Näin alkoi Suomen velkaantuminen

Minua jäi askarruttamaan miten vielä 1970 – luvun puolivälissä lähes velaton Suomen valtio, 3% bruttokansantuotteesta, on ajautunut nykyiseen velkakurimukseen, runsaat 40%  BKT:stä, ja velka yhä kasvaa.

Koottua tietoa löytyy valtiovarainministeriön historiasarjasta, jota nykyistenkin poliitikkojen kannattaisi silmäillä muistin virkistämiseksi näinä aikoina.

Suomen velkaantumista havainnollistaa netissä pyörivää Velkakello-sivusto

http://www.velkakello.fi/

Keväällä 2011 velkaa oli jo yli 14 000 euroa asukasta kohti ja summa vain kasvaa.

Tämä valtiovarainministeriön kaavio osoittaa kuinka suruttomasti varsinkin viime vuosina velkaa on otettu koko euroalueella. Kotitaloudet jo jarruttelevat, valtiot painavat rajusti kaasua.

Poliitikkojen kulutushaluja on yritetty hillitä ennenkin. Mielenkiintoinen oli Suomen Pankin silloisen pääjohtajan Klaus Wariksen epäonnistunut yritys häivyttää valtion varoja poliitikkojen ulottumattomiin 1960.

Valtiontalous oli vaihteeksi ylijäämäinen, mutta kaukokatseisen pankkimiehen mielestä kaikkia varoja ei pitäisi pistää heti menemään kuten oli tapana ja tuntuu kyllä olevan yhä varsinkin vaalien alla.

Osa valtion ylijäämäisistä kassavaroista yritettiin siirtää väliaikaisesti ulkomaalaisiin obligaatiohin pahan päivän varalle.Valtion hyvä kassatilanne tuli kuitenkin poliitikkojen tietoon ja eduskunta päätti monista uusista menoista Sukselaisen II:n, vähemmistöhallituksen (maalaisliitto ja ruotsalainen kansanpuolue) vastustuksesta huolimatta.

Valtiovarainministeriön historiasarja kertoo karusti mihin myöhemmin jouduttiin, kun Suomen hyvinvointiyhteiskuntaa palveluineen rakennettiin liian kovaa vauhtia kuin Baabelin tornia. Tähän käytettiin osin lisääntyvää velkaakin veronkorotusten jatkeena.

Vielä 1960-luvun puolivälissä Suomen julkinen sektori oli jonkin verran pienempi kuin Euroopan OECD-maissa keskimäärin. Julkisten menojen osuus oli runsaat 30 prosenttia bruttokansantuotteesta.

1980-luvulle tultaessa julkisten menojen kasvuvauhti vain kiihtyi ja saavutti 45 prosentin BKT-rajan vuosikymmenen puolivälissä. Vuonna 2010 julkisyhteisöjen menot ovat budjettikirjan mukaan 55,4% BKT:stä. Eniten menojaan lisäsivät kunnat.

Samaan aikaan sekä veroaste nousi että velkaantuminen kasvoi. Tosin laman iskiessä 1992 valtionvelkaa oli vain 20 % BKT:stä, mutta se hyppäsi 66,7 prosenttiin vuonna 1996. Näin tilastokeskuksen tilastot korutttomasti kertovat.

Kiitos hyvän talouskasvun valtion velkaosuus on nyt runsaat 40% BKT:stä, mutta se on laiha lohtu, kun euromääräinen summa vain kasvaa. Joskus sekin on maksettava ja se on pois muusta käytöstä kuten sosiaalimenoista.

Julkisyhteisöt ovat vieläkin velkaantuneempia kuin valtio. Vuonna 2010 julkisyhteisöjen velka oli jo lähes 50 prosenttia bruttokansantuotteesta. Kunnissa eletään syvenevästi velkavetoisesti.

Poliitikkojen vakiovastaus velkaantumisellemme on ollut, että ei me sentään olla niin velkaantuneita kuin eräät muut valtiot. Onneksi ei olla. Kreikalla on nykyisin yli kolme kertaa enemmän velkaa kuin Suomella! Kestämätön tilanne.

Yksi Kreikan velan antajista on Suomen valtio, joka itse saa lainaa hieman yli 3 % korolla ja lainaa summan edelleen Kreikalle runsaan 5 % korolla. Se olisi sijoitus, jos velka maksetaan takaisin,

Hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen, niin tärkeää kuin se on ollutkin, on tullut jatkuvasti kalliimmaksi. Se rahoitettiin 1970- ja 1980-luvuilla veroastetta jatkuvasti nostamalla ja velkaa hyvinäkin vuosina lisäämällä. Lopulta verotuksen kiristämisessä tuli pää vetävän käteen, kun veroaste nousi 40:een suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Kalevi Sorsan (sd.) toisen hallituksen (1977 - 1979) aikana liian korkeaksi päässyttä veroastetta laskettiin nopeasti osana elvytyspolitiikkaa. Velanoton turvin Suomen veroaste päätyi Sorsan seuraavien hallitusten aikana muiden läntisen Euroopan maiden tasolle 1980 - luvun alkupuolella.

Veroasteen lasku elvytyskeinona ei ole siis mikään uusi keksintö kuten ei velkaantuminenkaan.

Tuomo Mäen OECD-maita koskevan vertailun mukaan Suomen julkisen sektorin kasvu perustui "suuremmassa määrin kuin missään muussa maassa, Iso-Britanniaa lukuunottamatta, julkisten kulutusmenojen ja sosiaalisten tulonsiirtojen kasvuun".

Valtiovarainministeriön historiikkikirjojen mukaan suurin lisäys kulutusmenoissa tapahtui terveydenhuollon ja opetuksen alalla. Sairausvakuutuslaki säädettiin 1963 ja 1972 voimaan tuli kansanterveyslaki. Sinänsä tarpeellisia molemmat.

Tulonsiirtoja kasvattivat monenlaiseet sosiaaliturvaan kuten eläkkeisiin, lapsilisiin, äitiysavustuksiin, työttömyyskorvauksiin ja asumistukiin tehdyt parannukset. Lisäksi 1960-luvun alkuvuosina luotu työeläkejärjestelmä kasvatti automaattisesti vuosi vuodelta menoja.

Järjestelmä pystyttiin rahoittamaan niin kauan kuin talouskasvu oli pääsääntöisesti 3 prosenttia, veroja kertyi ja lainamäärääkin kasvatettiin.

Ketkä sitten olivat vallassa kun hyvinvointiyhteiskuntaa kehitettiin 1960 –luvun lopulta alkaen? Samanaikaisesti kunnille sälytettiin yhä vain uusia tehtäviä, missä on osin kuntien nykyisen ahdingon osasyy.

Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta vallassa olivat SDP, keskusta ja rkp. Välillä vallassa käväisivät myös SKDL (nykyinen vasemmistoliitto) ja LKP (liberaalit). Suomen maaseudun puoluekin istui Sorsan IV:ssä hallituksessa 1980 –luvulla.

Kokoomus pidettiin ulkopoliittisista syistä oppositiossa vuoteen 1987 saakka kunnes Harri Holkeri nousi presidentti Mauno Koiviston tahdosta pääministeriksi.

Olisiko hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen ollut maltillisempaa, jos myös kokoomus olisi ollut aiemmin vallan kahvassa, on kyseenalaista. Kansalle haluttiin antaa aina vain uusia ja uusia etuisuuksia.

Nyt tämä tie on toistaiseksi loppuun kuljettu sekä kotimaisista että kansainvälisistä syistä johtuen. Talouden tasapainottaminen ja vanhojen etuisuuksien maltillinen vähentäminen on kuitenkin vaikeaa. Kuka nyt sydänverellään rakentamaansa taloa haluaisi pienentää?

(Tämä on hieman päivitetty, mutta edelleen ajankohtainen blogini. Kesällähän on uusintoja...)