Elävä arkisto

Vanhukselle vain halpa makkarasiivu

Aulikki Oksasen tv-elokuva Aliisa, Siiri Angerkosken viimeinen työ, kertoo karun tarinan suomalaisesta vanhuudesta.

Byrokratia määrää eläkkeet, ja Aliisa on jäänyt väliinputoajaksi köyhyysrajan alapuolelle, koska hän on sattunut syntymään tiettynä 1800-luvun ajanjaksona.

Elävä arkisto Aliisa

Vanhus kantaa taakkansa nöyrästi. Kenkiä ei voi enää paikata, koska ei ole liimapintaa paikalle, kaupasta ei saa joka päivä puoli-ilmaiseksi poisheitettäviä makkarapaloja ja kahvia riittää vain veden väriaineeksi. Silti Aliisassa säilyy toisten ihmisten hyvä kohtelu ja peräänantamaton elämänasenne.

Suomessa oli puutetta lähes kaikesta sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Tai jos ei ollut puutetta, niin 2000-luvun kaltaista yltäkyltäisyyttä ei ainakaaan ollut. Tuolloin ihmiset ymmärsivät, mikä on leipäpalan ja siihen joskus leikatun ohuen makkarasiivun arvo.

Nykyajan ihmisen ongelma on, syödäänkö tänään lihakastiketta, kanankoipia, lihapullia tai vähän kevyemmin paistettua kalaa, fetasalaattia tai wokattuja vihanneksia. Suurimmalla osalla suomalaisista ratkaisut eivät koske Aliisan tavoin sitä viiden sentin mittaista halpaa makkaranpalaa.

Köyhyys ei ole kadonnut Suomesta, ja leipäjonot ovat arkea. Tosin siinäkin ajatukseni palaavat Aliisaan: voisipa tämä vanhus käydä hakemassa muutaman paketin henkensä pitimiksi nykyajan leipäjonoista. Ehkä meillä on yhteiskunnassamme jo sellaiset turvaverkot, ettei kenenkään tarvitse kärsiä Aliisan tapaista puutetta, vai onko? Ja toisaalta Aliisa ei välttämättä uskaltautuisi leipäjonon perille, nöyränvakavana vanhuksena.

Elävän arkiston Paavo

blogit.yle.fi/elavaarkisto

0 kommenttia

Ulkomaailma kutsuu Jopea

0 kommenttia

Helsingin Sanomien NYT-liitteessä arvioitiin taitavasti YLEn hyllytettyjen ohjelmien historiaa. Joskus ohjelma päätyy hyllylle vain outoutensa vuoksi.

Pioneerihengellä tv-töitä tehnyt Jorma Molarius teki vuonna 1994 ohjelman Kolmas kerros, jossa joukko ihmisiä on Jope Ruonansuun ja Urpo Leppäsen johdolla hissiin juuttuneina. Ohjelman psykolgisissa käänteissä ei päästy vielä 2000-luvun Big Brother -tasolle. No tulipa Jopelle puhelu ulkomaailmasta.

Kolmas kerros:
yle.fi/elavaarkisto/

Sensuroitu on aika voimakas sana monille Elävän arkiston esittelemille ohjelmille. Kollega ehdotti sanaa hyllytettyjä, toisen kollegan mielestä sensuroidut on parempi, sillä se kerää paremmin katsojia. Ja toisaalta ohjelmien hyllyttäminen on sekin sensuuria: ohjelma on jätetty näyttämättä päättäjien määrittelemien kriteereiden perusteella.

Ehkä kokonaisuuden nimi pitäisi olla tunteisiin vetoavaa: YLEn syrjimät tai ylenkatsotut ohjelmat.

Elävän arkiston Paavo

YLEn sensuroimat:
yle.fi/elavaarkisto/

blogit.yle.fi/elavaarkisto

0 kommenttia

Tyrmäävä Kymenlaakso

3 kommenttia

"On kyllä ihan kauhea sarja", totesivat Kuusankoskella asuvat appivanhempani, kun tiedustelimme ensimmäisen osan jälkeen puhelimessa varovasti, mitä mieltä he ovat Kymenlaakson laulusta.

Pirkka-Pekka oli tähän sarjaan asti ollut näyttelijä meiltä Kuusaalta, aina niin hauska. Huumorimiehiä. Kahvipöytäkeskusteluissa Kuusaalla käytiin sujuvasti läpi Pirkka-Pekan lisäksi Pirkka-Pekan sisaren vaiheita. Hän kun näyttelee Kouvolan teatterissa, ja aina niin iloisia rooleja.

Kahvipöytäkeskusteluissa käsiteltiin seikkaperäisesti myös paikkakunnan itsemurhat, murhat, tuhopoltot ja tuttujen sekä puolituttujen sairaudet. Niissä riitti mukavasti päivittelynaihetta. Kahvipöydästä siirryttiin tv:n äärelle. Tv:ssä Avaraluonto esitteli aavikon kukkaloistoa, Katri-Helena lauloi Jari Sillanpään kanssa tai Pirkka-Pekka Petelius esitti huumorijuttuja. Se näyttelijä meiltä Kuusaalta. Huumorimiehiä.

Mutta sitten tapahtui, jotain jota on vaikea käsittää, ainakin meillä Kuusaalla. Ensinnäkin Pirkka-Pekka ei ollutkaan TV:ssä enää huumorimiehiä, vaan joku käsittämätön terapeutti, omituisen näköinen. Toiseksi Pirkka-Pekan äiti oli vielä vähemmän huumori-ihmisiä, vaan vain joku ihan kauheasti kiroileva. (Ei olisi Ritva Oksasesta uskonut.) Kolmanneksi, että tällä tavalla kuvataan Kuusankoskea. Kyllä se on niin, että tehdasta on ainakin turha ruveta syyttämään. Ja lopuksi vielä se nimi: Kymenlaakson laulu.

Puhelinsoiton jälkeen palasimme tv.n äärelle. Valitsimme digiboksin valikosta uudelleen Kymenlaakson laulun, osa 1.  Käynnistimme osan kolmannen kerran. Ohjelman alkupuolella Fabian palaa kirjanesittelymatkaltaan bussilla Kouvolaan.

Fabian istuu takapenkille karskin näköisen miehen viereen. Mies tunnistaa Fabianin hetken aikaa mietyttyään: "Voi Vit***** siehän oot Hannu Voikkaalta!" Kolmannen kerran purskahdamme hervottomaan nauruun, minä ja mieheni Hannu Kuusaalta. On se vaan niin huumorimiehiä!

Seija Hesasta

Kymenlaakson laulu: www.yle.fi/elavaarkisto/


Elävän arkiston blogi: blogit.yle.fi/elavaarkisto

3 kommenttia

Elävä arkisto piristää parisuhdetta

2 kommenttia

Elävää arkistoa on usein tituleerattu teevee- ja radiohistorian aarrearkuksi, mutta tiesittekö, että se on myös suomalaisen parisuhteen pelastaja.

Saimme tällä viikolla mukavan palautteen: "Mieheni vastusti vuosikausia tietokoneen ja nettiyhteyksien hankintaa, kunnes keksin: kerroin mitä kaikkea hän voisi löytää Elävästä arkistosta. No, kone ja yhteydet tulivat, ja mies istuu joka päivä kuuntelemassa ja katselemassa "muinaisia" ohjelmia. Itse teen samaa. Mitä keskustelunaiheita saammekaan! Kiitos Elävästä arkistosta. Se on todellakin elävä!"

Rakkaat ystävät ja kanssamatkalaiset: seikkailkaa Elävässä arkistossa ja hankkikaa puheenaiheita ja muistoja. Näin parisuhteenne ja ystävyyssuhteenne säilyvät elävinä.

Muistetteko esimerkiksi, kun Paul Anka vieraili Suomessa 1959? Minä en muista, mutta olenkin syntynyt 70-luvulla.

yle.fi/elavaarkisto/

Elävän arkiston Paavo

blogit.yle.fi/elavaarkisto

2 kommenttia

Pässilläkin on parempi järki

0 kommenttia

"Pässilläkin on parempi järki kuin akoilla", tuskaili Matti, kun Liisa ei uskonut hänen kuvaustaan uudesta keksinnöstä, rautatiestä.

