Saako arkkitehtejä arvostella?
Arkkitehtien kiitettyjäkin luomuksia katsellessani mieleeni on tullut epäilys, että arkkitehdithän ovat melkein diktaattoreita. Eivät diktaattoritkaan kansaa paljon kuuntele.
Hyvä esimerkki kahdenlaisesta arkkitehtien ajattelusta on Alvar Aallon suunnittelema Finlandia – talo ja parin vuoden päästä valmistuva Helsingin musiikkikeskus (musiikkitalo).
Kuuntelin lauantaina 5.9. 2009 musiikkikeskuksen ´raksabileissä´ keskuksen suunnitellutta LPR – arkkitehdit OY:n edustajaa. Lähtökohtana suunnittelussa ei ollut arkkitehtooninen monumentti sen itsensä takia, johon käyttäjät saavat aikanaan sopeutua kuten parhaiten taitavat.
Musikkikeskuksen suunnittelun lähtökohtana oli musiikki, akustiikka ja oheistoiminnat, joita arkkitehdit, arkkitehtuuri, palvelee. Varsin järkeenkäyvää.
Vähän matkan päässä on paljon kiitelty, Alvar Aallon suunnittelema ja 1971 valmistunut Finlandia – talo. Salin akustiikka on kehno, mutta eipä sitä saa juuri parantaakaan, koska suuren Aallon virheitäkään ei saa korjata.
On melkein pyhäinhäväistys edes puhua, että SUURI ARKKITEHTI olisi joskus tehnyt virheitä.
Vanhoja virheitä sen sijaan saa tehdä uudelleen kuten Finlandia - talon käpristyvien marmorilaattojen kallis uusinta osoittaa. Uudetkaan marmorilevyt eivät nimittäin kestä suorina talon seinässä Helsingin raassa ilmastossa. Käykää vaikka itse katsomassa.
Uusinnan taustalla vaikuttaneet arkkitehdit ajoivat kuitenkin tahtonsa läpi, päättäjät päättivät, ja helsinkiläiset maksavat nyt arkkitehtien diktatuurin laskua. Ei oikein järkeen käyvää.
LPR – arkkitehtitoimisto näytää ainakin Helsingin musiikkitalon tapauksessa ottaneen käyttäjien kuuntelijan roolin arkkitehtoonisia ratkaisuja suunnitellessaan. Sellaista kaivattaisi arkkitehtien joukossa enemmänkin.
Konserttisalien akustiikkaa suunniteltaessa kaikki vaikuttaa kaikkeen aina tuoleista lähtien. Parhaillaan testataan mm. millaiset tuolit olisivat hyvännäköisiä, mukavia istua ja parhaiten akustisia päämääriä tukevia.
Toisenlaisesta arkkitehtoonisesta ajattelusta tulee mieleen vuonna 1993 valmistunut tasavallan presidentin virka-asunto Mäntyniemi. Sen suunnittelivat Reima ja Raili Pietilä.
Rakennuskompleksi sai paljon kiitosta, kunnes presidentin puoliso Tellervo Koivisto harmitteli julkisuudessa kuinka epämukavaa talossa on asua. Komeroitakaan ei ollut tarpeeksi. No, ei ollut, kun talo oli suunniteltu pääasiassa silmää hivelemään, ei asuttavaksi.
Samanlaista kritiikkiä kyllä kuulee aivan tavallisten kerrostalojenkin arkkitehtuurista. Vai ovatko grynderit panneet ahneudessaan arkkitehdit jo liian ahtaalle, kun komeroistakin on säästettävä?
Jos rakennussuunnitelmat pitävät, niin Helsingin musiikkikeskus avataan 1.9. 2011. Näin talon johtaja Helena Hiilivirta raksabileissä ilmoitti. Avajaisten jälkeen testataan palveleeko talon arkkitehtuuri myös käytännössä käyttötarkoitustaan niin hyvin kuin suunnittelupöydällä kuviteltiin.
1 kommentti
Ke 30.09.2009 @ 16:50
Sanoisin, että miksi arvostelisit arkkitehtia - arvostele mieluummin arkkitehdin tekemää suunnitelmaa.
Tämä arkkitehdin arvosteleminen on vähän sama tämä kuin esimerkiksi konsertissa et arvostelisi ollenkaan teosta tai suoritusta vaan pelkästään soittajaa.
Rakennuksen toiminnallinen suunnittelu on arkkitehtisuunnittelussa ehdoton lähtökohta. Sellaista rakennusta, joka ei toimi ei arkkitehti voi ehdottaa. Arkkitehtuurikilpailut ovat pääasiallisesti toiminnallisen ongelman ratkaisemista siten, että suunnitelmalla on jotakin sisältöä – että kokonaisuudessa on jokin ajatus. Samalla tavalla kuin kirjailija kirjoittaa kirjaa jossa on juoni. Mitä parempi juoni ja parempi tapa kirjoittaa, sitä parempi kirja.
Kummallinen tämä käsitys, että arkkitehti sanelisi kaiken ja olisi kaikkien yläpuolella. Karu todellisuus on aivan toisenlainen. Arkkitehti on tänään syntipukki, joka joutuu kantamaan esimerkiksi rakennuttajan tekemien päätösten vaikutukset ja urakoitisijoiden tuotantotekniikasta johtuvat rakennusvirheet ("mitähän se arkkitehti on ajatellut piirtäessään tänne kylpyhuneeseen näin heppoiset peilin kannakkeet ja laittanut lattialle vinkuintialaisen muovimaton)". Tosiasia on, että arkkitehti ei voi nykyisin riittävästi vaikuttaa hankkeissa. Päätökset tekee sijoittaja tai esimerkiksi asuntotuotannossa yleensä urakoitsija, joka on samalla myös tilaaja. Urakoitsija sanelee, millaisia rakennusteknisiä ratkaisuja käytetään (=sellaisia, joita on ennenkin käytetty ja jotka sopivat suoraan urakoitsijan tuotantotekniikkaan). Mitä heppoisempia hyväksyttäviä materiaaleja urakoitsija käyttää, sen halvemmaksi rakentaminen tulee ja sen suurempi on kate.
Arkkitehtuuri ei ole ns. vapaa taide, jossa taiteilija on yksin sooloinstrumenttinsa kanssa. Arkkitehdin instrumentti on rakentamisen koneisto, jonka kautta on todella vaikeaa saada ylipäätään mitään toteutettua. Arkkitehtuuria tehdään ryhmätyönä. On sanottu, että arkkitehdin tärkein taito ei ole fantastisten suunnitelmien luomiskyky vaan kyky saada suunnitelmasta jotakin toteutumaan kun sitä viedään rakentamisen byrokratian lävitse.
Arkkitehti on oikeasti viranomaisten ohella ainoita laadukkaasta lopputuloksesta huolen kantajia tämän päivän hankkeissa. Arkkitehti yrittää pitää huolta yhteisen ympäristömme laadusta, vastustaa yhdyskuntien hajoamista ja suurten kaupallisten yksiköiden rakentamista kauas kaupunkirakenteen ulkopuolelle kehäteiden varteen. Arkkitehdin työ on todella monen, usein keskenään kovassa ristiriidassa olevan näkökohdan yhteensovittamista kieli keskellä suuta eikä kompromisseiltä voi välttyä. Missään tapauksessa arkkitehti ei ole hankkeessa diktaattori joka sanelee. Ei halua eikä voi olla.
