Harhauttavat työttömyysluvut
Jos olisin työtön, niin YK:n työjärjestö ILO:n määritelmän mukaan muuttuisin tilastollisesi työlliseksi näin helposti:
”Työllinen on henkilö, joka on tutkimusviikolla tehnyt ansiotyötä vähintään TUNNIN rahapalkkaa tai luontaisetua vastaan tai voittoa saadakseen.”
Voittoa saadakseen? Siis jos olisin vaikka siivonnut naapurin kämpän (alle tunnin ei selviä) ja saanut siitä hyvästä lounaan, ehkä kupin kahviakin. Tai olisin myyskennellyt koneella tehtyjä pitsejä kuin käsin tehtyinä pienellä voitolla.
Euroopan unionin tilastovirasto Eurostat edellyttää, että tilastoinnissa noudatetaan ILO:n laskentasuosituksia. Sen mukaisesti Tilastokeskuskin tekee kuukausittaista työvoimatutkimustaan. Näin Suomen työttömyystilastot saadaan kansainvälisesti vertailukelpoisiksi.
Viime elokuussa Tilastokeskuksen lukujen mukaan Suomessa oli 162 000 työtöntä. Työministeriön eri tavalla tehtyjen laskelmien mukaan työttömiä oli 210 000. Eroa on saman verran kuin Savonlinnassa on asukkaita.
Kuka sitten on työtön? Kansainvälisten määritelmien mukaan ”henkilö tilastoituu työttömäksi, jos hän on 15 vuotta täyttänyt, työtä vailla, hakenut viimeisten neljän viikon aikana aktiivisesti työtä ja on työhön käytettävissä kahden viikon sisällä” .
Erot Tilastokeskuksen ja Työministeriön työttömyystilastoissa aiheutuvat laskentaperusteista. Suurin ero on työnhaun aktiivisuudessa ja työmarkkinoiden käytettävyydessä.
Kaksiosaista työvoimapolitiikan historiaa käsittelevää Vallan vaiheilla – ohjelmaa tehdessäni (ensilähetykset 5.10. ja 12.10. 2007 YLE Radio 1) törmäsin myös laajan työttömyyden käsitteeseen.
Laajassa työttömyydessä ovat mukana myös ns. toimenpiteissä olevat. Työministeriön tilastojen mukaan elokuussa 2007 työttömiä työnhakijoita oli 210 000, lisäksi tukitoimin työllistetyt 39 000, työharjoittelussa olevat 17 000, työvoimakoulutuksessa 25 000 sekä 46 000 työttömyyseläkeläistä.
Näin laskien todellinen, laaja työttömyys yli kaksinkertaisti Työministeriön työttömyysluvut. Viime elokuussa näin päästiin 337 000:een tosiasialliseen työttömään eli runsaaseen 12 prosenttiin Suomen työvoimasta.
Joka tapauksessa työttömiä on selvästi entistä vähemmän, kun suuret ikäluokat osaltaan sitä vähentävät siirtyessään eläkkeelle. Tosin samaan aikaan työvoimasta on kasvava pula. Työntekijöitten ammattitaito ja työhön vaadittava ammattitaito kun eivät kohtaa. Työvoiman liikkuvuuskin on hidasta.
Työvoimapolitiikan historiaa tutkiskellessani tuli kiusaus verrata sotien jälkeisiä lukuja nykyisiin. Ei se oikein onnistunut. Vaikkapa 1950 – luvun työttömyysprosenttien vertaaminen nykyisiin on vaikeaa, koska laskentatavat ovat erilaiset. Yhteiskuntakin oli aivan erilainen kuin nyt. Sotien jälkeen, 1950 – luvulla ja siitä eteenpäin, työtä oli kuitenkin varsin hyvin tarjolla.
Naiset eivät kuitenkaan olleet yhtä laajasti ansiotyössä kuin nykyisin vaan hoitivat kotia. Tilastollisesti ja sananmukaisesti kotona olevat naiset eivät olleet työttömiä. Tilastoissa kotona työskentelevät naiset kuitenkin luettiin silloin, kuten nytkin, työvoiman ulkopuolella oleviksi. Pääsääntö oli, että naiset hoitivat kodin, miesten tehtävänä oli hankkia rahaa perheen elättämiseen.
Koko Suomen väkimäärään, noin 4,4 miljoonaa 1950 – luvun lopussa - suhteutettuna täysin työtä vaille jääneiden luku oli kuitenkin pieni. Työvoimapolitiikkakin oli erilaista.
1960 – luvulla työvoimapolitiikan tehtävänä oli ensisijaisesti järjestää työtä työttömille, jos ei muuta niin vaikka teitä keskellä talvea rakentamalla. Kyllä teitä ja siltoja syntyikin. Nykyisin Suomen tieverkko on niin laaja, että kaikkia teitä ei kannata pitää edes kunnossa, vaikka Suomi on rikkaampi kuin koskaan ennen.
Työllisyyttä parannettiin myös devalvoimalla markka aika ajoin. Vientiteollisuuden kilpailukyky siitä parani ja työllisyyskin pienellä viiveellä.
1970 – luvun alku on Suomen työllisyyspoliittisen ajattelun käännekohta sekä ideologisesti että hallinnollisesti.
Ensin perustettiin työvoimaministeriö, johon keskitettiin työllisyyspoliittiset asiat.
Vuoden 1971 työllisyyslaki merkitsi, että siirryttiin työllisyyden turvaamisesta kansalaisten toimeentulon turvaamiseen sekä taloudellisen kasvun tukemiseen.
Työvoimapolitiikkaa paljon tutkinut Matti Sihto tiivistää muutoksen näin:
- Uusi näkökulma painottaa taloudellista kasvua, muutosta ja kehitystä. Työllisyystöihin perustuva työllisyyspolitiikka oli nähty ongelmalliseksi tuotantorakennetta jäykistävien vaikutustensa vuoksi. Työntekijät pysyivät taantuvilla alueilla eivätkä kehittäneet ammattitaitoaan, koska saattoivat odottaa taantumaan aina vastattavan työllisyystöin.
Työllisyyslain voimaantulon jälkeen myös kuntien työllistämisvelvoite lakkasi. Työnvälityksessä siirryttiin valtakunnalliseen verkostoon.
Toisaalta työvoiman liikkuvuutta pyrittiin edistämään, kun väki virtasi maaseudulta kohti kaupunkeja. Myös työvoimakoulutusta lisättiin.
Samaan aikaan työmarkkinajärjestöt olivat kaikkein aktiivisimpia, kun parannettiin työttömyyden aikaista toimeentuloturvaa. Vakuutusmuotoinen työttömyysavustus perustui kassan vapaaehtoiseen jäsenyyteen.
Kun kassat toimivat ammattiliittojen yhteydessä, niin kassojen jäsenyys edellytti käytännössä liittoonkin kuulumista. Näin hyöty oli molemminpuolinen. Ammattiliitot saivat lisää jäseniä ja vaikutusvaltaa sekä jäsenet ansioihin suhteutetun työttömyysturvan. Vasta 1990 – luvulla on lisääntynyt liittoihin kuulumaton kassojen jäsenyys.
Työttömyysturvan kehitykseen liittyy mielenkiintoinen muutos. Turva laajeni myös toimihenkilöihin sen jälkeen kun ei ollut enää pakko vastaanottaa rakasta ruumiillista työtä saadakseen työttömyysturvaa.
Ansiosidonnainen työttömyysturvajärjestelmä oli kuitenkin kaksiteräinen miekka, kuten myöhemmät vuosikymmenet ovat osoittaneet. Aina ei edes kannata lähteä töihin, jos palkka työstä jää pieneksi. Se taas ei edistä ajan mittaan työllistymistä paremminkaan palkattuihin töihin.
Kokonaisuutena Suomen sosiaaliturvajärjestelmä kehittyi ajan mittaan niin monimutkaiseksi, että sitä ei hallitse enää kukaan. Järjestelmän yksinkertaistamista pohtii nyt parlamentaarinen komitea.
Onnea vaan kannustinloukkujen purkamisyrityksessä.
