AJATUKSIA MUUALTA: dokumenttibrandit
Tunnustan:matkustaminen pitää minut hengissä alakulon aallokoissa. Monesti tuntuu, että matkat ovat välttämättömyys uusien ajatusten syntymiselle ja oman työn näkemiselle perspektiivissä.Lähdin yli viikko sitten matkalle ahdistuneena ( Ylen tilanne painaa), mutta palasin jälleen täynnä energiaa.
Mitä matkoilta saa. Aloitetaan kaikkein lähimmältä eli omasta duunista Dokumenttiprojektin tuottajana. Tai oikestaan kysymyksestä: dokumenttibrandeista maailman televisiossa.
Istuin mm. Channel Fourin True Stories tuottajan Anna Miraliksen, ITVS:n Claire Aguilarin ja Storyvillen Kate Braslowin kanssa ja kävimme lävitse kuinka monta todellista vahvaa dokumenttielokuvastrandia ja brandia maailmassa on. Storyville ( BBC ja Knowlegde Kanadassa), Dokumania ( DR, Tanska), DOX ( SVT), P.O.V. (PBS, US), True Stories ( CH4, UK), Dokumenttiprojekti ( Yle, Suomi)....Muita ?
Arten ennen legendaarinen Grand Format on kuihtunut pahasti. Kleine Fernsehenspiel on varjo suuruuden ajoista, Lucarno ( ken tunnistaa nimen ?).
Miksi jotkut strandit/brandit ovat menneet alas ja toiset – vaikka kamppaillen –ovat elinkelpoisia ? Jos strand/brand ryhtyy nojaamaan liiaksi taaksepäin, jos se tuntuu pölyttyneeltä...Jos se ei pysty keräämään lainkaan nuoria katsojia tai paremminkin sanottuna heitä, jotka luovat brandejä... Jos strandin/brandin elokuvat ovat ennakoitavia ( kuten liian monet dokkarit ovat) ja aiheeltaan saarnaavia. Jos strandin/brandin laatu on ”vain” hyvä, mutta ei erinomainen.
Mielenkiintoista oli, että kaikkien edellämainittujen strandien/brandien ohjelmistossa esiintyy paljon samoja elokuvia: The Cove, The Oath, Eugene Jarecski, John Marsh, Stranded, Touching The Void, Last Train Home, The Oath , Werner Herzog etc.. etc...Mutta selkeitä erojakin on: Dokumenttiprojektissa on venäläisiä
ja joitakin muille vaikeita leffoja ( Sound Of Insects, Viktor Kossakovsky, Pirjo Honkasalo). Storyville, True Stories ja Dokumania esittävät puolestaan myös joko populistisempia tai journalistisia tv-dokkareita.
Mutta kaikille hengissä säilyneille strandeille/brandeille on ominaista omaleimaisuus, vahva tuottajakeskeisyys ( eli tuottaja luo linjan ja tekee valinnat) sekä vahva osallistuminen myös kv-tuotantojen tekemisprosessiin alsuta loppuun.
Ja kun kuunelin Arten Martin Pieperin alustusta Arten tilasta ja katselin hänen kolleegansa trailereita, niin ilman strandeja/brandeja edessä voisi dokumenttielokuville olla edessä Arten tie. Kuunteleminen ja katseleminen oli masentavaa: tuotannot muistuttivat tuotteita, tehty rahalla ja osaamisella,mutta hengettömiä ( kuin tyylikästä Discoveria tai National Gegraphya) ja Martin kertoi, että se on suunta johon Artessa ollaan menossa: pois ohjaajakeskeisistä, persoonallisista, vahvoista dokumenttielokuvista kohti....
Mutta ehkä taustalla on juuri se, että Arte on pitkään ollut se, joka on myös tuottanut liian paljon ns. vanhan perinteen mukaisia, konventionaalisia dokumentteja, jotka ovat jääneet katsojille etäiksi ja ikävystyttäviksi.
Ja sillä tiellä ei ole tulevaisuutta missään. Hyvä dokumentti, jonka tarina ei yllätä ja joka tavoittaa katsojia vain ikäryhmässä 55 ja vanhemmat ja joka kertoo tarinaa, jonka oikeastaan tiedämme....Ei, ei niilläkään ole tulevaisuutta.
Vahvoista standerista/brandeista pitää oppia, seurata ja kysellä, mitkä toimivat ( Dokumanian läheysaika on klo 20.00 ja sen hitti on ollut The Biggest Chinese Restaurant in the World, ohjaajana Weijun, joka teki myös
hittileffan Äänestä minua). Brandi tarvitsee näkyvyyttä myös muilla areenoilla kuin televisio: elokuvateattereissa.Poikkeuksetta kaikki pitävät Dokumenttiprojekti Goes Cinema hanketta erinomaisena ideana, vaikka eri maissa samanlaiselle toiminnalle on erilaisia esteitä.
Netti tietysti. Lähes jokaisessa maassa juuri dokumentit keräävät yllättävän paljon katsojia yleisradioyhtiöiden nettisivuilla ( Meillä Reindeerspottingj ylittänee 50 000:n katsojan rajan Areenassa.)
