Päähenkilö,minä ja todellisuus. Hannu Oksanen 18.11.08
Olen viime aikoina keskustellut useammankin kollegan kanssa dokumenttielokuvan päähenkilöihin liittyvistä eettisistä ja moraalisista kysymyksistä. Toinen keskustelun aihe on ollut dokumenttielokuvan suhde todellisuuteen.
Helpoiten tästä problematiikasta pääsee tietysti toteamalla, että dokumenttielokuva on ohjaajan tulkinta todellisuudesta. Sehän antaa meille kaikki mahdollisuudet tehdä totuudelle minkä parhaaksi näemme ja jopa muokata totuus mieleiseksemme. No, nyt ollaan jo lähellä eettisiä ja moraalisia ongelmia. Siis siinä tapauksessa, että totuutta muokataan tietoisesti esimerkiksi jonkin ideologian vaatimusten mukaan. Mutta tähän suuntaan en aio nyt lähteä.
Dokkarin ohjaaja joutuu joka kerta pohtimaan omaa suhdettaan päähenkilöönsä. Päähenkilöhän on useimmiten väline, jonka kautta me haluamme kertoa tarinamme. Tiedän muidenkin kamppailleen itsensä kanssa, miettiessään miten päähenkilölle käy kun tämä paljastaa itsensä, heikoimmat kohtansa, intiimit salaisuutensa julkisesti ties kuinka monelle sadalle tuhannelle katsojalle. Ajatus toistuu päässäni aina uuden leffan edessä. Näin siitäkin huolimatta, ettei dokkareista ole tietääkseni ollut haittaa niissä esiintyneille. Sen sijaan monen tiedän kyllä hyötyneen uhrauksestaan.
Jouduin pari vuotta sitten erään päähenkilöni kanssa hyvin vaikean eettisen ongelman eteen. Leffan toinen kerrontalinja kertoi vanhemman suomalaisen naisen ja häntä paljon nuoremman kuubalaisen miehen avioliitosta. Mies oli päähenkilöni, mutta rouvankin rooli oli vahva. Halusin elokuvaan molempien näkemyksen siitä, miten he päätyivät yhteen. He olivat tavanneet naisen lomaillessa Kuubassa. Jaha, heppu oli pokannut mummon päästäkseen Suomeen. Tämähän on ensimmäinen johtopäätöksemme. Niin minäkin ajattelin.
Ennen kuvauksiin ryhtymistä selvitin tietysti tapahtumien taustat tarkasti pariskunnan tuttavilta ja keskusteluissa pariskunnan kanssa. Ennakkoluuloltani alkoi pudota pohja. Hitto, onko ne oikeasti rakastuneita. Tästä perusolettamuksesta lähdin lopulta myös leffan tekoon. Mutta tiesin kyllä hyvin, että on ihan sama mitä minä yritän leffassa väittää. Jätkä ratsasti mummolla Suomeen, ajattelee katsoja.
Tuo johtopäätöshän sisältää itse asiassa melkoisen panoksen rasismia, ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta: vanha nainen ei saa rakastaa, kyllä kubanot tunnetaan, terve nuorimies ei tuohon ryhdy, kyllä se kundi siitä pian häipyy. Minulle tuli kova halu väittää vastaan ja siksi pysyin tiukasti perusolettamuksessani.
Mies lähti kesken kuvausten käymään Kuubassa. Minä päätin, että se on hyvä tilaisuus haastatella rouvaa. Miehen läsnäolo ei häiritsisi. Saatoin olla oikeassa. Hän kertoilikin rennosti kaikenlaista tapaamisesta, suhteesta ja avioliittopäätöksestä. Yhtäkkiä rouva pyysi, että suljemme kameran koska seuraavaa juttua hän ei halua nauhalle. Näin teimme. Sitten hän kertoi hyvin koskettavasti, että viikko sen jälkeen kun pariskunta päätti avioitua, rouvan rinnasta löytyi syöpäpesäke. Ja se rinta leikattiin nopeasti pois. Pitkä hiljaisuus.
Herranjestas. Nainen oli juuri kertonut elokuvani tärkeimmän tarinan ja minä menetin sen.
Kävin muutaman sekunnin aikana mielessäni hurjan kamppailun, voinko vaatia häntä kertomaan sen kameralle. Päätin yrittää. Mutta se ei todellakaan ollut helppoa. Ei tietenkään. Rouva katui, että kertoi. Minusta tuntui vähän kurjalta. Jatkoin silti maanittelua ja sain lopulta tahtoni lävitse. En ole koskaan kysynyt mitä kuvaaja ja äänittäjä minusta silloin ajattelivat.
Ei rouva enää toisella kertaa tietenkään ladannut tarinaan samaa tunnetta. Mutta sitähän katsoja ei tiedä. Ja tietysti tarinasta tuli tärkeä ja katsojan ennakkoluuloja hämmentävä elementti dokkariin. Naimakaupat tehtiin rinnasta ja syövästä piittaamatta ja he ovat tietääkseni edelleen yhdessä, vuosien ja dokkarinkin jälkeen.
Ja tässäkin tapauksessa dokkarissa esiintyminen nosti päähenkilön ja koko perheen elämänlaatua.
Mies oli Kuubassa muusikko. Se oli myös yksi syy siihen, että tartuin aiheeseen. Halusin elokuvaan miehen kehitystarinan. Ennen kuvauksia hän oli Suomessa esiintynyt vain peräkylän karaokebaareissa. Järjestin hänelle koe-esiintymisen tunnetun suomalaisen lattaribändin kanssa. Hänet otettiinkin heti seuraavalle keikalle solistiksi. Sen jälkeen päähenkilömme on esiintynyt orkesterin kanssa säännöllisesti. Koesoitto ja ensimmäinen keikka kuvattiin luonnollisesti dokkariin. Tietysti useimmat muutkin miehen tarinaa eteenpäin vievät kohtaukset olivat minun järjestämiäni. Eli ne eivät olisi tapahtuneet miehelle todellisuudessa. Mutta elokuvan todellisuus muuttui hänen todellisuudekseen.
