Onko uskonnolla politiikassa merkitystä?

Jos uskonto ja politiikka sekoitetaan tiukasti toisiinsa, niin tuloksena on pahimmillaan vain veren vuodatusta. Tästä on riittävästi esimerkkejä niin historiasta kuin tämän päivän tapahtumistakin.
 
Fundalismi tuottaa tuloksia, joita Jumala varmaankin päätään raapien ihmettelee. Tuollaisiako ihmisiä minä nyt tuonne maanpäälle loin? Taisi jäädä jokin valuvika.
 
Vuosia sitten keskustelin erään varttuneen kirkonmiehen kanssa ja kysyin, että jos on yksi Jumala, niin minkähän takia tarvitaan niin monta erilaista kirkkokuntaa?
 
Pappi vilkaisi minua hieman huvittuneena ja vastasi:
- Mutta myydäänhän sisältä aivan samoja Saloran televisioitakin monella eri merkillä.
 
Pappi oli suvaitseva, ekumenian kannattaja. Mitä ekumenia sitten oikein on?
 
Ekumenia pyrkii kirkkojen ja kristittyjen väliseen yhteistoimintaan sekä ilmentämään kirkkojen ykseyttä. Ekumeenisen liikkeen tavoitteena on toisistaan erilleen ajautuneiden kirkkojen saattaminen jälleen keskinäiseen yhteyteen.
 
Liike pyrkii siihen, että kirkot tuntisivat toisensa, rukoilisivat toistensa puolesta ja yhdessä todistaisivat Kristuksesta.
 
Eri uskonnoissa ja kirkkokunnissa on kysymys myös vallasta. Tästä maanpäällisestä vallasta, jota on pyritty hyödyntämään aika ajoin hyvinkin kovin ottein.
 
Kun uskonto yhdistetään politiikkaan, niin siitä syntyy väkevä voimakaksikko. Se on pelottava yhdistelmä, jos tiukkapipoiset uskonnolliset johtajat pääsevät määräilemään miten oikeaa uskontoa on harjoitettava ja tämä otetaan myös politiikan ohjenuoraksi. Kaikki muut ovat vääräuskoisia, siis vihollisia.
 
Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, kun nauhoitin pääsiäisen alla Vallan vaiheilla – ohjelmaa ”Onko uskonnolla politiikassa merkitystä?” (ensilähetys 6.4.2007 YLE Radio 1:ssä).
 
Keskustelijoina olivat eduskunnan harvoihin ortodokseihin kuuluva Maria Guzenina – Richardson ja Turun piispanvirasta eronnut Ilkka Kantola.
 
Sovinnollista, pohdiskelevaa keskustelua kuten valtiokirkkojen edustajilta sopii odottaakin. Ainoastaan naispappeudesta keskustelijat olivat eri linjoilla.
 
Kantola oli luterilaisen kirkon virallisella linjalla eli naispappeuden kannattaja.
Maria Guzenina – Richardsonille sen sijaan tuli ongelma. Ortodoksisen kirkon perinteeseen kuuluu, että vain miehet voivat toimia pappeina. Asiasta ei tässä kirkossa sen enempää edes keskustella.
 
Poliitikko Guzenina – Richardsonille asiasta sen sijaan voi tulla ongelma: kuinka hyväksyä miespappeus olematta kuitenkaan naispappeutta vastaan?
On mielenkiintoista kuulla millainen poliittinen selitys siitä sukeutuu.
 
Onneksi Suomessa uskontoa ja politiikkaa ei sekoiteta toisiinsa räjähtäväksi ammukseksi. Kristillinen liitto aikanaan yritti ratsastaa politiikassa uskonnolla, mutta ei yritä enää. Entinen puheenjohtaja Bjarne Kallis teki siitä lopun.
 
Nykyisin puolueen nimikin on Suomen Kristillisdemokraatit (KD). Siis tavallinen puolue, jonka arvomaailmaa lähinnä ovat kuitenkin kristilliset arvot.
 
Näin maailma ja puolueet Suomessa muuttuvat. Maallistuvatko? Tiedä häntä.
 
Hyvin vasemmistolaisen poliittisen ilmapiirin aikaan 1960 – 1970 – luvuilla uskonnolliset perusarvot leimattiin vasemmistossa herkästi taantumuksellisuudeksi. Nyt samat, pehmeät perusarvot kelpaavat hyvinvointiyhteiskunnan puolustamiseen.
 
Aika aikaansa kutakin.