Pe 26.11.2010 @ 12:55Seija Aunila

Maabrändin haasteet isovanhemmille

Olen saavuttanut iän, jossa koska vain voin muuttua äidistä isoäidiksi. Tähän asti olen katsonut tulevaisuuteen hyvinkin valoisasti. Vasta julkistettu maabrändi asettaa kuitenkin arvaamattomia haasteita.

"Isovanhempien on opetettava lapsille pajupillin tekoa ja perinneloruja," ohjeistaa maabrändi meitä tulevia isoäitejä ja isoisiä. PAJUPILLIN TEKOA! Synnyin Kallioon, Kustaankadun ja Vaasankadun nurkkataloon 1960. Pihassamme ei kasvanut pajun puolikastakaan. Se oli asfaltoitu niin kuin kaikkien muidenkin talojen pihat. Jos pihassa olisi kasvanut jotain, niin sitä ei olisi saanut poimia, koska tekeminen oli kaupungissa kielletty lapsilta.

Talon seinässä oli kyltti, jossa luki: Pallon heittäminen kielletty. Hississä luki: Hissillä ajaminen kielletty lapsilta. Tämä ei tietysti estänyt meitä heittämästä palloa tai ajamasta hissillä. Nyt jälkeenpäin voi todeta, että hyvä kun ajelimme hissillä pienestä pitäen. Tällä tavalla pääsimme harjoittamaan maabrändin ohjeistusta keskustella hississä. Monelle maalla kasvaneelle isovanhemmalle tämä maabrändin kohta tulee vaatimaan paljon harjoittelua.

Maabrändin mukaista hissikeskusteluharjoittelua

Perinneloruista mieleeni palautuu vain yksi. Koulussa oli 60-luvulla tapana viettää välitunnit, joko tappelemalla tai seuraamalla tappelua. Tässä seuraajien ryhmässä syntyi varsin iskevä perinneloru: verta luuta, flaidis flaidis!

Professori Heikki Paunonen kuvaa ilmiötä seuraavasti: "1950-luvulla välituntien kohokohtia olivat kunnot tappelut. Tappelijoiden ympärille kerääntyi nopeasti sankka katselijoiden joukko, joka huusi rytmikkäästi: flaidis, flaidis, flaidis!  Vielä vanhempia, vuosisadan vaihteessa käytettyjä muotoja olivat slaidaaminen ja slaiskaaminen. Silloin tappelu kuului tanssi-illan ohjelmaan: Kundit kaveerasivat että Hubiksen talolla on kivat jorot, jossa Hubiksen sällit on luvannu panna stadin kundeja motoon."

Flaidis, flaidis, flaidis...

Tässä saattaakin olla hedelmällinen mahdollisuus maabrändiperinteen siirtoon kaupunkiolosuhteissa kasvaneelle isovanhemmalle. Brändityöryhmä nimittäin ehdottaa, että rap-artistit kiertäisivät opettamassa muille luovaa suomen kielen käyttöä. Tässä rytmikkäässä flaidis, flaidis, flaidis -hokemassa on jo oivallinen aihio maabrändiä tukevaan perinneloruun. Tietysti sillä edellytyksillä, että loru loppuu siihen kuinka Suomi rauhoittaa tappelijat särkikalaa syöden.

Elävän arkiston maabrändisuositukset

Ti 16.11.2010 @ 16:26Seija Aunila

Sikapalkinto syrji naisia - eivätkö naiset osaa sikailla?

Sika, sika, sika... kaikui suomalaiskodeissa 90-luvulla, kun toimittaja Päivi Istala jakoi Radio Suomessa sikapalkintoja.

"Huomionosoituksen" sai siitä, että kohteli naisia alentuvasta. Tällaista käsittämätöntä sikamaisuutta harjoitettiin mm. vuonna 1992 Valtion tietokonekeskuksessa kunnallisvaalien tulospalvelussa. Kyseinen instanssi ei kertonut vaaleissa läpi päässeiden naisten määrää.

Sika karsinassaan

Päivi Istala jakaa sikapalkintoja
 

Kun tilastokeskus myöhemmin lähti paikkaamaan Valtion tietokonekeskuksen anteeksiantamatonta puutetta, niin naisten valtuustopaikkojen määräksi osoittautui lopulta yli 30 prosenttia. Se oli kaikkien aikojen ennätys! No sikapalkintohan tästä tietysti kolahti Valtion tietokonekeskukselle.

Istala selvitti vaalien jälkeen, miksi naisvaltuutettujen määrää ei ollut saatavilla. Paljastui, että Valtion tietokonekeskukselle olisi pitänyt maksaa "erityisiä mansikoita", jotta tieto naisvaltuutettujen määrästä olisi saatu. Vain miehet voivat toimia näin sikamaisesti (Valtion tietokonekeskus = miehet)!

Vai voivatko sittenkään? Onko todella niin, että vain miehet käyttäytyvät sikamaisesti ja vain he ovat palkitsemisen arvoisia? Kuinka moni miehiä halventavasti kohteleva nainen olisikaan ollut sikapalkinnon arvoinen?

On todella yllättävää, että naiset törmäsivät myös sikapalkinnon kohdalla ns. lasikattoon. Vaikka nainen olisi ollut kuinka pätevä palkinnon saaja, niin naisia syrjivien jakoperusteiden takia hän ei voinut koskaan saada palkintoa. Kuinka monta  naista onkaan jäänyt ilman ansaittua arvonantoa!

Naisten palkitseminen olisi voinut myös laajentaa sikailun käsitettä. Halventamisen ja mitätöimisen rinnalle olisi voitu nostaa myös erilaiset verbaalinokkeluuden ja vedättämisen keinot. Naisethan ovat perinteisesti olleet hyvinkin taitavia puhetaidon puolella.

