Lapset vai ura, Paavo Lipponen?
Sattuipa taas silmään uutinen Paavo Lipposen, 68, pyrkimisestä EU:n presidentiksi. Aktiivinen ja kunnianhimoinen mies. Kahden nuoren tyttären isä ja kolmannen isäpuoli.
Vuosien takaa tulee mieleen – kun lapset olivat vieläkin pienempiä – Lipposen haastattelulausunto, että ei hän miksikään lapsenlikaksi aio jäädä. Eikä ole jäänytkään. Sellaista on huippupoliitikon ja varmasti huippujohtajienkin elämä. Mutta siitä on maksettava kova hinta.
Paavo Lipponen, Kuva: YLE
Lipposta käsittelevän YLE:n nettiuutisen jälkeen, keskusteluosioon, oli heti tullut kommentti:
”Kylläpä tuon ikäisellä miehellä on riittämiin kun on nuorten lastensa kanssa sen minkä aikaa viellä on, kun rupee olemaan jo isoisän iässä.
Toiseksi en usko, että Paavollakaan on puhtaat jauhot politiikassa, kun ei tämänhetkisilläkään politiikoilla ole.”
Kolmen pienen lapsenlapsen isoisänä jäin miettimään, että mitähän itse vastaavassa tilanteessa tekisin, jos olisin vanhemmalla iällä alkanut riiustella nuorten naisten kanssa. Vain kolme vuotta Lipposta nuorempana minulla mahdollisesti pyörisi nyt ympärillä uutta jälkikasvua.
Ei se ole helppo homma näin vuosien jo painaessa. Kun olemme vaimon kanssa hoidelleet säännöllisesti lastenlapsia, niin voimille se ottaa, vaikka ihania nuo ihmisen alut ovatkin.
Olisinko sitten onnellisempi, jos paahtaisin edelleen nyt jo eläkeiässä täysillä radio- ohjelmien tekoa, kirjoittelua ja valokuvienkin ottoa? Siis sitä samaa, mitä olen vuosikymmenet tehnyt.
Kiehtovaa, etuoikeutettua työtähän se on ollut. Perehtyä erilaisiin asiohin ja tavata enemmän tai vähemmän vaikutusvaltaisia ihmisiä. Vallan huumaa en siinä ole kuitenkaan kokenut.
Voin vain kuvitella millaista tuo vallan huuma ja itsensä tosi tärkeäksi tunteminen saattaa olla. Entisten poliitikkojen seuraaminen on kuitenkin osoittanut, että yhtä vaikeaa kuin tupakasta, niin vallastakin on luopua.
Tai mistä minä itse tiedän, kun en ole nikotinisti. Kuulopuheisiin pitää tämäkin tieto perustua.... siis luotettaviin lähteisiin kuin pääministeri Matti Vanhasen lautajupakassa.
Silmiini ei ole sattunut yhtään kunnon juttua, jossa Paavo Lipponen olisi pohdiskellut suhdettaan lapsiinsa. Tuollaisia kiiltokuvajuttuja joskus joulun alla Lipposten perheestä olen kyllä lukenut. Millaistahan se oikeasti on?
Moni huippujohtaja on vanhoilla päivillään – lasten jo kasvettua aikuiseksi – harmitellut, että on jäänyt niin vähän aikaa omille lapsille. Oma valintahan se on ollut, jota tosin ei enää voi perua.
Esko Aho ristittiin aikanaan kännykkäisäksi, eikä syyttä. Perhe asui toisella paikkakunnallakin ja isä oli aina menossa. Puheet hetkellisestä laatuajasta lasten kanssa ovat pötypuhetta. Aikaa, aikaa ja vain aikaa lapset vaativat.
Miten tämä nyt sitten tuli mieleen? Ehkä siksi, että minulla ja vaimollani näin eläkkeellä on menossa lastenhoidon kertauskurssi lastenlasten kanssa. Tällä hetkellä se on kyllä päätehtävä, ei tällaisten blogien tai tilapäisten radiojuttujen teko.
Kovin harvassa ovat ne poliitikot, jotka ovat pitäneet perhettä uraa tärkeämpänä. Muita ei tule heti mieleen kuin ministerin tehtävistä luopunut kokoomuksen kansanedustaja Sari Sarkomaa.
Lapsettomia huippupoliitikkoja tulee mieleen heti kaksi, edesmenneet: Kalevi Sorsa (sd.) ja Johannes Virolainen (kesk.). Kuinkahan hyvin he ymmärsivät lapsiperheiden ongelmia? Siis oikeasti, eikä vain juhlapuheissa.
Kovasti vaikeuksia perheen ja työn yhteensovittamisessa on valtiovarainministeri Jyrki Kataisellakin, kahden tosi pienen lapsen isällä.
Enpä tainnut itsekään työelämän vauhdikkaimpina aikoina olla aivan malli-isä. Kun vaimo soitti eduskuntaan, että milloinkas alat tulla kotiin, niin vastaus oli usein: sitten kun istunto lopuu tai sanomalehti menee kiinni.
Aika aikaansa kutakin.
