatkalaisena olen saanut todistaa jotakin karmaisevaa. Ikänsä puolesta aikuiseksi luokiteltavat ihmiset käyttäytyvät kohtuuttoman ala-arvoisesti, junassa. Kaameus alkaa jo laiturilta. Omat kuppikuntansa, jo useamman vuotta kulkeneet junatutut, vaihtavat aamun kuulumiset ja miettivät, jälleen kerran, kuinka paljon juna tänään on myöhässä. He linnoittautuvat raiteen viereen ja varaavat ”parhaat paikat”, jotta pääsevät junaan ensimmäisenä. Tapahtuma muistuttaa erehdyttävästi kouluaikoja, jolloin ala-asteella koulubussiin tai taksiin jonotettiin.

KATSO: Koulukyyti v. 1979

Kun juna vihdoin saapuu, alkaa hiljainen hampaiden kiristely ja kyynärpäätaktiikan hiominen. Junassahan on vain rajoitettu määrä paikkoja, mutta tällä puolentoista kuukauden kokemuksella niitä on riittänyt aina jokaiselle halukkaalle.

Paikkajaossakin tuntuu olevan kahden kerroksen väkeä. On niitä jotka ryntäävät ikkunapaikalle ja istuvat mahdollisimman leveästi ettei kukaan vain tule viereen ja niitä, jotka linnoittautuvat takkinsa ja pienen läppärinsä kanssa käytäväpaikalle.Läppärilaukulle jätetään totta kai oma penkki, ikkunan viereen. Sama ilmiö tapahtuu lasten keskuudessa, hieman erilaisena. Silloin tapellaan siitä kuka pääsee kenenkin viereen ja kuka joutuu etupenkkiin. Lapsetkin varaavat paikkoja, mutta vain bestikselleen.

Nyt kun olemme kaikki istuutuneet mukavasti omalle paikallemme, tapahtuu jotakin perikummallista. Kännykät, kirjat ja läppärit on kaivettu esille ja nyt on aika päästää ne valloilleen. Joka IC-junatyypin vaunussa on ainakin kaksi äänieristettyä puhelinkoppia vaunua kohden, mutta sinne tuntuu olevan hankala löytää.

Työ-, perhe- ja pettämisasiatkin on siis luontevaa hoitaa omalta paikaltaan, kunnolla selostaen koko vaunulle. Mitähän työnantaja mahtaisi sanoa, kun kuulisi, että monen sadantuhannen euron kaupat menivät sivusuun vain koska kilpasisko tai veli sattui istumaan ja kuulemaan mehukkaasta mahdollisuudesta junassa? Entäpä jos miehesi/vaimosi sisko tai serkku sattuu istumaan parin penkkirivin päässä, kun kerrot ah niin ihanasta viimeyöstä ”työmatkalla”? Kaiken huippu taitaa olla perheriita, joka käydään samalla kaavalla puhelimitse joka päivä. Kyse on autosta, jolla vaimo ajaa, mutta jonka junassa istuva mies omistaa. Asiaa lienee tuskin tarve enempää selostaa. Mutta onhan nyt varmasti kaikille selvää, että mies omistaa tämän auton. Jolla vaimo kehtaa ajaa. Ja ihan vielä päivittäin.

KATSO: Kotikadullakin työmatkalla on ollut uskottomat seuraukset

Ihanaa, olemmekin jo päätepysäkille. Ahtaudumme kaikki aikuiset 10 minuuttia ennen kuulutusta pienille käytäville jonottamaan oville, tai mikä vielä mukavampaa, lähdemme kävelemään vaunusta numero kuusi kohti ensimmäistä vaunua. Näin ollen olemme laiturilla n. 50 metriä edempänä kuin ne muut jotka nousevat omasta vaunustaan pois. Se 15 sekuntia pidempään kävelyä laiturilla olisikin työpäivän kannalta katastrofaalista. Ihanaa tämä työpäivän mittainen lepo, joka vaaditaan, jotta kestää saman ruljanssin takaisinpäin.

VR:n ongelma ei siis ole aikataulussa pysyminen, sen se on mielestäni hoitanut vähintäänkin kohtuudella kaukoliikenteessä. Ehkä juuri me ihmiset teemme siitä viisi minuuttia pidemmästä junamatkasta kaameamman. Välillä tätä käytävätaklailua katsellessani en ole voinut välttyä silmäilemästä, miten lapset käyttäytyvät junassa. Yllätyksekseni he olivat niitä, jotka istuivat hiljaa ja pelasivat korttia. Kysymykset koska me ollaan perillä tulevat siltä vähän vanhemmalta sukupolvelta.

Junamatka uudella italialaisella on siis elämys niin kuin Ukko-Pekalla konsanaan, suosittelen jokaiselle aina silloin tällöin! VR:n henkilökuntakin voi yllättää matkailijan positiivisesti, nimittäin tämän kevään kuulutukset ovat olleet huippuluokkaa!