Nyt ei voi muuta kuin toivoa, että Päivi Istala saa arvoisensa seuraajan ja 90-luvun naisten tunti saisi seuraajan 2000-luvulla. Olisiko aika jo kypsä myös naisten palkitsemiselle sikailusta?

Ti 26.10.2010 @ 14:09Jukka Lindfors

Kerjäläisten valtakunta

Kaupunginjohtaja Jussi Pajusen mukaan kerjääminen pitäisi kieltää, koska se ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin ja hyvinvointimalliin. Tällä perusteella voitaisiin kieltää myös smalltalk, Miljonääriäidit ja abiristeilyt.

Todellisuudessa kerjäämisellä on ollut suomalaisessa kulttuurissa vankka asema ja pitkät perinteet. Itse asiassa kaikki meistä eivät pystyisi juomaan jokapäiväistä latteaan ilman sitä: vielä osalle isovanhemmistamme kerjääminen oli nimittäin ainut tapa säilyä elossa.

 

 

Kuuntele: Suomalaiset kerjuulla (1965).
Kerjääminen oli 1900-luvun alkupuolella osalle suomalaisista
ainoa toimeentulon muoto. Suomi koki joukkomittaista kerjäläisyyttä
etenkin 1800-luvun katovuosina. Ilmiö toistui sisällissodan jälkeen
ja 1930-luvun talouspulan aikana.
 
 

Kerjuuta on eri aikoina yritetty estää laeilla ja asetuksilla. Konstit ovat olleet monet: 1600-1700-luvuilla kerjäläisiä palautettiin kotikuntiinsa, karkotettiin maasta, piestiin raipoin tai vitsoin, tuomittiin vankeuteen tai pakkotyöhön tai suljettiin työ- ja kehruuhuoneisiin muiden rikollisten, prostituoitujen ja mielisairaiden sekaan. Työlaitokset ja pakkotyö säilyivät suomalaisen sosiaalityön järeämpien aseiden valikoimassa vielä 1900-luvullakin.

Uhkailut ja rangaistukset eivät kuitenkaan kerjäläisyyttä lopettaneet. Kun nälkävuosina tai pula-aikana tuhannet häiritsivät yleistä viihtyvyyttä kerjuukuppeineen ja -pusseineen, ei maassa olisi riittänyt poliiseja – saati puistoisäntiä ja kunnallisia katuvalvojia – poistamaan heitä maisemista. Hätä ei lue lakia, ei etenkään nälänhätä.

 

 
Katso: Huoltopoliisi tarkkaili kansaa (1971).
Huoltopoliisi - irtolaisten Stasi? Poliisi piti tarkkailukortistoa
maankulkijoista, asunnottomista, työnvieroksujista, prostituoiduista,
alkoholisteista ja perhepinnareista.
 
 
 
Katso: Ilotytöt määrättiin työlaitokseen (1968).
Ammattimaiset haureuden harjoittajat määrättiin vuosina
1937–1972 Ilmajoen työlaitokseen opettelemaan maataloustöitä.
Laitosta kutsuttiin myös naisvankilaksi.
 
 
 
Katso: Nälkäiset kärrättiin pois pitäjästä (2008).
Muualta tulleet kerjäläiset on kautta aikojen pyritty lakaisemaan
takaisin rajojen taakse, olipa raja kunnallinen tai valtakunnallinen.
Kaiho Niemisen romaani ”Pakolaisten kuski” kertoo nälkävuodesta
1868. Rikas isäntä komentaa nuoren miehen kuskaamaan vieraan
kunnan kerjäläiset pois silmistä.

 


Kun mustalaisen sai hirttää

Romanit eli ”mustalaiset ja tattarit” ovat olleet keskeisesti irtolais- ja kerjäläislakien laatijoiden mielessä. Aika ajoin annettiin nimenomaan heitä koskevia asetuksia ja lakeja.

Tutkija Panu Pulman mielestä myös Helsingin sodanjälkeiset järjestyssäännöt, joilla kiellettiin kaikki kerjuuseen vivahtavakin toiminta veitsenteroituksesta pihasoittoon, oli kohdistettu juuri ahtaaseen asemaan ajettuihin romaneihin.

Ruotsi-Suomen vuoden 1741 irtolaislaki oli tähdätty ”kaikenlaisia ulkomailta tulleita hyödyttömiä ryhmiä kohtaan”. Romanit mainittiin siinä samassa nipussa nuorallatanssijoiden, silmänkääntäjien, komeljanttarien, juutalaisten ja ”savoijilaisten” – mitä he lienevätkin – kanssa. Vuonna 1748 annetun asetuksen mukaan ulkomaalaiset mustalaiset oli karkotettava lähtömaahansa raipparangaistuksen uhalla. Sama toimenpide uhkasi talosta taloon kierteleviä ja kulkukauppaa harjoittavia kotimaisia romaneja.

Nollatoleranssi jatkui autonomian kaudella. Vuoden 1852 asetuksen mukaan romaneja tuli kohdella irtolaisina. Mutta toisin kuin muut irtolaiset, heidät tuli ottaa välittömästi kiinni ja toimittaa kuvernöörin eteen. Miehiä saattoi odottaa jopa elinkautinen pakkotyö ilman oikeuden päätöstä. Kehruuhuoneisiin määrättyjen äitien lapsia vietiin Venäjälle kasvatettavaksi armeijan rulliin. Talonpoikaissääty pahoitteli, ettei mustalaisen pidätystä määritelty jokamiehen oikeudeksi myös vuonna 1863 säädetyssä irtolaislaissa.

