Ei ainakaan minun naapurikseni

Mitähän seuraisi, jos arvostetulta alueelta Suomessa myytäisi yllättäen talo vaikkapa kuusilapsiselle, Afrikasta tulleelle muslimiperheelle?

Miten naapurit suhtautuisivat uusiin tulokkaisiin? Miten kävisi talojen hintatason? Alkaisivatko naapurit myydä kiireesti talojaan pelätessään hintojen laskevan alueen asukasrakenteen muuttuessa?

Vai eikö talonomistaja olisi myynyt taloaan mistään hinnasta?

- Not in my neighborhood

Tällaista tuli mieleeni kun luin Yhdysvalloissa asuvan

Antero Pietilän dokumenttikirjan

Not in My neighborhood
How bigotry shaped a great American city

Ei minun naapurikseni
Kuinka kiihkoilu muovasi hienoa amerikkalaista kaupunkia

(Tämän ohjelman ensilähetys on YLE Radio 1:n Amerikkalaisia puheenvuoroja - sarjassa 20.4.2010 klo 18.05, jää kuulumaan myös osoitteessa http://areena.yle.fi/  )

Tästä kuuluu ohjelmaa täydentävä, erillinen Pietilän haastattelu

(klikkaa hiiren oikealla puolella ja valitse avaa)

Antero Pietilä Not in My Neighborhood kirja.mp3

Kaupunki on Baltimore, veteraanijournalisti Antero Pietilän kotikaupunki 40 vuoden ajan. Vaikka kirja käsittelee yhden amerikkalaisen kaupungin afrikanamerikkalaisiin ja juutalaisiin perustuvaa kiinteistösyrjintää, niin samaa kaavaa on myöhemmin noudatettu muissakin amerikkalaisissa kaupungeissa.

Jos olit musta tai juutalainen niin et käytännössä voinut asua kuin tietyillä alueilla.

Kiihkoilu – bigotry - ilmeni lakeina, säännöksinä, luottorajoituksina, hiljaisina sopimuksina ja häikäilemättömänä kiinteistökeinotteluna, jossa kiihkomielisiä asenteita käytettiin härskisti hyväksi.

Näin kaupunki vähitellen jakaantui määrätietoisen toiminnan seurauksena selkeisiin alueisiin eri rotujen ja kansallisuuksienkin kesken. Rajat ovat edelleen näkyvissä tämän päivän Baltimoressa.

Mitä uutta Pietilän juuri ilmestynyt kirja sitten tuo paljon puhuttuun rotusyrjinnän historiaan?

Yksinkertaisesti entistä syvempää näkökulmaa ja uskottavuutta rotusyrjinnän vaikutuksesta amerikkalaisten kaupunkien kehitykseen. Kymmenen vuoden työn tuloksena syntynyt kirja perustuu kiistattomiin dokumentteihin ja lukuisiin kiinteistöalan veteraanien haastatteluihin.

Antero Pietilä työskenteli 35 vuotta The Baltimore Sun – lehden toimittajana eikä turhaan. Not in my neighborhood – kirja on tutkivan journalismin kiintoisa tulos, mutta yhtä hyvin sitä voisi käyttää- ja ehkä aikanaan käytetäänkin – yliopistojen oppikirjana.

Amerikkalaisesta rotusyrjinnästä on tehty paljonkin kirjoja, mutta kiinteistömaailman rotusyrjinnän vaikutuksesta kaupunkien kehitykseen ei juuri mitään. Siksi tämä on ainutlaatuinen kirja.

Jos haluaa ymmärtää miten Yhdysvalloissa on suhtauduttu vähemmistöihin yleensäkin runsaan sadan vuoden aikana, niin Pietilän kirjan historiallinen osa antaa siitä hyvän kuvan aina näihin päiviin saakka tulevaisuudenkaan ennustamista unohtamatta.

Amerikkalaisen rotusyrjinnän kehityksen tunteminen auttaa ehkä myös ymmärtämään miksi Suomessa keväällä 2010 käydään ärhäkkää keskustelua maahanmuuttajista. Amerikassa, maahanmuuttajista syntyneessä maassa, ristiriidat vain olivat ja ovat paljon suuremmat.

1900 – luvun vaihteessa Baltimore kasvoi hyvää vauhtia. Kaupungin vilkkaaseen satamaan tulvi siirtolaisia eri maista toiseksi eniten koko maassa. Vain New Yorkin Ellis Islandin kautta maahanmuuttajia tuli enemmän.

Kaupungin asuinalueet uhkasivat sekoittua rodullisesti, mikä hermostutti valtaa pitäviä valkoisia. Poliitikot Baltimoressa ryhtyivät vastatoimiin.

”1910 kaupunki hyväksyi Amerikan historian ensimmäisen lain, joka kielsi mustia muuttamasta valkoisten asuttamiin kortteleihin ja päinvastoin. Kun korkein oikeus seitsemän vuotta myöhemmin kumosi tällaiset lait muissakin kaupungeissa, niin Baltimoresta tuli jälleen malli muille kaupungeille. Yksityisillä sopimuksilla oli jo vuosia voitu estää mustia ja juutalaisia muuttamasta tietyille alueille.”

Näin lakeja voitiin käytännössä kiertää. Esimerkiksi tietyllä asuntoalueella tai taloyhtiössä keskinäisin sopimuksin rajoitettiin mihin rotuun, kansallisuuteen tai uskontoon kuuluville asuntoja myydään.

”Vasta vuonna 1948 korkein oikeus päätti, että syrjiviä sopimuksia ei saa soveltaa. Tällaisista sopimuksista oli kuitenkin jo tullut alueellisen erottelun pääkäytäntö koko maassa.”

Muitakin kyseenalaisia keinoja Baltimoressa keksittiin. Yhtä näistä kuvaa englanninkielinen sana blockbusting.

”Baltimore oli myös edelläkävijä asukkaiden säikyttämisessä myymään talonsa alihintaan mustien naapurien tulon pelossa. Laajamittainen paniikin siivittämä asuntoalueiden rodullinen muutos alkoi toisen maailmansodan aikana, noin vuosikymmen ennen monia muita kaupunkeja.”

Suurimpia voittajia tässä kiihkoiluun perustuvassa bisneksessä olivat kiinteistönvälittäjät. He saattoivat itse ostaa valkoisen omistaman talon, antaa afrikanamerikkalaisen perheen asua siinä ja uskotella naapureille perheen ostaneen talon, mikä olisi vasta alkua mustaihoisten muuttotulvalle.

Tästä pelästyneet valkoiset alkoivat myydä pikavauhtia talojaan alle markkinahintojen arvon laskun pelossa. Kiinteistönvälittäjät iskivät silloin kiireesti haaskalle, ostivat taloja ja ryhtyivät myymään niitä afrikanamerikkalaisille ylihintaan kovin lainaehdoin.

Tämä oli mahdollista, koska vain näin mustat voivat muuttaa paremmille valkoisten asuntoalueille, joille heillä muuten ei olisi ollut mahdollisuutta päästä asumaan.

Jo mustien lainaehdot olivat kovemmat kuin valkoisten, mutta ei siinä vielä kaikki.
Usein kehnoksi osoittautunut vanha talo vaatikin kohtuuttoman kalliita korjauksia viranomaisten tiukentuneitten rakennusmääräysten takia.

Jos tähän ei pystynyt, kuten hyvin monille kävi, niin talo siirtyi lainan panttina luottolaitoksille ja kiinteistönvälittäjille jälleen pilkkahintaan. Näin tuottoisa kiinteistökeinottelu voi jatkua.

Tässä tulee mieleen Suomen 1990 – luvun alun lama, jossa moni menetti asuntonsa pankeille ja jäi vielä velkaakin kiinteistöjen arvon romahdettua.

Baltimoren asuntoalueiden muuttumista kuvataan Antero Pietilän kirjassa ketjuna:

”1910 – luvulta alkaen asuntoalueiden muuttuminen tapahtui yleensä näin: ei – juutalaiset myivät ensin juutalaisille ja lopuksi juutalaiset asunnon afrikan- amerikkalaisille.”

”Tämä kuvaa myös baltimorelaista suhtautumista juutalaisiin. Alueilla minne juutalaisia muutti, naapuritalot alkoivat tyhjentyä ei – juutalaisista. Jos juutalaisten ostohalukkuus väheni, niin alue muuttui siirtymäalueeksi, jossa myyjät lopulta toimivat pimeillä markkinoilla.”

Itse asiassa juutalaisia ei pidetty valkoisten baltimorelaisten silmissä juurikaan parempina naapureina kuin afrikanamerikkalaisia, joita vuosisadan alussa ei nimitetty näin poliittisesti korrektisti vaan kutsuttiin vain mustiksi tai haukuttiin neekereiksi (nigger).