KATSO: Kun Pendolinot saapuivat Suomeen

 

KATSO: Junia Elävässä arkistossa

Ke 16.03.2011 @ 15:49Jukka Lindfors

Ei ole muuten ikinä tarvinnut seksistä maksaa

Tätä toimeliaiden häntäheikkien mantraa tai vakuustodistusta eroottisesta valovoimastaan on jankattu monissa lehtihaastatteluissa. No, ei tarvitse vastaisuudessakaan, ainakaan mikäli Espoon käräjäoikeudelta kysytään.

Ilta-Sanomista osui tiistaina 15.3.2011 silmiin juttu, jonka mukaan seksilaskua ei voi periä käräjillä. Seksipalveluja myynyt nainen karhusi saataviaan mieheltä, joka työskentelee päällikköasemassa kansainvälisen konsernin Suomen-konttorissa.

Naisen mukaan mies oli jättänyt maksamatta eroottisesta hieronnasta ja seuralaispalvelusta yhteensä 3000 euroa kolmelta eri kerralta. Oikeudessa mies kiisti koko asian ja väitti naisen häirinneen häntä keväästä 2010 alkaen.

No hyvä. Sana sanaa vastaan. Olisi ollut ymmärrettävää, mikäli oikeus olisi katsonut olevansa kykenemätön ratkaisemaan tapausta todisteiden puuttuessa. Mutta ei.

IS:n uutisen mukaan espoolainen tuomioistuin ei ottanut kantaa itse tapahtumiin, vaan pelkästään siihen, saiko nainen ylipäätään käydä käräjiä moisesta asiasta, ts. oliko tämmöisellä muijalla oikeus hakea oikeutta.

Käräjäoikeuden mukaan puheena olevaa seksipalvelua ”on pidettävä hyvän tavan vastaisena toimintana”. Sen tähden naisen vaatimuksille ”ei voida antaa oikeussuojaa”, eikä nainen siis voi periä kyseistä saatavaansa oikeusteitse.

Jaa.

Suomen laissa tosiaan puhutaan monessakin paikassa ”hyvästä tavasta”, mutta yleensä mahdollisimman epämääräisesti. Kuluttajansuojalaissa sentään on kerrottu, että markkinointia voi pitää hyvän tavan vastaisena, jos se on selvästi ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten arvojen kanssa, ja erityisesti jos:

1) se loukkaa ihmisarvoa taikka uskonnollista tai poliittista vakaumusta,

2) siinä esiintyy sukupuoleen, ikään, etniseen tai kansalliseen alkuperään, kansalaisuuteen, kieleen, terveydentilaan, vammaisuuteen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muuhun henkilöön liittyvään seikkaan perustuvaa syrjintää; taikka

3) siinä suhtaudutaan hyväksyvästi toimintaan, jossa vaarannetaan terveyttä, yleistä turvallisuutta tai ympäristöä ilman, että tällaisen toiminnan esittämiseen on markkinoitavaan hyödykkeeseen liittyvää asiallista perustetta.

Yksinkertainen perusasia: seksuaalipalvelujen myyminen on Suomen kansalaisille sallittua. Kiellettyä on vain niiden osto ja kaupittelu yleisellä paikalla, seksin ostaminen alle 18-vuotiaalta sekä paritus ja ihmiskauppa ynnä näiden uhrien seksuaalinen hyväksikäyttö.

Niinpä naisen toiminta ei, minun järkeni mukaan, voi olla ”selvästi ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten arvojen kanssa”. Puheena olevaan seksipalveluun ei tiettävästi myöskään liity uskonnollisia, poliittisia tms. ulottuvuuksia, syrjintää tai esim. ympäristöä vaarantavaa toimintaa.

Vaikkeivät prostituutio ja seksin myynti olekaan kaikkien mieleen, kyseessä on silti yhteiskunnan hyväksymä ammatti, jonka tuotosta verottajakin vetää päältä provisionsa. Se on laillista elinkeinotoimintaa, joka ei kuitenkaan näemmä nauti lain suojaa, ainakaan yrittäjämyönteisessä Espoossa.

Käräjäoikeuden käsitys taitaa olla, että turha on teidän huorien tulla ruikuttamaan kunnon ihmisten ilmoille. Moni ehkä vetääkin sen johtopäätöksen, että asialle on paras panna yksityinen tehoperijä - mielellään atari-sertifioitu.

Päätöksellä voi olla laajempikin vaikutus yhteiskuntaelämään. Jos oikeuden perustelu otetaan vakavissaan, se antaa vapaan lisenssin omia ja nauttia korvauksetta mitä tahansa ”hyvän tavan vastaista”. Aikuisviihdevideoita saa sen nojalla vapaasti kähveltää vähittäismyyjiltä.

Ja jos vaikkapa kuvataiteilijalta tilataan teos, jonka lopputulos ei maksajan - tai Espoon käräjäoikeuden - mielestä vastaa "hyvää tapaa", ei mokomalle risuparralle tarvitse pulittaa penniäkään vaivanpalkkaa. Ja niin edelleen.