Kun valtion komitea vuonna 1900 kokosi ideoita ”mustalaiskysymyksen” ratkaisemiseksi, se sai tukun entistä reippaampia toimenpide-ehdotuksia. Niissä toivottiin mm. että kaikki mustalaiset ”olisivat lailla kiellettävät liikkumasta kotipitäjänsä ulkopuolella”, ”olisivat pantavat yleiseen työhön jossakin kruunun laitoksessa” (vain ilmiantajan lausunnon perusteella), ”vietäisiin johonkin meren saareen, erilleen muiden ihmisten seurasta” tai ”tuomittaisiin maanpakoon maasta kuten juutalaiset” ja että myös niitä, jotka heille almuja antavat tai pitävät heitä luonaan, olisi rangaistava. Lopullista ratkaisua haettiin ehdotuksella, jonka mukaan romanit ”olisivat kuohittavat, jonka kautta heidän sukunsa tulisi kokonaan loppumaan”.

Tähän mennessä radikaaleimman vaihtoehdon tarjosi vuonna 1637 säädetty laki, jonka mukaan mustalaismiehen sai tavatessa ottaa kiinni ja hirttää ilman oikeudenkäyntiä. Lakia ei kylläkään koskaan pantu toimeen, mutta se kumottiin vasta vuonna 1748.

Kaikkein uusimman kerjäämiskiellon puoltajat ovat kiistäneet, että asiaa koskeva lakiehdotus olisi suunnattu vain yhtä etnistä ryhmää vastaan. Menneinä vuosisatoina – ennen kuin käsitteet ”rasismi” ja ”rotusyrjintä” tulivat yleiseen käyttöön – tässä suhteessa ei kursailtu.

 

 
Kuuntele: Ulkopuolella yhteiskunnan (1965).
Romanit ovat juutalaisten lailla olleet vainojen kohteena.
Natsien keskitysleireillä surmattiin satojatuhansia romaneja.
 
 
 
Katso: Romanikerjäläiset Rajasaaressa (2008).
Miten pitäisi suhtautua, kun tutun sillan alle leiriytyy ryhmä
katumuusikoita tai kerjäläisiä? Ajankohtainen kakkonen
selvitti asiaa kesällä 2008.

 


Kirjallisuutta
- Panu Pulma: Kerjäläisyys, irtolaisuus, ”mustalaisuus”. Historiallisia yhteyksiä.
- Heikki Pihlajamäki: Kerjuu kontrollin kohteena. Ruotsalais-suomalaisen kerjuulainsäädännön historiaa.
(Molemmat em. artikkelit kirjassa Kerjääminen eilen ja tänään, toim. Virpi Mäkinen & Anne Birgitta Pessi, Vastapaino 2009.)
- Panu Pulma: Suljetut ovet. Pohjoismaiden romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan. SKS 2006.
- Raino Vehmas: Suomen romaaniväestön ryhmäluonne ja akkulturoituminen. Turun yliopiston julkaisuja, sarja B:81, 1961.

 


Onko tämä kerjuuta?

 

 
Katso: Kauko Juhantalo valtakunnanoikeuteen (1992).
Kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo tuomittiin
vuonna 1993 vuoden ehdolliseen vankeuteen lahjusten vaatimisesta.
 

 
Katso: Marja Tiuran Nova-seikkailut (2009).
Syyskesällä 2009 paljastui, että Nova Group oli maksanut
Tiuran lentolipun Thaimaasta vuonna 2008. Tiura kiisti
tapahtuneen ensin, mutta selitti myöhemmin saaneensa
rahan lainaksi.
  
 
Katso: Pankkituki – Suomen suurin tulonsiirto (1996).
Pankkikriisin voittajia olivat 80-luvun nousukauden
onnistuneet sijoittajat, rahamarkkinasijoittajat ja omaisuuden
uusjaosta hyötyjät. Häviäjiä olivat veronmaksajat.
 

 

To 30.09.2010 @ 11:27Janne Leppänen

Arvi Lind, ota yhteyttä!

Pari vuotta sitten olin koulun tiimoilta vierailemassa Yleisradion uutistoimituksessa. Äärimmäisen mukavan oloinen, rento ja hyväntuulinen uutistenlukija Matti Rönkä oli vapaapäivänään saapunut työpaikalle kertomaan nenäkkäälle opiskelijaryhmällemme uutistyöstä. Joku kysyi, valitaanko uutistenlukijoita työhönsä joillakin ulkoisilla kriteereillä. Vastauksesta jäi mieleeni yksi asia: ”Uutistenlukijan ei pidä olla erityisen kaunis, komea tai lihallisesti puoleensavetävä, vaan olemukseltaan sellainen, johon ihmiset voivat kaikissa maailman tilanteissa luottaa.”

Uutismies ja dekkaristi

Arvi Lind on muistaakseni pärjännyt myös kotimaisissa seksikkyysäänestyksissä, enkä halua hänen vetovoimaansa tässä missään nimessä aliarvioida. Vielä selkeämmin hän kuitenkin edustaa ainakin minun sukupolvelleni täydellisesti ex-kollegansa määritelmää soveliaasta uutisankkurista. Jopa siinä määrin, että hänestä on muodostunut — varmasti täysin tahtomattaan — kekkoskaliiperin koskematon auktoriteettifiguuri 80-luvun lapselle.

Välillä elämä osaa kuitenkin varsin konkreettisesti muistuttaa, että Arvi Lind elää keskuudessamme.

Siirrytään väsyneessä taivalluksessani parin vuoden takaisesta Yle-visiitistä kosteaan iltaan viime kevättalvella. Asuin tuolloin kahden kaverini kanssa opiskelijakämpässä Merihaassa. Myöhäinen ilta oli kuitenkin edennyt pisteeseen, jossa taitoin matkaa erään ystäväni kanssa jatkoille aivan toiseen osoitteeseen. Kämppikseni eivät siis olleet mukana tässä iloisessa joukossa, mutta tiesin heidän olleen kyseisenä iltana samoissa puuhissa toisaalla.