Katso tv-elokuva Rautatie
yle.fi/elavaarkisto/

Matti oli eräänä pakkaspäivänä pistäytynyt pappilassa ja kuullut siellä suuren uutisen: Lapinlahden kirkollekin rakennetaan rautatie!

Mutta mitenpä tämän uuden ihmeen Liisalle kuvailisi: "Maantie on tehty maasta ja mullasta, rautatie on tehty rautapellistä."

"Höyryvene on nostettu maalle ja höyryhepo kulkee tulen voimalla", yritti Matti selittää.

Liisaan nämä Matin selitykset eivät tietenkään uponneet. Liisa epäili, että Mattia on nyt narrattu. Eihän sellaista vekotinta voi olla olemassa, joka rautapellin päällä pörrää!

Vasta kun Matti vetosi korkeampiin, taivaallisiin voimiin, Rovastiin ja Ruustinnaan, joilta Matti kertoi uutisen kuulleensa, oli Liisankin pakko myöntyä.

Uusi keksintö herätti Matin ja Liisan uteliaisuuden. Saattaisi tuon käydä kirkolla kulkiessa katsomassakin vaikka omin silmin, kun työkiireetkään eivät juuri nyt paina päälle. Ja kun Lapinlahdelle asti salotorpasta lähdetään, niin kannattaa tuo kummajainen vaikka testata.

Matin ja Liisan tarina on oivallinen kertomus vanhan ja uuden kohtaamisesta - uteliaisuudesta, muutoksesta ja siitä kehityksen vauhdista, johon ihminen elinaikanaan törmää.

Kun työstin tänne Elävään arkistoon Juhani Ahon romaaniin pohjautuvaa ja Kari Franckin ohjaamaa tv-elokuvaa "Rautatie, tuli mieleen oman sukuni teräsmummo, Anna-Reetta Eksymä, joka eli lähes 102-vuotiaaksi.

Anna-Reetan mielenkiinto ja uteliaisuus kaikkia elämänilmiöitä kohtaan säilyivät viimeiseen asti. Teräsmummo luki lehtiä, kuunteli radiota ja seurasi kaikella tavalla maailman kehitystä.

Anna-Reetta katseli salaa myös televisiota, vaikka se oli vastoin Lestadiuksen oppeja.

"Sekö se on se pirunsilmä, joka nurkassa vilisee", heittäytyi Anna-Reetta höppänäksi, kun vanhoilliset saarnamiehet kävivät häntä nuhtelemasta television synnistä. Todellisuudessa Anna-Reetta oli talon innokkain tv:n katsoja.

Puhelimeenkin mummo vastasi, vaikka heikentynyt kuulo vaikeutti laitteen käyttöä. "Piessaako piriset! Ei tällä ole ketään kotona!", vastasi Anna-Reetta telefooniin, kun oli yksin kotimiehenä.

Vai ettei ketään kotona! Olihan siellä Anna-Reetta - reilusti yli 100-vuotias teräsmummo!

Vaatimattomuus, neuvokkuus ja viisaus asuvat naisissa - vanhoissa naisissa eritoten, olen huomannut.

Reijo Perälä
Elävän arkiston päällikkö

Elävän arkiston muut blogit löytyvät täältä
blogit.yle.fi/elavaarkisto

Missä piilee pitkän iän salaisuus?
yle.fi/elavaarkisto/

Johan on Venninen
yle.fi/elavaarkisto/

0 kommenttia

Miksi lyötyä miestä näin lyöt

0 kommenttia

Kun YLE Radio 1:n ohjelmassa Sovitetut toiveet esitettiin Ilkka Kanervan tekstiviestien innoittama ooppera-aaria, suomalaisessa kulttuurissa koettiin jotain poikkeuksellista. Miesmuistiin ei klassinen musiikki ole kirvoittanut yhtä laajaa mielipiteenvaihtoa, tuskin edes Oopperatalon ja Musiikkitalon rahoitusasiat.

Tekstiviestiaarian tultua julki alkoivat viestejä julkistaneet tiedotusvälineet välittömästi kantaa huolta Ilkka Kanervan tekijänoikeuksista. Giuseppe Verdin perikunnalta kukaan ei ole yllättäen kysynyt, loukkaako Kanervan teksti pahastikin säveltäjän muistoa.

Tekstiviestiaaria: yle.fi/elavaarkisto/

Tarmokkaimpiin Tekstiviestiaarian ruotijoihin on kuulunut Ilta-Sanomat, joka torstaina pohti YLEn moraalia aukeaman laajuisessa jutussaan. Lehdellä on oikeus tähän, koska se itsehän ei ole juurikaan välittänyt mässäillä Kanervan tapauksen yksityiskohdilla.

Todettakoon nyt ensiksi, että - yllättävää kyllä - Suomessa on pitkät kulttuuriperinteet niin ironian, irvailun kuin suoranaisen rienauksenkin saralla. Meillä on tietysti pitkät perinteet myös totisen jurotuksen alalla, mutta se on toinen juttu.

20-luvun pilkkalauluja: yle.fi/elavaarkisto/

Tekstiviestiaariasta keskusteltaessa on toisteltu väitettä, ettei lyötyä miestä muka saisi enää lyödä. Mistä alkaen? Eikö siihen perustu koko länsimainen sananvapaus sellaisena kuin sen tunnemme?

Tarkemmin sanoen lyötyä miestä ei saa lyödä sen jälkeen, kun vapaa lehdistö ei ole muutamaan päivään keksinyt mitään, millä häntä mäiskisi.

Pääongelma onkin, että Tekstiviestiaaria syntyi YLEssä. Ja miksei olisi syntynyt? Yleisestihän tiedetään, ettei yleläisillä lesbofeministikommunisteilla ole työkiireitä vaan kosolti aikaa ja nimenomaan rahaa kehitellä toimia varmistaakseen SDP:n vaalivoiton. Miksi nimenomaan sen, jää arvoitukseksi.

Mutta siis kyllä, kansan rahoilla on tämäkin rienaava laulu tehty. YLE Radio 1:n kanavapäälliköltä tiukattiin Ilta-Sanomissa, oliko soveliasta teettää kappale oikein ammattimuusikoilla. Olisikohan rikos ollut lievempi, jos oltaisiin pantu amatöörit asialle?

Tällä kertaa ei ainakaan ole kuultu valituksia siitä, että rienaajat eivät tyydy rienaamaan, vaan piinaavat kuulijoita lisäksi huutavalla ulosannillaan. 60-luvullahan tästä oli jatkuvaa narinaa. Nyt on kuitenkin on tehty väärin, kun on menty ja pestattu töihin "huipputähdet".

60-luvun Orvokit radiossa: yle.fi/elavaarkisto/
Orvokit tv:ssä: yle.fi/elavaarkisto/

Yllättäen Kokoomuksen Kimmo Sasi on esittänyt Tekstiviestiaariasta kaikkein rauhallisimman ja tervejärkisimmän arvion. Sasin mukaan poliittista huumoria on Suomessa liian vähän ja sen tekemiseen pitäisi kannustaa. "Se ei ole mikään merkittävä kulttuurisuoritus, mutta tällaistakin ohjelmaa minusta Yle voi ihan hyvin tehdä."

Sasille ei myöskään tuota vaikeuksia ymmärtää, että Tekstiviestiaariaa ei ole tarkoitettu päivittäin kuunneltavaksi. Hänellä on harvinainen kyky tajuta, että kyseessä oli yksittäinen, hetkellinen heitto: "Huumoripohjainen, ihan jännä kulttuuritoimi."

Kokoomuksen suhtautuminen pilalauluihin on näköjään kypsynyt sitten vuoden 1970, jolloin puoluesihteeri Harri Holkeri marssi ulos studiosta protestina Heikki Kinnusen esittämälle asuntopoliittiselle viisulle Vapaa maa.