Ja seksistä ei meikäläisen muuten tarvitse ikinä maksaa, kuuluu sieltä ja täältä.

KATSO: Maailman vanhin ammatti

KATSO: Laillinen bordelli

Ke 09.03.2011 @ 14:09Jukka Lindfors

Tuksu ja Arto: voisiko tätä kukaan keksiä?

Tunnustan: olen jäänyt pahaan Tuksu-koukkuun. Häntä koskevien uutisten ja videoiden seuraaminen hävettää ja nolottaa. Samalla tämä materiaali on kuitenkin niin perin juurin ällistyttävää, että ihan pakko on purkautua näin julkisesti.

Kaikki alkoi TV5:n dokumentista Tuksu menee naimisiin. Kun reportaasi Johanna Tukiaisen ja Arto Länsmanin lappilaisista ”satuhäistä” tuli ensi kerran tv:stä, en voinut katsella sitä kuin muutaman minuutin ajan. Tuntui yksinkertaisesti epäeettiseltä tapittaa selvästi tasapainottomien ja puolittain syyntakeettomassa tilassa olevien ihmisten sotkuista sekoilua, jonka naturalistinen taltiointi oli koko mediaprojektin ylin päämäärä.

Netistä osui silmiin otsikoita kännisestä sulhasesta, joka leipoi satumorsianta lättyyn jo hääyönä. Molemminpuolinen sanapuukottelu ja häiriökäytös jatkui koko riemuviikon ajan. Viimein tuore nuorikko kuljetettiin putkan pahnoille hänen mojautettuaan sulhoaan päähän juomalasilla. Tämä kaikki oli kuitenkin vielä aika tavanomaista, sehän oli tuttua Matin/Mervin tai BB-Antin/BB-Hennan (Tuksun bestiksiä muuten) parisuhderaporteista ja miksei myös ihan tavallisten mattimeikäläisten juhlasta tai arjesta.

Se, missä kohtaa minulla naksahti jokin, oli otsikko: ”Arto söi koiranruuat, repi tukasta ja aneli armoa.” Ajattelin, että tämä on huippu. Että kukaan, ainakaan kukaan teatteri-ihminen, ei voisi keksiä tämmöistä.

Koska olen tuksuismin alalla vasta noviisi, en ollut etukäteen perillä Länsmanin taustasta. Tutkimuksissani huomasin, että eri lähteissä häntä tituleerattiin vaihtoehtoisesti ”lappilaiseksi liikemieheksi” ja ”puolityöttömäksi ivalolaisen K-kaupan yleismieheksi”. Kummin vain, Tukiainen itse on kuvannut sulhoaan ”persaukisimmaksi mieheksi, jonka olen koskaan tavannut”.

Tältä pohjalta näyteltiin merkillinen sosiodraama muutama päivä ennen vihkimistä. Oltiin siis valmistautumassa Seiska-lehden maksamiin luksushäihin, joihin kuskataan väkeä lentoteitse ympäri Suomea. Edes kaikilla morsiusneidoilla ei ole varaa saapua paikalle. Tuleva sulhanen on ilman rahaa ja nälissään. Ja kun Tuksu lähtee asioille, hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ahmii salaa suuhunsa Nassu-hauvalle varatut koiranmuonat - viihdeuutisten mukaan ”ison ruokasäkin” ja sen lisäksi ”erilaisia valmiita koiranruokasekoituksia”. Ei ole uutinen, jos koira puree miestä, mutta se on, jos mies puree Nassun sertit.

Tämä on niin merkillistä, että sen voisi toisaalta kuvitellakin vain romaaniin tai elokuvaan. Onkohan Chaplinilla joku pätkä, jossa nälkäinen kulkuri pihistää emännän lellikkikoiralta makupalan? Jos ei ole, voisi olla.

Koira onkin tämän parisuhteen keskeinen olento, tai oikeastaan kyseessä taitaa ollakin triangelidraama. Syksyllä, kun Johanna oli Rovaniemellä esiintymässä erotiikkamessuilla, hän lähetti Länsmanin noutamaan Nassun Helsingistä lentokoneella, jotta ”hän (so. Nassu - JL) pääsee myös näkemään Lappia ja matkustelemaan”. Piski pääsikin Tuksun seuraksi ”neljän tähden hotellista” varattuun sviittiin, kun taas Arto-raukka oli ”niin persaukinen, ettei hänellä ollut varaa tähän sviittiin, joten hän lähti jonkun kaverinsa kyydissä takaisin Ivaloon”.

Tämähän on klassinen pila-aihe: nousukashupakko tai rikas konsulinrouva, jonka hissukka miesseuralainen alennetaan roudaamaan ja kampaamaan Fifi-puudelia. Eri variaatioina sitä on toteutettu pilakuvissa, sarjakuvissa ja elokuvissa, vaikkei yhtään hyvää esimerkkiä juuri nyt tulekaan nimeltä mieleen. Ei ehkä kauhea ihme, että Arto on mielellään kännissä ja kanttuvei.