Puhelimeni pärähti soimaan ja näytössä vilkkui toisen avomieheni nimi. Vastattuani hän kertoi, että myös kotonamme Merihaassa on jatkot käynnissä ja että minun tulisi ehdottomasti ilmaantua paikalle. Syy tähän oli se, että äärimmäisen vaatimattomaan opiskelijakommuuniimme oli hänen mukaansa saatu houkuteltua iltaa jatkamaan myös eräänlainen nuoruudensankarimme Petteri Summanen.

"Eläväinen poika ja armoton viihdyttäjä"

Ensireaktioni oli perinteisen suomalainen ”älä puhu paskaa” ja päätin itsepintaisesti pysytellä oman jatkoporukkani seurassa. Olin kuitenkin hetkeä myöhemmin jälleen puhelinyhteydessä kämppikseeni. Skeptiseen asenteeseeni kyllästyneenä hän päätti pyytää väitetyn Summasen puhelimeen. Puhelun jälkeen olin täysin vakuuttunut tarinan totuuspohjasta.

Muu jatkoseurueeni vaati kuitenkin lisää todistusaineistoa. Hetkisen tämän jälkeen sain halpaan puhelimeeni multimediaviestin, jonka pikselisessä pikkukuvassa asuintoverini veljellisesti kaulailevat Summasen kanssa. Asia jäi toistaiseksi tähän. En päässyt tapaamaan Petteri Summasta.

Joitakin päiviä myöhemmin kerroin tapahtuneesta ystävälleni Keijolle. Hän on suhteellisen tunnettu yleisnegatiivisesta suhtautumisestaan maailmanmenoon. Keijo ei niellyt tarinaa taustoineen, yksityiskohtineen ja nyansseineen alkuunkaan, eikä pitänyt edes epätarkkaa kuvaviestiä minkään sortin todisteena tapahtuneesta. Minähän närkästyin Keijon välinpitämättömästä asenteesta tarinaani kohtaan siinä määrin, että päätimme lyödä asiasta vetoa.

Tästä alkoi toistaiseksi noin puoli vuotta kestänyt veristen ja totaalisen päämäärättömien väittelyiden sarja, joka televisiotermein on menossa pikkuhiljaa jo toiselle tuotantokaudelleen.

Haluan tehdä siitä lopun. Avain ratkaisuun on Arvi Lindin käsissä.

"Hyvät katsojat, on jäähyväisten aika."

Petteri Summasen käsi nimittäin oli paketissa hänen vierailunsa aikoihin. Hänen selityksensä loukkaantumiselle oli se, että Arvi Lind oli taklannut hänet lätkätreeneissä. Nyt pyydänkin Arvi sinun apuasi hädän hetkellä. Jos voit varmistaa teloneesi Petteri Summasen, ota yhteyttä minuun (janne.leppanen@yle.fi). Toivon, että Keijon kaltainen vastarannankiiskikin luottaa SINUUN.

Pe 17.09.2010 @ 15:19Seija Aunila

Suomettumisen viimeinen rasvakupla puhkesi

Voihin ja punaiseen maitoon mieltyneet suomalaiset saatiin 70-luvulla uskomaan, että voi tappaa. Kansankäännytys liittyi tietysti Kekkoseen, Maalaisliittoon ja suomettumiseen... vai liittyikö sittenkään?

Palataanpa vuoteen 1972. Itä-Suomea piinaa korkea sydän- ja verisuonitautikuolleisuus. Voihin ja punaiseen maitoon mieltyneet Pohjois-Karjalan asukkaat kuolevat ennen aikojaan. Tilanteesta huolestuneen maaherra Esa Timosen (Maalaisliitto) aloitteesta käynnistetään Pohjois-Karjala -projekti.

Pohjois-Karjala-projekti: "Oli pikkusen vastenmielistä lähteä sinne lenkille aluksi..."

Samaan aikaan Kekkonen (Maalaisliitto) ja Brežnev keskustelevat Zavidovossa Suomen tavoittelemasta vapaakauppasopimuksesta Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa. Neuvostoliitto epäilee sopimuksen vaarantavan Suomen puolueettomuuden. Kekkonen pyrkii hälventämään neuvostojohdon epäilykset ja lupaa henkilökohtaisesti taata maiden välisten suhteiden säilymisen muuttumattomina sopimuksesta huolimatta.

Tammikuussa 1973 poikkeuslain voimin Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella ja suomalaiset aloittivat raskaan taivalluksen voista margariiniin. Isänmaan hyväksi, kansan parhaaksi.

Poikkeuslaki - margariinimiesten salaliitto?

Tässä kohdassa voi kysyä, haluttiinko Maalaisliiton taholta suomalaisten yhdenmukaisuutta vahvistaa margariinikilvoittelun myötä? Olisiko voi ollut liian ylellistä, länsimaista?

Epäilykset salaliitosta saavat vahvistusta vuonna 1978, kun Pekka Puska valitaan Pohjois-Karjala-projektin johtajaksi. Kolmikanta on valmis, kun alusta lähtien projektissa mukana ollut Kekkosen noteeraama lupaus (ks. IS 15-9-2010) liittyy Keskustapuolueeseen (Maalaisliitto). Suomettumisen tunnuksiksi nousivat usko voin pahuuteen ja Neuvostoliiton hyvyyteen.  

Katso Kekkosen ajan ravintoympyrä

Suomalaiset oppivat käyttämään margariinia ja juomaan rasvatonta maitoa, kunnes Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi. Rauhaomainen rinnakkaiselo alkoi kuulostaa naurettavalta ja naapurista sai alkaa sanoa myös ikäviä asioita. Yksi totuus kuitenkin säilyi: voi tappaa!

Hypätään syyskuiseen torstai-iltaan vuonna 2010. Puoli yhdeksän uutisten jälkeen televisiossa käynnistyy A-Talk-keskusteluohjelma. Studiossa istuu Pekka Puska ja vuonna 1967 syntynyt kirurgi Taija Somppi. Mustanvyön karateka Somppi on putsannut tuhansia verisuonia eikä hän ole löytänyt yhtäkään voin aiheuttamaa kolesterolitukosta. Somppi ravistaa vihaisena Puskan silmien edessä pientä putkiloa, jossa on asiakkaan suonesta otettu tukos: SE ON KALKKIA, EI KOLESTEROLIA, huutaa Somppi. 