”Juutalaisia kohtaan tunnetut ennakkoluulot olivat niin suuria, että Baltimoressa monista muista amerikkalaisista kaupungeista poiketen mustien ja valkoisten asuntoalueiden lisäksi muodostui juutalaisten asuntoalueita. Juutalaisia ei nimittäin otettu tietyille alueille joko yksityisten sopimusten tai asukkaiden vastustavan asenteen takia.”

Sadassa vuodessa paljoa ei näytä muuttuneen.
Muutamia vuosia sitten kävelin Baltimoren esikaupungissa yhdellä näistä täysjuutalaisista asuntoalueista. Rauhallista seutua, siistejä, hyvin hoidettuja taloja, joissa monissa asui ortodoksijuutalaisiakin perheitä.

Baltimoren keskusta – alueelta taas löytyivät afrikanamerikkalaisten asuntoalueet. Kaupunkia ympäröivä Baltimoren maakunta taas on ollut perinteisesti valkoisten asuttamaa.

Baltimoren rotusyrjinnän historiaan liittyy mielenkiintoinen poliittinen taistelu.
Kun Yhdysvaltain presidenttinä on nykyisin ensimmäinen afrikanamerikkalainen, Barack Obama, joka oli demokraattien ehdokas, niin Baltimoren vuoden 1899 paikallisvaaleissa demokraattien vaalitunnus oli:

”This is a white man`s city”.

Tämä on valkoisen miehen kaupunki

Tällä rasistisella teemalla he voittivat afrikanamerikkalaisiin suvaitsevammin suhtautuneet republikaanit, jotka olivat keränneet aiemmisssa vaaleissa paljon mustien ääniä.

Ajat ja poliittiset mielipiteet ovat siitä paljon muuttuneet.

Yhdysvaltain suuren laman aikaan 1930 – luvulla myös presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinto käynnisti asuntoalueiden luokitusprosessin, joka edisti afrikanamerikkalaisten erottelua ja eristi juutalaisia omille alueilleen, Antero Pietilä kirjoittaa kirjassaan

Not in My neighborhood
How bigotry shaped a great American city

”Liittohallituksen perustama Kodinomistajien lainakorporaatio laati salaisesti 239 kaupungin kartat, joissa asuntoalueet jaettiin erilaisiin kiinteistöriskiluokkiin.”

”Paikalliset työryhmät arvioivat jokaisen asuntoalueen markkina-arvon ja tulevaisuuden odotukset. Pääpaino oli asuntojen iällä ja kunnnolla. Sen lisäksi luokittelussa oli mukana asukkaitten rotu, syntyperä, yhteiskunnallinen asema, uskonto, taloudellinen tila ja alueen homogeenisuus.”

Kartoituksen tarkoituksena oli auttaa liittohallitusta ja luottolaitoksia välttämään riskiluottojen antamista. Muutamana talouslaman pahimpana vuotena Kodinomistajien lainakorporaatio onnistuikin pelastamaan noin miljoonan ihmisen asunnot joutumasta velkojien haltuun.

Neljällä eri värillä tehdyt asuntoalueiden luokituskartat eivät olleet kuitenkaan julkisia.

Punainen väri merkitsi suurinta riskiä. Näille alueille pankit eivät antaneet kiinnelainoja asuntojen ostoon ollenkaan tai perivät lainoista suuria toimitusmaksuja ja korkoja.

Näin kiinteistö- ja pankkipiireissä syntyi käsite REDLINING.

Nykyisenä tietokoneaikana erilaisia luokituksia on helppo tehdä ajamalla vain eri tilastotietoja ristiin. Lähes kaikki tieto on saatavissa julki ja sitä varmasti myös hyödynnetään.

1930 – luvun alkuvuosina liittovaltion asuntohallinnon pääekonomisti Homer Hoyt laati myös kansallisuuksiin perustuvan asukasluokituksen. Entisen kiinteistövälittäjän kokemuksella hän katsoi kansallisuuden vaikuttavan asuntojen hintakehitykseen.

Ykkössijalla olivat englantilaiset, saksalaiset, skotit, irlantilaiset ja skandinaavit.
Heidän arvioitiin mukautuvan parhaiten amerikkalaiseen elämänmuotoon.

Vähiten haluttuja asukkaita olivat meksikolaiset ja afrikanamerikkalaiset, joita pidettiin huonosti sopeutuvina mielipiteidensä ja ennakkoluulojensa takia.

Tästä tulee mieleen Suomessa käytävä maahanmuuttokeskustelu: maassa maan tavalla. Mitä sillä oikein tarkoitetaan käytännössä?

Rotuihin perustuvan asukaserottelun taustalla Amerikassa vaikutti 1920 –luvulta lähtien myös eugenismi– ideologia. Ihmisrotua haluttiin jalostaa saattamalla yhteen sen parhaita aineksia ja pitämällä muut loitolla.

Natsi – Saksassa rodunjalostus sai kauhistuttavia piirteitä ja sen myötä eugenisminkin vaikutus Yhdysvalloissa hiipui.

Antero Pietilän kirjassa esitellään monia baltimorelaisia kiinteistöalan vaikuttajia, jotka noudattivat asukaserottelua.

Esimerkiksi huomattava juutalainen rakentaja ja antelias lahjoittaja Joseph Mayerhoff kieltäytyi myymästä asuntoja juutalaisille arvostetusta puistokaupunki Roland Parkista, jota oli mukana rakentamassa. Sellainen olisi vaikuttanut asuntojen hintatasoon ja kysyntään.

Viime vuosisadan vaihteessa, 1890- luvulla, Baltimoreen noussut Roland Park vaati asukkaitaan allekirjoittamaan laillisen sopimuksen ettei asuntoa saanut myydä afrikan – amerikkalaisille. Korkein oikeus kumosi parikymmentä vuotta myöhemmin tällaiset sopimukset laittomina.

Toisaalta myös afrikanamerikkalaiset rakensivat 1910 – luvun lopulla oman puistokaupunkinsa, Morgan Parkin, jonne valkoisia ei haluttu. Sen kielsivät rakennusprojektin omat, ostajia ja myyjiä sitovat sopimukset.

Antero Pietilälle itselleenkin oli yllätys kun hän 35 vuotta The Baltimore Sun –sanomalehden reportterina työskenneltyään alkoi eläkkeellään penkoa entisen työnantajansa historiallista suhtautumista rotusyrjintään.
Lehti kannatti 1910 – luvulla kiivaasti valkoisen rodun paremmuutta ja ylivaltaa. Valkoisten ja mustien asuntoalueetkin olisi siksi pidettävä erillään.

The Baltimore Sunin mielestä oli iso uutinen kun afrikan-amerikkalainen juristi W. Ashbie Hawkins onnistui 1910 ostamaan arvostetulta valkoisten asumisalueelta talon.

Kiihkoilu johtikin siihen, että Baltimore sääti Yhdysvaltain ensimmäisen kaupunkilain, joka oikeutti jokaisen korttelin asukkaiden erottelun rotuperustein. Tällaiset lait korkein oikeus myöhemmin kumosi.

Miten Antero Pietilä sitten näkee Yhdysvaltain väestörakenteen kehittyvän tulevaisuudessa?

”Yhdysvallat on (presidentti) Obaman hallituskauden alussa erilainen maa. Se on hetkellisessä käännekohdassa. Maailmansotaa käynyt sukupolvi on melkein häipynyt ja sodanjälkeiset suuret ikäluokat ikääntyvät. Vuosituhannen vaihteessa syntyneet ottavat kohta vallan.”

”Vuosina 1982 -2003 syntyneet ovat historian suurin ja rodullisesti moninaisin sukupolvi. 40 prosenttia on afrikanamerikkalaisia, rodullisesti sekoittuneita, latinoja tai aasialaisperäisiä. Edellisessä sukupolvessa heitä oli 25 prosenttia. He toimivat ja ajattelevat eri lailla.”

Pietilä muistuttaa, että uusi globaali internet- sukupolvi on huolestunut asioista ja ideoista, ei välttämättä roduista tai missä elävät.

Vuonna 2040 valkoiset eivät ole enää enemmistönä Yhdysvalloissa, Pietilä ennustaa. Tällaista tulevaisuudenkuvaa Amerikan perustajat olisivat pitäneet hullujen houreena.

Väestörakenteen muutos aiheuttaa ennakoimattomia muutoksia kaikilla elämänalueilla. Asuntoalueitten muuttuminen jatkuu, mutta uudenlaisia malleja syntyy.