Seiskan ”uutisvideo”, jossa Tukiainen selvitti putkayötä edeltäneen illan sekavia tapahtumia, jotenkin kiteyttää koko paletin. Tuksun puhuessa, tai pikemminkin juontaessa – hän selostaa oman elämänsä käänteitä mikrofoniin kuin ”telkkaria” leikkivä lapsi – vielä jälkikänneissä marinoituva Länsman kiehnää ja nuoleksii hänen kyljessään kuin ihmisrakas koira, ja Johanna puhuukin hänestä kuin älyttömästä luontokappaleesta: Turre sitä, Turre tätä, Turre on ollut tuhma, Turre on vähän tollanen alkuasukasmainen tyyppi, Turre siis näytteli vaik mitä, ei Turrella mitään tikkejä oo, Turre ansaitsikin sen. Puhuttelun kohde solkkaa jotain väliin mitään ymmärtämättä. Jos häntä kohdellaan kuin koiraa, miksei hän siis voisi syödä koiranruokaakin?

Säälittävämpi kuin Arto on tietenkin Nassu-koira, joka Johannan putkareissun ajaksi jäi hotellihuoneeseen aivan ypöyksin (Arto kun oli remontoimassa veristä päätään ensiapuasemalla). Muutenkin Tuksu haluaa korjata sen väärinkäsityksen, että ruman vekin kaaliinsa saanut Länsman mukamas olisi tässä joku uhri. Jo ennen kuin edes mennään siihen sivuseikkaan, mitä hän muka miehelle teki, tämä Liberacen perillinen nostaa olennaisimman todistusaineiston kameran nähtäväksi: ”Täs on mun rakennekynnet, jotka Arto on hajottanut, ja nää on KALLIIT nää kynnet… Et kiitos vaan Arto!”

Myös rakennekynnet kuuluvat hämmentävästi tämän maratondraaman toistuviin aihelmiin. Johanna esittelee kynsiään häädokumentissaan, ja ne on muistettu mainita aikaisemmissakin Tuksu-stooreissa. Seiskan mukaan ne olivat myös hääkekkerien pahimpia sijaiskärsijöitä. ”Kynteni katkesivat, kun Arto riepotteli minua hääyönä”, morsian valitti lehden jälkiartikkelissa. Se, että Seiskan tutkiva journalisti osoitti valokuvin kahden kynnen katkenneen jo ennen hääyötä, vain alleviivaa rakennekynsien painoarvoa. Rakennekynnet ovat tytön paras ystävä.

Kollegaan oli em. videossa tehnyt pysäyttävän vaikutuksen Tukiaisen puun takaa tullut kommentti, varoittamatta naistutkimuksen jargoniin koukkaava analyysi Arton itkemisestä (”Se oli ensin kauheen suloista, mutta nyt mä oon huomannut et se on vallankäytön väline”), ja hän muistutti myös koko Tuksu-ilmiön yliluonnollisesta ulottuvuudesta (”Demonit vaativat Juliaa tekemään ruokaa", Tukiainen kertoi kokemuksistaan siskonsa kanssa Hymyssä ja selitti, lehden mukaan, "Julian alkaneen peloissaan paistaa pakastepizzaa yön pikkutunneilla”). Tähän täytyy tietysti lisätä kerta kerralta kohtuuttomampiin järjettömyyksiin yltävä ulkoasuvarustelu, joka häävideoissa huipentui dadaistiseen näkymään: Johannan naamasta erottuu vain valtavan kokoinen, pinkki huulikiilleympyrä ja puolet naamasta peittävät mustat irtoripset.

Kaikki on niin mielikuvituksellista ja mieletöntä, että jotkut ovat jo ehättäneet aprikoida, onko kaiken takana sittenkin joku huippuluokan käsikirjoittaja, vaikkapa Pasilan Atte Järvinen. Oma kirjallinen mielleyhtymäni olisi ennemminkin Jouko Turkka, jonka Aiheita-kirja (1982) on täynnä vastaavanlaisia groteskeja tarina-aihioita. Kuten:

Mies myy metsänsä ja maansa, kun morsian jättää. Kirkonkylän entinen paraatilausuja ja naisvoimistelija on palannut Linnanmäelle merenneidoksi. Mies kuorituttaa piskuisen peltoläntin mullat rekan lavalle ja lähtee hakemaan naistaan Helsingistä. Hän saa rahaa myymällä kuormasta multaa rikkaalle amerikansuomalaiselle. Linnanmäellä mies heittää koko päivän morsiantaan hyllyltä veteen puhumatta sanaakaan, alkaa sitten änkyttää asiaansa ja näyttää lopulta rekkalastinsa. Jään tänne, ellet palaa maalle. ”Morsian heltyy mutta vaatii saada hyvästellä kaikki tuttavansa. Hän löytää aina jotain joka viivyttää, hän ei voi jättää kaikkea tätä! Joka nyt, kun se pitäisi jättää, on ihanaa!” Viimein mies lyö muuttokuormassa olevalla kukkaruukulla naiselta etuhampaat pois. Nyt nainen on vapaa lähtemään. Suuressa maailmassa ei kehtaa enää naamaansa näyttää, ja maalla hampaiden puute ei haittaa työkykyä.