Puska pyörittelee silmiään, kun kuva siirtyy Tommi Kankaan keittiöön. Vapautuneen oloinen mies paistaa iloisena silakoita voissa ja todistaa rasvaisen juuston puolesta. Kilot ja väsymys on kaikonnut. Toisin oli vielä muutama vuosi sitten. Tommi söi margariinia ja painoi yli sata kiloa. Hän oli uskonut siihen mihin muutkin suomalaiset, voin pahuuteen ja Neuvostoliiton hyvyyteen. Suomettumisen viimeinenkin rasvakupla on puhjennut.   

Suomi vapautuu A-talkissa

 

To 09.09.2010 @ 10:51Sari Veikkolainen

Elävä arkisto neuvolan 4-vuotistarkastuksessa

Terve 4-vuotias ei käytä enää vaippoja, on itsenäinen ja omatoiminen, puuhakas ja aktiivinen. Neljävuotias on jo oma persoonansa ja tietoinen itsestään. Uhmaikä on jo takana, mutta hän tuntee kyllä oman arvonsa, on peloton, saattaa kerskaillakin ja kertoo mielellään tarinoita.

4-vuotisneuvolassa tarkastetaan myös 4-vuotiaan sosiaaliset taidot, osaako hän kuunnella ja keskustella ja ottaa palautetta vastaan, onko puhe selkeää ja lauseet kokonaisia. 4-vuotias ei osaa vielä lukea, mutta puhe sujuu. Hän on nokkela, kekseliäs ja hauska.

4-vuotias on aktiivinen ja toimelias, mutta vasta harjoittelee itsenäisyyttä. Häntä ei pidä jättää ilman valvontaa, sillä yksin hän ei vielä tule toimeen. 4-vuotias tarvitsee ympärilleen rakastavan perheen, vaikka pärjääkin jo pienen hetken ilman vanhempiaan.

Näin neuvolan nettisivut määrittelevät 4-vuotiaan lapsen ja tosiaankin tämä kuvaus sopii myös Elävään arkistoon. 4 vuotta täyttävä Elävä arkisto on jo aika iso lapsi. Hauska, suosittu, joskus rehvakaskin, mutta ei tule toimeen ilman YLE-perhettään kuin pienen hetken ja paikoitellen jaettuina sisältöinä. Elävän arkiston väki seuraa uutisia ja keskustelee sujuvasti käyttäjiensä kanssa. Sosiaaliset taidot ovat siis jo hanskassa.

Ja kuten 4-vuotias lapsikin, on Elävä arkisto lunastanut paikkansa, omalla persoonallisella tavallaan. Veikkaanpa, että jos kadunmieheltä kysyy listausta Ylen ohjelmista ja palveluista, on Elävä arkisto mukana useimmissa vastauksissa. Vahvuuksia on paljon, mutta myös kehitettävää, ja niin tietysti kuuluu ollakin. Eihän ihminenkään tule varsinaisesti valmiiksi, joten tässäkin kohtaa analogia lapsen kehitykseen toimii.

Ja jos miettii Yleisradion pitkää, vuonna 1926 alkanutta historiaa asettuu 4 vuoden ikä ihan uuteen perspektiiviin. Se on lyhyt aika Yleisradion liki 90-vuotisessa historiassa, vaikka internetin ihmemaassa Elävä arkisto alkaa jo 4-vuotiaana olla keski-ikäinen palvelu. Kuinka moni verkkopalvelu koskaan saavuttaa 4 vuoden ikää? Ei kovin moni. Elävän arkiston perusta on poikkeuksellisen vahva. se on Yleisradion pitkä historia, ja valtavat arkistot yhdistettynä innostuneisiin ja motivoituneisiin työntekijöihin. Pettämätön resepti.

Siltä pohjalta on hyvä jatkossakin ponnistaa. Mielenkiinnolla voikin odottaa mihin suuntaan nyt 4-vuotiaan persoonallisuus kehittyy. Millainen on Elävä arkisto saavuttaessaan kouluiän? Ryhtyykö se murkkuna kapinoimaan vanhempiaan vastaan ja miten tuo kapina voisikaan ilmetä? Se jää nähtäväksi. Mutta 4-vuotistarkastuksen Elävä arkisto läpäisee kirkkaasti.

 

Elävän arkiston suosituimmat

 

Pe 03.09.2010 @ 12:11Reijo Perälä

Urkki, minä ja katsastamaton auto

Kolme kertaa ehdin nuorena toimittajana tavata suuren Urhon, presidentti Urho Kekkosen.


Ikimuistoisin näistä oli ensimmäinen kerta 1970-luvun lopulla, kun Kekkonen teki Kainuuseen laajan maakuntamatkan. Pääsin nimittäin tekemään lehteen ison ja komean reportaasin ja sain kulkea Kekkosen kintereillä koko hänen maakuntamatkansa ajan.


”Miten ne uskaltavat päästää minut - nuoren klopin - tekemään juttua presidentti Urho Kekkosen arvokkaasta matkasta?” muistan ihmetelleeni toimituksen johdon harkintakykyä.


Työkomennus oli tietysti aloittelevalle toimittajalle  mieluinen. Se siveli itsetuntoa, tuntui suorastaan mahtavalta, mutta samalla se myös pelotti.


Entä jos jotenkin mokaan? En saa juttua kirjoitettua, ymmärrän asioita väärin, teen huonon juttukoosteen ja pilaan sekä lehden, Kekkosen että koko kansakunnan maineen?

Ja näin tietysti meinasi käydä!