Tai ehkä ei sittenkään. Holkerikin salli ohjelman esittämisen ulosmarsseineen kaikkineen. Jälkeenpäin hän myönsi sekä protestin että ohjelman hyväksymisen olleen suunniteltua huomiontavoittelua. Huomiotaloutta, sanottaisiin nykyään.

Vapaa maa: yle.fi/elavaarkisto/

Jukka Lindfors, Elävän arkiston toimittaja

blogit.yle.fi/elavaarkisto

0 kommenttia

Äiti, mitä jos mut ammutaan?

1 kommentti

"Meidän koulussakin on omituisen näköisiä tyyppejä. Mistä mä voin tietää, onko jollain niistä asetta? Äiti, mitä jos mut ammutaan?" Näin kysyi lukiota käyvä tyttäreni iltapäivällä 7.11.2008.
Tämä oli ensimmäinen keskustelu, jonka kävimme Jokelan surmatyön jälkeen. Se käytiin kännykällä. Tyttäreni oli matkalla koulusta kotiin. Asumme Vantaalla Tuusulan kunnan naapurissa. Tyttärelläni on tuttuja Jokelan koulussa, ratsastuskavereita.

Jokelan uutisointi 7.-8.11.2007: yle.fi/elavaarkisto/

Minä olin seurannut tiedotusvälineiden kautta käsittämätöntä verityötä työpaikallani. Äiti, mitä jos mut ammutaan.... ? En osannut vasta tyttäreni kysymykseen. Ehdotin, että hän olisi kavereiden kanssa iltapäivän.

Illalla kävimme läpi päivän tapahtumaa. Koulussa oli välittömästi perustettu keskusteluryhmä, joka kokoontui tuosta päivästä lähtien joka päivä. Kysyin millaista ryhmässä oli? Mitä siellä keskusteltiin? "Jotkut istuivat hiljaa eivätkä puhu mitään", tyttäreni sanoi. "Yksi poika alkoi itkeä", hän jatkoi. Kysyin, mitä te silloin teitte. "Me halattiin sitä poikaa."

MOT - Jokelan syvä viilto: yle.fi/elavaarkisto/kuvat/artikkeli/05256_1pieni.jpg

Kävimme näitä keskusteluja monta iltaa peräkkäin yleensä myöhäiseen yöhön. Illat olivat aina pahempia kuin aamut, seuraava päivä pelotti. Koulussa tarkastettiin ikkunapuitteet ja lasien luodinkestävyys. Oppilaille esitettiin evakuointiohjeet. Tyttäreni mietti missä kohtaa luokaa on vaarallisinta istua.

Minä kuuntelin tyttäreni puhetta ja mietin mitä Pekka-Eric Auvisen äiti mietti samalla hetkellä. Hän välitti Pekasta. Hän yritti keskustella yhä enemmän synkkyyteen vetäytyvän poikansa kanssa. "Välillä mietin Myyrmannin räjähdystä ja toivoin, ettei meille käy samalla tavalla Pekan kanssa", muistelee Pekan äiti.

Pekan äiti keskusteli ja kuunteli poikaansa samalla tavalla kuin minä kuuntelin tytärtäni. Hän pelkäsi, että Pekka ampuu ja minun tyttäreni pelkäsi, että hänet ammutaan. Pekka ampui. Lasien luodinkestävyys tarkistettiin. Itkevää poikaa halattiin.

Perheiden messu Tuusulassa: yle.fi/elavaarkisto/

Päivien kuluessa pelko hellitti. "Nyt me puhutaan enemmän sellasten oppilaiden kanssa, jotka on usein yksin", tyttäreni kertoi. "Voisiko ajatella, että koulu on nyt turvallisempi, kun kaikki välittää enemmän toisista", kysyin ja mietin Pekan äitiä, joka soitti työpaikaltaan miehelleen kotiin 7.11 kuultuaan, että Jokelan koulu oli piiritetty. "Onko jotain tapahtunut", kysyi Pekan äiti. Pekan isä vastasi: "on".