Turkka tuskitteli Aiheissaan suomalaisen teatterin ja elokuvan kyvyttömyyttä kuvata elämää ja maailmaa. Pari hyvää esimerkkiä liippaa läheltä puheena olevaa tapausta: ”Mikä aihe on naisen musta silmä, siinä on kaikki: Freud ja Marx ja kaikki mitä he ovat matkaansaattaneet. Kynsitty miehen naama on sinfonisen tapahtumakulun seuraus, mutta väitä tätä vakavasti jollekin.”

Mikäli Tuksun tarina ylipäänsä on käsikirjoitettu, se ei voi olla sitä ainakaan loppuun asti. Se johtuu miespääosan esittäjästä. Sillä jos joku olisi suunnitellut Johannalle miesystävän, olisiko tuloksena ollut nimenomaan Arto Länsman? Eikö hän ole rooliinsa kaikin puolin mahdollisimman epätodennäköinen hahmo, niin sisäiseltä kuin ulkoiselta habitukseltaan? Arto on kuin epävakaa risteilyohjus, joka saattaa milloin tahansa poiketa reitiltään ja alkaa kylvää sanoinkuvaamatonta tuhoa ympäristössään.

Tukiainen luonnehti siippaansa jossain määreellä ”rahaton seksipukkini”. Kollegani määritelmä on pelottavampi: ”Arto on ladattu ase.”

”Tuksun ja Arton avioliitto” päihittää joka tapauksessa kevyesti kaikki tähänastiset yritykset luoda päivittäistä draamasarjaa televisioon tai nettiin. Teatteriin tätä tarinaa ei voisi ajatellakaan. Aikakauslehti on jatkuvasti vaihtuviin käänteisiin liian hidas, ja iltapäivälehdestäkin puuttuu liikkuva kuva ja ääni. Netissä alati uusia Tuksu-videoita pyörittävä Seiska-tv on sille juuri ihanteellinen ja ehkä ainoa pätevä formaatti. Tukiainen voi olla kokonaisen mediavallankumouksen papitar.

 

Kiitokset Pekka Laineelle ja Harto Hänniselle inspiroivasta Tuksu-keskustelutuokiosta.

ELÄVÄ ARKISTO -TV: Johanna Tukiainen ja seurustelun vaikeus

ELÄVÄ ARKISTO -TV: 200 tekstiviestin nainen

KUUNTELE: Turkka ja von Bagh keskustelevat Chaplinista

KATSO: Turkka opettaa havannoimaan arkipäivää

 

Ma 07.03.2011 @ 17:00Jukka Lindfors

Armiton ja Anneton Suomi

Vielä viimeiset missirääppiäiset: Helsingin Sanomat hämmästeli sunnuntainumerossaan, miksi missikisat ovat yhä uutinen. Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin mukaan mm. siksi, että ne ovat kansallinen perinne. Hän ihmettelee: ”Mitä olisi Suomi ilman Armia ja Annea?”

Öö… aivan… Tältä kannaltapa ei ole tullutkaan tuumittua kansakunnan historiaa. Olisiko Suomi ratkaisevasti toisenlainen ilman Kuuselan ja Pohtamon Miss Universum -voittoja? Vai tarkoittaako päätoimittaja, että ilman noita kisanäyttöjä meillä nyt ei kerta kaikkiaan olisi yhtään mitään esitettävää olemassaolomme oikeutukseksi? Hyvä jos kehdattaisiin liikuksia ihmisten ilmoilla keskenämme, ulkomaista nyt puhumattakaan.

Ajatellaankohan muissa Miss Universum -maissa samalla tavoin? Esimerkiksi Venezuelassa, joka on voittanut kisan kai kuudesti? Että tästä meidän Venezuelasta ei nyt olisi tullut hevon hemmettiä ilman Irenea, Barbaraa, Aliciaa, Maritzaa ja ketä niitä nyt olikaan?

Joka tapauksessa on hienoa, että missiasiaankin löytyi nyt isänmaallinen näkökulma. Kun missikisat julistetaan kansalliseksi perinteeksi, niistä tulee koskemattomat. Lähi-idästä kotoisin oleva joulukuvaelma tai ruotsalaisperäinen suvivirsi voivat olla monien mielestä yhdentekeviä ja pitkästyttäviä, mutta niiden lakkauttamisehdotuksista on vaivatonta nostattaa henkien sota, jossa kyse on koko suomalaisen identiteetin ja elämänmuodon puolustamisesta. 

Naisnäyttelyilläkin pitää kohtuuden nimessä olla oikeus samaan. Mitä olisi Suomi ilman Ursula Rainiota, Jasmin Mäntylää ja Carmen Mäkistä? Mikseivät perussuomalaiset hoksanneet sisällyttää tätä vaaliohjelmaansa?
 