 

Presidentin päivä


Aamuvarhaisella sonnustauduimme valokuvaaja Jorman kanssa matkaan Oulusta Kainuuseen. Puolessa välissä matkaa valokuvaaja Jorma kiemurteli ja yskähteli vaivautuneesti:


”Tätä autoa ei ole katsastettu moneen vuoteen, kun ei ole ollut rahaa panna sitä kuntoon. Siellähän on poliiseja perhanasti. Entä jos joudumme ratsiaan ja meidän pysäytetään kesken vierailun?”


”Ja nyt sinä sen vasta sanot! Hirveä häpeä!”, huusin minä niin että ruosteinen kojelauta värisi.


Mikä nyt neuvoksi? Juttu on tehtävä!


”Nyt tehdään niin, että ajetaan autosaattueessa heti presidentti Kekkosen perässä ja poliisiautojen välissä. Ei meitä siitä kukaan uskalla pysäyttää!” kehittelin päivän strategiaa hermostuneena.


Ja näin toimittiin. Näky oli melkoinen.

Presidentin, maaherran ja muiden arvovieraiden mustien autojen arvokasta autosaattuetta somisti kahden poliisiauton välissä koko maakuntamatkan ajan katsastamaton, ruosteinen Alfa Romeo.


Jorman auton parhaat päivät olivat menneet aikoja sitten ohi. Komeaa tässä ruosteisessa purkissa oli vain nimi. Mutta onneksi Kainuussa ollaan suurpiirteisiä, eikä siellä turhaan katsastamattomia autoja pysäytellä, ei ainakaan Urho Kekkosen autoletkasta. Pääasia, että homma toimii!

Kekkonen oli rento ja mukava. "Tulkaahan pojat syömään", huuteli Urkki meille kalatehtaalla. Jännitys katosi, vaikka päävieraan karisma loisti.


Illalla naputtelin Kekkos-juttuja tyytyväisin mielin. Jorman ottamat erinomaiset valokuvat toivat koosteeseen aivan ainutlaatuisen hengen.

 

 

Kekkonen ehdokkaaksi vielä 1978

Kekkonen on kytkeytynyt muutenkin kohtalooni monella tavalla.


Vuoden 1978 presidentinvaalien alla Kekkosen suurelle vaaliliitolle tarvittiin Pohjois-Suomeen ohjelmaryhmä, joka kiertäisi alueen vaalitilaisuuksissa esiintymässä. Julistuksen ja pitkien puheiden väliin oli pakko saada kevennystä.


Anna-Maija, Hilkka, Pauli ja minä päätimme sitten nuoruuden innolla tällaisen ryhmän Urkin avuksi perustaa, kun pyydettiin. Laulua, soittoa, puhetta, pakinaa ja tanssia illasta toiseen ja pitkin Pohjois-Suomea Kekkosen vaaliliiton tilaisuuksissa.


Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja Tuure Holopainen kirjoitti tekstit sekä sävelsi ja sanoitti suurimman osan myös ohjelmistoon kuuluvista lauluista. Erityisesti tyttöjen musikaalisuuden ansiosta ryhmästä tuli menestys ja keikkoja riitti moneksi vuodeksi vielä vaalien jälkeen.


Monen vuoden keikkarundilla oli tietysti omat sivuvaikutuksensa - toisesta ohjelmaryhmän laulaja- ja kitaristitytöstä tuli vaimoni ja lasteni äiti.


Minusta vuoden 1978 presidentinvaalit kannatti sittenkin käydä ja Kekkosen olla vielä kerran ehdokkaana!

Myönnän kyllä, että syyt ovat kovasti henkilökohtaisia…

 

 Kekkonen elää arkistossa

 

 

 

Pe 20.08.2010 @ 15:18Jorma Kivistö

U2-keikka-arvio – 28 vuotta myöhässä

U2:n 360° -kiertueen Suomen keikkaa edeltävänä aamuna herättyäni muistin, että minulla taitaa olla valokuvia yhtyeen keikalta Ruisrockista 1982. Vastaan tuli myös muistiinpanoja ja kasetti, johon olin äänittänyt Rockradiosta yhtyeen haastattelun keikan yhteydestä. Nämä pitää saada myös Elävään arkistoon! Aloin myös muistella yhtä parasta keikkaa elämäni aikana.

Kuvassa Ruisrock 1982 -pääsylippu. Kuva: Jorma Kivistö

”This festival begins now… this is Gloria”. Näillä sanoilla Bono avasi pääesiintyjänä U2:n Ruisrock-keikkansa vuonna 1982, 28 vuotta sitten. Festivaali oli tosin jo alkanut puolilta päivin, päälavalla esiintyivät ennen U2:ta Paul Oxley's Unit, Au Pairs ja Steve Gibbon’s Band. Itsevarmuutta ei nuorelta 22-vuotiaalta solistilta siis puuttunut.

Kuvassa U2-yhtye Ruisrockissa 1982. Kuva: Jorma Kivistö

Näin jälkeenpäin mietittynä on häkellyttävää, kuinka valmis yhtye oli jo parikymppisinä. Bändillä oli jo ensimmäisillä levyllä oma kypsä soundinsa erityisesti kitaran osalta. Oli yllätys, että monet studioefekteiksi luulemani äänet kuulostivat samalta myös livenä. U2:n kitarasoundia alettiinkin kopioida ahkerasti bändin noustua maailmanmaineeseen. Joskus bändi totesi uransa alkuajoista ja kitaristi The Edgen omintakeisesta kitaransoittotavasta, että heidän piti alkaa tehdä omia kappaleitaan, sillä niin kamalilta The Edgen soittamat muiden kappaleet kuulostivat.