Seija Aunila


Jokelan koulusurmat:   www.yle.fi/elavaarkisto/

blogit.yle.fi/elavaarkisto

1 kommentti

Yrjö Arkistossa

0 kommenttia

Tiesin kyllä jo nuorena, ettei minusta tule hävittäjälentäjää, mutta pahoinvointi Kansallisarkistossamme oli kyllä itsellenikin yllätys.

Pääaineeni yliopistossa on historia ja kyseisellä alalla joutuu tai oikeastaan pääsee viettämään aikaansa erilaisissa arkistoissa, joista Helsingin Suurkirkon vieressä oleva Kansallisarkisto on varmasti monen tutkijan ehdoton suosikki.

Suomen historian arvokkaimmat asiakirjat:
yle.fi/elavaarkisto/

Olinkin innoissani, kun pitkästä aikaa ehdin tutkia Hella Wuolijoen kansiota kyseisessä arvokkaassa laitoksessa. Luettelointi sujui hyvin, mutta mikrofilmien lukulaitteella tuli ongelmia.

Aloin kelata vanhoja ulkomaisia kirjeitä, jotka oli osoitettu tälle salaperäiselle vasemmistolaiselle grand ladylle Hella Wuolijoelle, kovan luokan virolais-suomalais-mimmille kuten professori Kolbe on joskus kuvaillut. Tutkimushetken keskeytti kuitenkin pyörrytys- ja pahoinvointikohtaus.

Madame Wuolijoki puhuu:
yle.fi/elavaarkisto/

Mietin, että voisin käydä syömässä, kun en ollut ehtinyt syödä aamulla mitään. Tai siis jääkaapissa oli vain valo ja keppanapullo. Suuntasin Kansallisarkiston viihtyisään kuppilaan, ja ruoka oli maukasta.

Uunimakkaraa ja maitoa työmaaruokalassa:

yle.fi/elavaarkisto/

Mutta se ei auttanut. Saksan- ja englanninkieliset lauseet vain vilisivät silmieni edessä, ja lopulta päätin lähteä kotiin nukkumaan. Ja nukuinkin autuaasti kolme tuntia.

1960-luvulla tunnettiin käsite taitava nukkuminen:

yle.fi/elavaarkisto/

Seuraavana päivänä päätin kokeilla pahoinvointitabletteja, joita olin ostanut taannoiselle Ruotsinlaiva-reissulleni. (Lue blogi) Ja ne auttoivat! Suunnitelmallista hommaa tämä elinikäinen oppiminen.

Opiskelijaelämää:
yle.fi/elavaarkisto/

Elävän arkiston Paavo

blogit.yle.fi/elavaarkisto

0 kommenttia

Mitä jos se Marjokin käytti...?

5 kommenttia

Ystäväni arvioi, että näitä dopingkohuja ei synny nk. savua ilman tulta, mutta minä puolustan blogissani vielä Marjoa.

Johonkin tässä täytää vielä uskoa. Lahden dopingkisat, anteeksi tarkoitin tietysti Hiihdon MM-kisat, olivat vain synkkä lyhyt vaihe suomalaisessa hiihtohistoriassa, ja Suomen tasavalta ON pohjoinen urheilun ja etenkin hiihdon suurvalta.

Lahden MM-hiihdot 2001:
yle.fi/elavaarkisto/

Vai oliko sittenkään? Esimerkiksi Virpi Kuitusen nimi loattiin Lahdessa, mutta sittemmin Virpistä on tullut taas meidän kaikkien Virpi, joka niittää suomalaisena urheilijana mainetta maailmalla.

yle.fi/elavaarkisto/

Mutta Marjo ei saa kuulua tähän sakkiin. Marjo huusi havuja perkele, ja hän kuuluu suomalaiseen myyttiseen kansanperinteeseen yhtä kuin Kalevalan Väinämöinen. Nelosen toimituksella onkin nyt kova todistustaakka. Kuka sen epopullon on nähnyt? Heti julkisuuteen, Nelosen toimitus ja sen tietolähteet!!

Marjo on ainakin vielä minun sankarini:
yle.fi/elavaarkisto/

Havuja nyt kehiin, toivoo Elävän arkiston Paavo

blogit.yle.fi/elavaarkisto

5 kommenttia

Tyttö kannessa myy lehden

0 kommenttia

Kun Ilkka Kanervan poliittinen ura on nyt jälleen saatettu vaiheeseen, on syytä palata Urkin ja Urpon pohdintoihin. Kekkonen puhui vuonna 1975 itsesensuurista ja -kritiikistä, ja Hymy-lehden kustantaja Urpo Lahtinen puolestaan selvitti lehtensä politiikkaa ja tavoitteita 1968.

"Älä koskaan lakkaa kylliksi aliarvioimasta lukijakuntasi älykkyysosamäärää", neuvoi kustantaja Urpo Lahtinen päätoimittajaansa Hymy-lehdessä.

Lahtinen oli keskikoulun käynyt sekatyömies ja aloitteleva taidemaalari, joka tiesi, että Hymytyttö kannessa myy lehden. Lisäksi tarvitaan valtaapitävien tai lehden itsensä järjestämiä skandaaleja sekä tavallisten kansalaisten ”Munaa itsesi maineeseen” -tempauksia.

Vuonna 1988 lehtikeisari myi yrityksensä 180 miljoonalla markalla.

Mies Hymyn takana – Urpo Lahtinen
www.yle.fi/elavaarkisto/

Näin oli siis vuosikymmeniä sitten.

Entä tänään? Kanervan Tukiaiselle lähettämistä, yhteensä 12 euroa maksaneista tekstiviesteistä on paisunut valtava tulonsiirto kansallisella tasolla. Johan tässä olisi Urpokin ihmeissään. Asianhoidon vielä kehittyessä voimme odottaa taloudellista kasvua globaalilla tasolla.

Jos tämä ministerin ja tanssijan välinen tekstiviestikeskustelu olisi käyty saman statuksen omaavien yksilöiden kesken, kukaan ei olisi hyötynyt senttiäkään, sillä keskusteluhan olisi kuulunut yksityisasioiden piiriin.

Suomi on luokkayhteiskunta, ja siihen kuuluu kolmen viikon debatti ilman lähdekritiikkiä kahden aikuisen telekommunikoinnista ja sen merkityksestä. Kuinka hämmentävää ja sietämätöntä onkaan, kun kaksi eri maailmaa kohtaa.

Ministerin, vaikka kuinka sydämellisen kansanmiehen maineessa onkin, olisi ehkä pitänyt ajatella Urkin sanoja itsesensuurista ja -kritiikistä ennen kuin kertoo mitään rahvaalle, joka alistaa itse itsensä tekemällä kaikesta kauppatavaraa.

Urkin kommentti itsesensuurista ja itsekritiikistä liittyy tosin rikosjournalismiin, vuonna 1974. Matkapuhelimia ei tuolloin ollut käytössä.

Viestinnän valta, vastuu ja valvonta, Urho Kekkosen kommentti
www.yle.fi/elavaarkisto/

Viime viikkoina näimme myös pyrähdyksen sosiaalista liikkuvuutta, kun kansalainen pääsi median ja yleisön myötävaikutuksella kontrolloimaan poliittista johtoa aina ministerinimityksiin asti. Tämä oli melkein kuin Briteissä, ja tässä mielessä olemme siis melkein englantilaisia, vaikka meillä ei kuninkaallisia olekaan.

www.yle.fi/elavaarkisto/
200 tekstiviestin nainen

Presidentti Urho Kekkonen ja kustantaja Urpo Lahtinen edustivat oman aikansa medianhallinnan äärilaitoja. Kumpikin ohjasi tiedonvälitystä omalla tavallaan. Käytäntöihin ei tietenkään ole syytä palata, mutta heidän ajatuksiinsa voi tutustua aikamatkalla 1960 -1970 -luvuille.

Kanervan Tukiaiselle lähettämiä tekstiviestejä en ole lukenut, enkä aio lukeakaan, sillä eihän niitä ole minulle osoitettu.
Rita Landström