KATSO VIDEO: Armi Kuusela luo suomalaisen identiteetin

KATSO VIDEO: Suomalaiskansallista perinnettä Lähi-Idästä

Pe 04.03.2011 @ 13:28Paavo Rytsä

Nasta lautaan, kevät on koittanut

Aurinko lämmittää ja valaisee meidän härmäläisten päitä. Samalla kierrokset kasvavat, ja alkaa kiire myös liikenteessä. Jalankulkijat siis varokoon.

Kun helmikuu vaihtui maaliskuuksi, lisääntyivät autojen nopeudet puolella ainakin täällä kiiireisessä Helsingissä. Ja kun autoilla on kiire, se vaikuttaa myös jalkaisin vaeltavaan.

Kun lumisen ja liukkaan talven aikana jalankulkija on ollut se teiden ritari, jolle on annettu tietä, niin nyt viimeistään valtikka on vaihtunut.

Neljänkympin alueella autot tulevat seitsemääkymppiä suojatielle. Ruuhkaisena aikana ei auta odottaa. Pitää mennä riskillä suojatielle valottomassa risteyksessä. Kyllä ne autot yleensä saavat jarrutettua. Sitten pitää vielä jännittää, painetaanko seuraavalta kaistalta ohi.

Ehkä autoilijat sentään tajuavat vähän jarrutella, kun on koululaisia liikenteessä. Toivotaan niin. Vähän malttia toivoisin kuitenkin. Tulee se kevät ja kesä hurjastelemattakin; Ensio antaa tarvittaessa neuvoja Elävässä arkistossa.

Elävä arkisto: Ensio Itkosen Liikennekoulu

Ti 15.02.2011 @ 15:41Paavo Rytsä

Pasilan Rai-Rai - mikä on esikuva?

"Ärsyttävä kipale toi, ja toi rai-ra-rai-rai-rai soi taas mun päässä kuukauden", arvioi Kyösti Pöysti Pasilassa. Mutta mistä löytyvät kappaleen esikuvat?

Melankolinen laulu, jota soitetaan pubeissa ja lauletaan karaokessa. Tulee mieleen heti kolme kappaletta: Kari Tapion Olen suomalainen, Irwin Goodmanin Rentun ruusu ja Laura Voutilaisen Kerran.

Elintapojen perusteella tästä joukosta voidaan pudottaa heti pois Laura Voutilainen, sillä Pasilan Andy Suonsilmä on selvästi pubimiehiä. Nimen puolesta esikuva voisi olla Andy McCoy, mutta musiikkityyli ei mene oikein yksiin. Suusta roikkuva rööki voisi olla myös muisto Juicesta, joka ei ollut kuitenkaan erityisen melankolinen.

Täällä konttorissa veikkailtiin esikuvaksi myös Vesku Loiria ja Yö-yhtyettä.

Ehkäpä kappale oli kollaasi suomalaisesta melankolisesta pop/rock-historiasta. Ja samalla puretaan atomeiksi suuri joukko suomalaisia sosiaalisia ongelmia.

Jakson voi katsoa ja kuunnella täällä:

Pasila: Karrelle palanut enkeli (itse kappale noin kohdassa 10.00)

 

Kommentointia myös Areenan Facebookissa:

http://www.facebook.com/home.php#!/pages/YLE-Areena/291117849202

Pe 11.02.2011 @ 09:58Paavo Rytsä

Euroviisut - häpeäkin jalostuu

Hukkaputkessa oli aikoinaan tietokilpailu "minä vuonna hän häpäisi Suomen". On aika taas lisätä yksi nimi tuohon listaan. Vai onko euroviisuhäpeä myytti?

Kun euroviisuhäpeää aletaan purkaa, aloitetaan yleensä Kojosta. Kaikki tietävät nollan pisteen taktiikan ja ydinsodalle kriittisen Nuku pommiin -biisin. Saksalla taktiikka puri, ja voitto tuli vuonna 1982 Ein bischen Frieden -laululla, joka tarkoittaa suomeksi vain hieman rauhaa.

 Kojo Suomen euroviisukarsinnoissa 1982.

Ehkä kappale oli kisaan väärä, mutta häpeä on turhaa; Suomihan vain näytti paikkaansa Etyk-hengessä. Sanaleikissä rauha päihitti Juicen lanseeraman ydinkakan.

Radikaali liike oli myös vuoden 1976 Pump-pump, joka on arvioitu katolisille maille liian vapaamieliseksi. Kappale on kuitenkin karaokebaarien tarttuva klassikko, eikä se jäänyt myöskään kisoissa nollille.

Fredi ystävineen Suomen euroviisukarsinnoissa 1976Fredi ystävineen Suomen euroviisukarsinnoissa 1976.

 Sanna Kojo ja Asko Murtomäki kokosivat tämän 50-vuotisen Suomen euroviisubaletin hienoksi tarinaksi. Suomi parrasvaloissa -dokumentti kertoo intohimosta, sitoutumisesta ja suurista kokemuksia. Kaikki Suomea edustaneet kuvailevat matkojansa euroviisuihin ainutlaatuisiksi. Ja lopulta pisteet ja sijoitus jotenkin kaikkoavat, mutta ne laulut jäävät. Dokumentti kuittasi koko häpeäkuvan pois. No ehkä sillä Lordillakin oli asian kanssa jotain tekemistä.

Mutta tänä vuonna vähän huolettaa, kun ainakaan alkukarsinnoista ei jäänyt yhtään esitystä mieleen. Joutuukohan taas häpeämään Suomen puolesta?

Ti 01.02.2011 @ 07:39Paavo Rytsä

Kokovartaloministeri - härskiä vai huoletonta?

Vuorineuvos Halmesmäki kutsui viime viikolla pääministeri Mari Kiviniemeä kokovartaloministeriksi. Oliko kyseessä suomalaisen juron miehen viaton kommentti vai härski vihjaus?

Sofi Oksanen arvioi taannoin Tanskan tv:ssä, että suomalaisella miehellä ei ole sanoja tunteiden ilmaisemiseen. Halmesmäki osoitti tämän myytiksi vai juuri tätäkö Oksanen tarkoitti?

Sofi Oksasen kommentit panivat pohtimaan suomalaisen miehen myyttiä

Oliko tällä kohulla jo nimi? No olkoon kokovartalokohu. Mistä kohu syntyi? Eli mitä tuon maagisen sanan takana on? Kokeillaanpa hakua tieteellisesti netistä.

Kuumakivihieronta (kokovartalo) mainostaa kauneushoitola nettisivuillaan. Pelottaa oikein ajatellakin, jos vuorineuvoksella olisi ollut käytössään kokovartaloministeri-sanan lisäksi tuo kuumakivihieronta. Menisi jo Berlusconi-osastolle.

Lisäksi kokovartaloisena mallina löytyvät solarium, peili ja salitreeni. Onko tämä kohuvitsi syntynyt siis alppiauringon sokaistamana tai kenties huonekalukaupassa? Taitolajejahan nekin ovat kuten kokovartalokarvanpoistokin.

Vaikka tämä kokovartalon etymologia vie helposti härskiyden puolelle, pitää suomalaista miestä puolustaakin. Näissä juhlissa ei taputeltu päämisteriä takapuolelle eikä tytötelty, ainakin toivon niin. Eli 2000-luvulla ollaan.

Työpaikan menetys olisi liian kova rangaistus tökeröstä huulenheitosta, varsinkin vajaan miljoonan vuosituloilla. Ehkäpä sikapalkinto olisi paikallaan?

Naistentunti jakaa sikapalkintoja

Ma 10.01.2011 @ 23:40Paavo Rytsä

Retki juurille - pieni kotimaanmatka netissä

Sain kutsun sukujuhliin.Tai kutsu oli tiedustelu kiinnostuksesta ja mm. siitä, onko oikea summa 10 vai 20 euroa hengeltä ja onko pääsiäislauantai hyvä aika. Oli aika tutkia netissä vähän juuriaan.

Äitini on kotoisin Uimaharjusta, joka on kylä Joensuusta noin 50 kilometriä Ilomantsiin päin. Uimaharju elää pitkälti sellutehtaan ja muun metsäteollisuuden varassa. Kulkuyhteydet Pielisen eteläpäässä ovat hyvät. Vesireittien lisäksi kylän läpi kulkee rautatie.

Elävässä arkistossa on mielenkiintoisia videoita Uimaharjun tehtaan alkuvaiheista ja sen merkityksestä pienelle kylälle. Elävä arkisto: Uimaharjun sellutehdas.

Google Maps auttaa hahmottamaan paikan tunnistuksessa. Äitini on joskus kertonut, että hänen syntymäkotinsa on purettu, ja se sijaitsi Uimaharjussa heti sillan jälkeen. Arvioin talon olleen suunnilleen näissä kauniissa maisemissa:

 

Isä on puolestaan kotoisin toiselta puolelta Suomea eli Taivassalosta. Isän syntymäkoti oli helpompi löytää, kun talo on vielä olemassa, ja aika tuttukin lapsuuden kesäpaikkana. Netistä löytyvä maakuntakaava kertoi lisäksi seuraavaa: "Vanhalla kylätontila molemmat kantatalot: Isotalo(ent Storgård) ja Vähätalo(ent Lillgård). Vähätalon päärakennus 1800-l lopulta, Isotalon 1980. Ulkorakennuksia ja vanhaa rakennuskantaa 1800-luvulta 1950-luvulle, mm kansakoulu 1925 ja Kivilä."

Vaikein tehtävä oli vielä edessä: käydä kurkkaamassa omaa syntymäkotia Vantaalla, Jokiniemessä. Se on omista sukuseuduistani muuttunut eniten. Talo on maalaistalo ja ihme kyllä edelleen tallella. Koko muu Jokiniemen ja Tikkurilan seutu on rakennettu täyteen kerrostaloja. Google Mapsilla ei tosin kovin hyvin taloa näy, mutta tunnistin sen sentään erikoisesta, puiden takaa näkyvästä tornista.