Oma Ruisrock-matkani oli uhattuna viimeiseen päiviin asti, sillä olin armeijan harmaissa ja lomaviikonloppu uhkasi peruuntua jonkin leirin takia. Pääsin kuitenkin matkaan ja suunnistamaan hyvissä ajoin kohti Ruissaloa. Sää suosi ja päivä oli aurinkoinen. Väkeä oli melko vähän, 8000 henkeä. Esiintyjälista ei sisältänyt suuria nimiä ja U2 taisi olla useimmalle festivaalikävijälle tuntematon suuruus. Ehkä yhtye oli Rockradiossa soinut muutaman kerran.

Kuvassa U2-yhtye Ruisrockissa 1982. Kuva: Jorma Kivistö

Yhtye aloitti keikkansa energisesti ja yleisö reagoi positiivisesti alkupäivän jollain tavalla rutiininomaisten esiintyjien jälkeen. Bono huuteli kappaleiden välillä innostuneena meressä uiville, että uikaa vaan kun teillä on lomaa, mutta kuunnelkaa silti meitäkin kun soitamme. Aurinkoinen sää ja vähäpukeiset uimarit saivat Bonon myös vertaamaan Ruisrock-festivaalia Woodstockiin. Siellä Bonokin olisi halunnut olla, jos siellä oli samanlaista.

Kuvassa U2:n Bono lavarakennelman päällä. Kuva: jorma Kivistö

Bono heilui ja hyppi lavalla ja otti fyysistäkin kontaktia yleisöön. Electric Co. -kappaleen aikana mies nousi vähän nykyistä pienempien ja huterien lavarakennelmien päälle ja lauloi 50-luvun klassikkoa "Let’s Twist Again". Kappaleen jälkeen Bono kertoi, että lapsena häntä pelotti korkeat paikat, ja pelot voittaakseen hän pakotti itsensä kiipeilemään rautateiden yli menevillä silloilla. Tarina toimi hyvänä aasinsiltana kappaleeseen "I Fall Down". Kiipeily on näköjään jatkunut näihin päiviin, sillä mies loukkasi selkänsä nykyisen kiertueen aikana.

Kuvassa U2 Ruisrockissa 1982. Kuva: Jorma Kivistö

U2 taputettiin setin jälkeen vielä lavalle ja vielä kuultiin kolme kappaletta. Se ei vielä yleisölle riittänyt. Ilmeisesti biisivalikoima alkoi olla vähissä, sillä nyt kuultiin "I Will Follow" toisen kerran. Sen jälkeen kuultiin yhtyeen amerikantuliainen, Neil Youngin "Southern Man", jonka kuulemma jotkut vanhemmat yleisöstä ehkä muistavat… kuten myös yhtyeen vanhemmat roudarit, Bono vitsaili lavan sivulle. Kappaleen aikana Bono ei muistanut paljoakaan alkuperäisiä sanoja ja antoikin mennä improvisoiden. Bono kyseli myös apua laulamiseen yleisöltä. Viimein joku suomalainen tarttui siihen, mutta tämä lauloikin Lou Reedin "Waiting For The Man:ia"

Yhtyeen ohjelmisto koostui kahden ensimmäisen levyn kappaleista ja parista sinkkupiisistä. Setti oli seuraavanlainen:
- Gloria, I Threw A Brick Through A Window, A Day Without Me, An Cat Dubh, Into The Heart, Rejoice, Cry/Electric Co., I Fall Down, I Will Follow, Twilight, Out Of Control
- encore: A Celebration, 11 O’Clock Tick Tock, The Ocean
- 2. encore: I Will Follow, Southern Man

Kun U2:n soitto oli ohi, oli sekä yhtyeen että yleisön takit aika tyhjät. Ile Kallio & Diesel nousi vielä lavalle ja teki mitä pystyi. Yllättäen osa U2-yhtyeen jäsenistä liikkui itsekin festivaalialueella ja jutteli ihmisten kanssa. Bonolta ja basisti Adam Claytonilta sain nimmarit pääsylipun taakse.

Kuvassa U2:n Bono Ruisrockissa 1982. Kuva: Jorma Kivistö

Kuvassa U2:n basisti Adam Clayton Ruissalossa 1982. Kuva: Jorma Kivistö

Melkein kolme vuosikymmentä on kulunut. Yhtye ja maailma on kokenut tuona aikana melkoisia muutoksia. Vaikuttavan Ruisrock-keikan jälkeen moni arveli, että maailmanmaineeseen nousevaa bändiä ei enää nähdä ikinä Suomessa – siihen ei olisi kellään keikanjärjestäjällä ikipäivänä tarpeeksi rahaa. En käynyt yhtyeen edellisellä vierailulla stadionilla vuonna 1997. En aikonut nytkään, mutta kenties tämän blogin kirjoittamisen innoittamana tänä aamuna tsekkasin lippupalvelun ja löysin itselleni 30 euron lipun. Enkä usko, että tulen pettymään. Vaikka nimmareita en saisikaan. Ja ehkä kirjoitan tämän päivän keikasta keikka-arvion vuonna 2038.

U2:n Adam Claytonin ja Bonon nimikirjoitukset (1982). Kuva: Jorma Kivistö

 

U2 Ruisrockissa 1982 – Rockradion haastattelu (Elävä arkisto)

Ruisrock oli Suomen Woodstock (Elävä arkisto)

Tunnelmia eri vuosien Ruisrock-festivaaleilta (Elävä arkisto)

 

 

Asiasanat: 
Ti 17.08.2010 @ 11:45Heidi Sommar

Koko elämä räjähtää

Olen syntynyt 80-luvun alussa, joten minulle musiikillinen nostalgiatrippi tarkoittaa yhtä kuin kasarimusiikki, Music Televisionin alkuaikojen musavideot ja vanhempieni ansiosta myös 80- ja 90-luvun iskelmät, joita kotona kuunneltiin. Vaikka oma musiikkimaku taipuu enemmän maailmalle kuin kotimaahan, on iskelmissä sitä jotain joka iskee sieluun. Etenkin ne joissa lauletaan Suurista Tunteista keinoja kaihtamatta.

 Kun sata aurinkoo meille paistaa

”Vaik sata salamaa iskee tulta ja koko elämä räjähtää.. Ei rakkautta voi riistää multa, toivo jäljelle jää”

laulaa Vicky Rosti Sata Salamaa – kappaleessa. Vaikka kappale herättää minussa sarkastista hymähtelyä, niin se myös osuu johonkin oleelliseen. Kun todella rakastuu, ei sata salamaa ja elämän räjähdys ole lainkaan yliampuvia ilmaisuja. Olen kuunnellut kappaletta joskus rakastuneena, lähettänyt sen muka vitsinä eteenpäin, vaikka samalla sitä salaa fiilistelin.  Joskus tunteet vain ovat suuria, eikä niitä halua peittää cooliuden taakse, vaan eläytyä niihin mitään säästelemättä.

Katso Elävässä arkistossa: Vicky Rosti, Sata salamaa

 Eläköön elämä

Sonja Lumme laulaa: ”Eläköön elämä ja yö. Eläköön tumma taivas ja tähtien vyö". Toivo kanssani ettei tähti tähteä lyö. Sitä sielujen sympatiaa, josta isoisä kertoi sitä tarvitsee maa. Jotta maailman lapset tähtiä katsella saa”.

Piristävää kaiken mollisynkistelyn keskellä mitä Suomi on tulvillaan.
 

Katso Elävässä arkistossa: Sonja Lumme, Eläköön elämä

Molempien kappaleiden, Eläköön elämä ja Sata salamaa takaa löytyy muuten säveltäjä Petri Laaksonen ja sanoittaja V-P Lehto. Lehto oli 1980-luvun alun iskelmän johtavia tekijöitä. Hänen kynästään on lähtöisin myös muita kriitikoiden hyljeksimiä, mutta kansan rakastamia klassikoita kuten Mä näitä polkuja tallaan ja Mä joka päivä töitä teen.
 

Jaakko Teppo ja V-P Lehto väittelevät iskelmästä

 

Olen aina pitänyt kappaleesta ”Elämältä kaiken sain”. Kaihon ja kirveiden sijasta on hienoa, kun joku laulaa elämän paremmasta puolesta. Mutta eihän positiivisuus istu meille, kaiho ja epätoivo ovat aina sittenkin ripauksen kauniimpia ja uskottavampia? Se joka erehtyy sanomaan, että elämä on hienoa, saa usein kuulla kaiken nähneiltä kyynikoilta olevansa joutava tyhjänpuhuja, joka voisi tunkea ne naminamit jonnekin muualle. Kuvittelenko vaan kun tuntuu, että tietyssä kansanosassa positiivisuus herättää aggression? Millainen olisi suomalaisen ajatusmaailma ja olemus jos joutuisimme kuuntelemaan toisenlaista musiikkia? Millainen olisi vaikkapa reggaesuomi?
 

Katso Elävässä arkistossa: Jukka Poika

 Anna minun viedä täältä sinut maailmaan…

Istun silloin tällöin iltaa viiden elokuvaopiskelijan porukassa ja monesti yön pikkutunteina, viinin juonnin lomassa, joku ryhtyy selailemaan YouTubea muiden heittäessä katseluehdotuksia. Olemme päätyneet kuuntelemaan monet iskelmät ja kasariaarteet. Kukaan meistä ei arjessaan kuuntele kyseistä musiikkia, mutta virkistämme itseämme sillä. Toki nauramme huvittaville vaatteille ja muille tyyliseikoille, mutta se ei ole vain sitä. Tuuletamme itseämme jollain joka ei ole niin pirun itsetietoista ja tuotettua.


Katso Elävässä arkistossa: Danny, Ninja

…jollaista ei koskaan voisi kuvitellakaan

 Viileän asenteen taa on helppo piiloutua, mutta sieltä on vaikea koskettaa ketään. Tykkään katsoa vanhoja ohjelmia, joissa ihmisistä paistaa tietty aitous, hymy jota ei ole suunniteltu, jopa pieni ujous oskus. Saan hyvän mielen tönköistä juontajista, naiivin innokkaan kuulloisesta selostajasta tai muotinäytöksen mallin arasta hymystä.

Kaiken pitää olla ärsyttävästi koko ajan hallinnassa, jatkuvasti pitää olla tietoinen vaikutelmastaan, itsensä asettaminen muiden nähtäville ilman suojamuuria on harvinaista. Vaikka kasarihittejä kuunnellessa naurattaa, ajattelen, että onneksi joku on tehnyt tällaistakin.

Huudetaan joskus vaan täysillä, että rakastetaan.

Pe 02.07.2010 @ 09:50Jukka Lindfors

Elävän arkiston mediaformaatti on vaihtunut 02.07.2010 alkaen

Elävä arkisto on siirtynyt käyttämään Flash-playerissä toistettavaa H.264-videota ja mp3-audiota, jotta mediaformaatti olisi mahdollisimman nykyaikainen ja että voimme palvella Mac- ja linux-käyttäjiä paremmin. Toistaiseksi Elävän arkiston nettiradio on tarjolla edelleen Windows media –muodossa, mutta myös nettiradio vaihtuu käyttämään flash-playeriä 2010-2011 talven aikana.

Jotta klipit toistuvat koneessasi, tarvitset tätä tarkoitusta varten mm. Flash-playerin koneellesi. Ohjeet-sivultamme löydät tarkempaa tietoa, mitä ohjelmia ja asetuksia koneessasi tulee olla, jotta Elävä arkisto toimii.
 

Tällaisia ohjeita annettiin kotimikron käyttäjille vuonna 1982:

Kansanmikrokerho

 

 

Sivut

Elävä arkisto

Elävän arkiston toimitus tarkastelee maailmaa arkiston aarteiden kautta, usein pieni pilke silmäkulmassa.

> Elävään arkistoon

Blogiarkisto

2014

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2009

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2008

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu