Salamurhat Venäjän historiassa
Venäjää – siis valtiota – tuntuu olevan yhä vaikeampi ymmärtää näinä aikoina. Mitä siellä oikein tapahtuu ja kuka mitäkin hallitsee? Kukin taho tavallaan.
Miksi salamurhat, nämä historian perinteiset, brutaalit keinot ovat niin yleisiä Venäjällä tänäkin päivänä? Tämäkö on siis demokratiaa venäläiseen tapaan?
Pahasti sanottu, ymmärrän. Tiedän vastaväitteenkin: kyllähän salamurhia tapahtuu monessa muussakin maassa. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedykin kuoli aikanaan salamurhaajan luoteihin. Murhaaja tai murhaajat ovat yhä hämärän peitossa.
Mitäkö uutta siis salamurhat ovat, minulta ehkä kysyttäisiin? Vastaisin kysyjälle, että tekö siis vain kohauttaisitte tapahtumille olkapäitänne? Että sattuuhan niitä ja mitä lie rikollisten touhuja.
Kun salamurhia on kuitenkin Venäjällä jatkuvasti ja paljon, niin se on osoitus, että demokraattiseksi itseään kutsuva yhteiskunta on sairas. Kuinka pahasti, se jää nähtäväksi. Tällaista kehitystä ei pidä hyväksyä, ei Venäjällä eikä missään muussakaan maassa.
Tällaisia mietin kun aloitimme Vallan vaiheilla – ohjelmani nauhoitusta Venäjän salamurhista (ensilähetys 12.10.2006). Kuinkas sattuikaan, että juuri niillä hetkillä radiosta tuli uutinen jälleen yhden pankkiirin murhasta Venäjällä. Tällä kertaa se oli valtio-omisteisen Vneshtorgbakin johtajistoon kuuluva Aleksander Plohkin.
Vain muutama päivä sitten oli murhattu kriittinen journalisti Anna Politkovskaja. Sananvapauden urhea puolustaja, piikki monenkin valtaa pitävän tahon lihassa.
Pidin mustaa solmiota hänen muistokseen päivän, punainen taskunenäliina, kuin ruusut rintapielessä. Toimituksemme hiljentyi, kuten muutkin Suomen journalistit, hetkeksi työpäivän lomassa.