Sain tehtyä rentouttavan kotimaanmatkan näin ankean vetisenä tammikuun päivänä netissä. Samalla tuli päivitettyä, mistä oikein on kotoisin. Suosittelen. Hyvä aloituspaikka on esimerkiksi Elävän arkiston Paikkakunnat

ja Google Maps. Aika hyvä puheenaihe perheen ja sukulaisten parissa.Viitaten blogin alkuun, 20 euroa lienee hyvä summa, jotta tarjoilu pelaa.
 

Pe 31.12.2010 @ 14:25Seija Aunila

Uudenvuodenlupaus: ei haasteita, ei koppeja, eikä jumppaa

Kuinka usein työpaikallasi kohdataan haasteita, otetaan asioista koppi tai jumpataan yhdessä? Missä vaiheessa ilmiselvä ongelma muuttui haasteeksi? Konsulttikielen ansa on juuri siinä, että se muuntaa ikävät asiat näennäisesti kivoiksi.

Oven avaaminen on oikeasti vaikeaa ja ikävää 

Konsulttikieli karsi myös voimasanat. ”Tässä on nyt perkeleenmoinen ongelma!” oli perusteltua huudahtaa perkeleenmoisen ongelma edessä. Kun ongelma muuttui haasteeksi, niin ongelman ongelmallisuus hämärtyi. ”Tämähän on haasteellista!” tai ”Onpa tässä haastetta kerrakseen!” Siis mitä? Mihin se ongelma katosi?

Havuja.... perkele! 

Tarkastellaanpa vielä syyllisyyskysymystä. Ongelman on aina aiheuttanut joku. Esimerkiksi: ”Nyt se Pertti meille ongelman lykkäsi!” Pertti on syyllinen ongelmaan ja työpaikalla voidaan yhdessä vierittää syy hänen niskoilleen. Mutta miettikääpä haastetta: ”Nyt se Pertti meille haasteen lykkäsi!” Ihan kuin Pertti olisi tehnyt jotain hyvää, tarjoaisi työyhteisölle jotain jumpattavaa yhdessä. Juuri niin, jumpattavaa!

Bogart Co. hölkkää ja jumppaa
 

Kun junat hyytyvät lumisateessa kiskoille, niin ei siinä paljon jumppaaminen auta. Kuka tahansa täysipäinen ihminen tarttuisi lumilapioon tai nakittaisi homman työkaverille. Tilannetta ei helpota yhtään se, että joku ottaa kopin asiasta. Kun juna makaa kiskoilla, niin se makaa kiskoilla. Yritys, tässä tapauksessa VR, voi yrittää huijata ihmisiä sanomalla, että: ”Olemme ottaneet kopin tästä junien myöhästymisasiasta”. Kopin! Ihan kun junien myöhästyminen olisi pesäpalloa.

Haasteet, kopit ja jumppa ovat konsulttikielen kevytsanastoa. Monen ongelma (konsulttikielellä haaste) työpaikoilla on ns. raskaan sarjan konsulttikieli: strategiaa toiminnallistetaan laatu- ja muutosjohtamista auditoimalla sekä nivomalla tiiviimmin yhteen vuorovaikutus ja vaikuttavuus eri indikaattoreiden välillä, jotta saavutetaan keskinäinen koordinaatio ja verkostoituminen, public private -yhteistyössä... Ai, mitä tämä tarkoitti? Ei harmainta aavistustakaan.

Konsulttikielen esiaihio 70-luvulta 

Konsulttikieli ei ole enää vain työpaikkojen omaisuutta, vaan vanhemmat ovat tuoneet sen jo päiväkoteihinkin. Työkaverini kertoi, kuinka tyttärensä lenkkareita päiväkodin tuulikaapissa kiinnittänyt isä totesi, että: ”Nämä tarralenkkarit ovat todella haasteelliset!” Samainen kollega totesi lisäksi, että kyllä hänenkin lapsensa hallitsevat jo konsulttikielen. He antavat kuulemma palautetta ns. hampurilaismallin mukaan eli myönteinen palaute – kriittinen palaute – myönteinen palaute.

Hampurilaismalli 

Nyt enää puuttuu, että konsulttikieltä aletaan opettaa kouluissa - hyötykonsulttikieliltä hyötyruotsin rinnalla. Nyt on korkea aika ryhtyä toimeen, ennen kuin konsulttikieli leviää päiväkodeista kouluihin. Mitäpä jos työpaikoilla päättäisimme vuoden 2011 alusta kohdata ongelmat ongelmina, nakittaa ikävät tehtävät työkavereille ja ryhtyä jumppaamisen sijaan tekemään töitä?

Sivut

Elävä arkisto

Elävän arkiston toimitus tarkastelee maailmaa arkiston aarteiden kautta, usein pieni pilke silmäkulmassa.

> Elävään arkistoon

Blogiarkisto

2014

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu