Kirkko sietää huonosti uskovia

Sanoin kerran eräälle ateistikollegalle, että ihmisen sisään on rakennettu kaipaus ihmistä korkeampaan voimaan. Tarkoitin Jumalaa.
Reaktio oli yllättävä. Kollegani - jo eläkkeellä oleva - suorastaan tuohtui ja ihmetteli kuinka joku voi tuollaista ajatellakaan. Eihän Jumalaa ole olemassa!
Ei siitä mitään keskustelua syntynyt, jos ei nyt tappeluakaan.
Tapaus tuli mieleen, kun olin saanut päätökseen kolmen ohjelman sarjan YLE Radio 1:n ´Jumalainen heinäkuu´- teemaan. Ne lähetetään Vallan vaiheilla - ohjelman normaalina lähetysaikana perjantaisin ja sunnuntaisin heinäkuussa.
Tuo vuosien takainen sananvaihto ateistin ja minun, luterilaiseen kirkkoon kuuluvan, vaikkakaan ei kovin aktiivisen kirkon jäsenen kanssa kuvastaa hyvin myös tätä aikaa.
Yhä useampi eroaa kirkosta joko vakaumuksen puutteen tai muiden syiden takia. Olen kuullut usein sanottavan, että mitä se kirkko minulle antaa? En minä sitä tarvitse. Se on niin suvaitsematonkin jäseniään kohtaan. Toisaalta komeissa kirkoissa on mukava astua avioliiton satamaan.
Kirkon suvaitsemattlomuus on samankaltaista kuin minkä tahansa oikeaa oppia julistavan organisaation. Lähinnä tulee mieleen entinen kommunistinen puolue. Oikealta linjalta vähän poikkeavat erotettiin tai ainakin eristettiin organisaation sisällä.
Näin on tapahtumassa nyt luterilaisessa kirkossa Nokian karismaattisen liikkeen kanssa. Seksuaalisesti poikkeaviakin siedetään huonosti.
Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen arvosteli luterilaista kirkkoa HS:n kuukausiliitteen haastattelussa vuonna 1996 näin:
" .... ettei järjen ja uskon asioita pidetä riittävästi erossa toisistaan. Mikä voidaan ratkaista järjellä, siihen ei pidä sekoittaa uskontoa."
" Tyyppitilanne on seurakunta, jossa on henkilöstöongelmia tai muu ristiriitatilanne. Kun ei osata neuvotella, leimataan joku osapuoli uskonnollisesti huonoksi, useimmiten se, joka ei suostu taipumaan muiden mukana. Seurakunnissa vallitseva vahva yhdenmukaisuuspaine johtaa näihin tilanteisiin. Erilaisuuden sieto on vaikeaa."
Tarkistin, että Tapani Ruokanen on edelleen samaa mieltä ja kyllä minäkin voin hyvin allekirjoittaa hänen päätelmänsä.
Tein toistakymmentä vuotta sitten muutaman ohjelman luterilaisen kirkon kovasta, sisäisestä hallinnosta. Runsaan palautteen perusteella ongelmia tuntui olevan. Voi vain toivoa, että sisäinen hallintokulttuuri on tästä ajasta muuttunut.
Vaikka en ole ollut asioista päättämässä, niin YLE Radio 1:n ´Jumalainen heinäkuu` sopii hyvin tähän aikaan. Monet arvot ovat niin sanotusti hakusessa, mutta ei arvojen kaipuu sinänsä ole mihinkään kadonnut.
Kirkko edustaa ikuisesti pysyviä arvoja, mutta se on eri asia kuin kirkon rakenteet. Ihminen kaipaa vastauksia kysymyksiin hyvästä, pahasta, oikeasta ja väärästä sekä kuolemasta.
Kirkon tulisi julistaa hyvää sanomaa ja kulkea ihmisen kanssa, eikä päinvastoin. Tekeekö se nykyisin näin, se on hyvä kysymys. Hyvä kysymys on myöskin kuinka tiivistä kirkon ja valtion välisen yhteistyön tulisi olla. Suomessahan kirkko ja valtio kulkevat kuin käsi kädessä. Verotusoikeuskin on luterilaisella ja ortodoksikirkolla, jota valtio vielä erikseen avustaa. Tämä on poikkeus yleiseurooppalaisesta käytännöstä.
Kirkkojen, laajemmin uskonnollisten ryhmien, suvaitsevaisuus ylipäätään on jo maailmanlaajuinen ongelma. Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous keskusteli perjantaina 29.6. 2007 kirkon ja sananvapauden suhteesta kansanedustaja Sinikka Hurskaisen (sd.) raportin perusteella.
Raportissa todettiin, että myös uskonnollisten ryhmien on siedettävä avointa ja kriittistä keskustelua. Sananvapauden varjolla ei tule kuitenkaan sallia vihan lietsontaa tai väkivaltaan yllyttämistä kuten nyt tapahtuu.
Kovin kaukana uskonnollisuuden perussanomasta ollaan, jos yhden uskontokunnan edustaja katsoo oikeudekseen vaikka tappaa omasta uskonnosta poikkeavia ´vääräuskoisina´.
P.S.
Juuri kun olin lähdössä kesälomille huomasin uutisen kirkon ja valtion suhteista:

Suomen valtuuskunnan kanta kirkon ja valtion suhteista päätyi EN:n loppuasiakirjaan
Suomen EN-valtuuskunnan näkemys, että valtiot saavat itse päättää kirkkojen asemasta, päätyi Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen loppuasiakirjaan.
Yleiskokous katsoo, että kirkon ja valtion erottaminen toisistaan on eurooppalaisten arvojen mukaista.
Suomen valtuuskunnan aloitteesta päätöslauselmaan lisättiin kuitenkin kappale, jossa todetaan, että kukin jäsenmaa voi järjestää kirkon ja valtion suhteet parhaaksi katsomallaan tavalla kunhan lainsäädäntö on sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa.