Berliinin taivaan alla 24H
Pidin ennakkoon Berlin 24H projektia hauskana tapana mahdollisesti katsella tuttuja nurkkia matkoilta, haaveilla kaupungista. Mutta en kuvitellut, että se voisi olla hyvää televisiota, dokumentarismista puhumattakaan.
Joskus 10 vuotta sitten jopa vanhan liiton dokumenttimiehet Channel 4:lla sanoivat, että dokumentin tulevaisuus on True television. Ja sitten BB tuhosi sen ajatuksen. Kukaan järkevänä itseään pitävä ihminen ei enää puhu dokumentista ja tosiTV:stä samassa lauseessa. Eilen nähdyn vuorokauden jälkeen voisi ehkä vähän puhua. Vaikka henkilöistä kerrottiin heidän oman kiinnostavuutensa, heistä löytyvän aiheen ja sen kaupunkia kuvaavan luonteen vuoksi ja vuorokaudessa käytettiin useitakin dokumentin konventioita, sen viehätys perustui kuitenkin siihen samaan kuin tositelevisiossa. Katsomme reaaliajassa ihmisiä tekemässä askareitaan, kurkistamme siihen tavalliseen, johon emme yleensä pääse. Ihmiset ovat oma itsensä murheineen, onnen aiheineen - kovaa kilpailuakin on, mutta sen aiheuttaa se sama arki, ei ohjelmaformaatti.
Katsoin neljä, ehkä viisi tuntia kahdestakymmenestäneljästä. Menin sisään mistä sattuu ja flunssaisena nukahtelin pois yhtä sattumanvaraisesti. Joka kerran joku henkilöistä alkoi kiinnostaa, useita näin päivän mittaan pidempään. Seurasin nuoren katulaulajatytön ja kaupunginjohtajan työpäivää, tutustuin vanhan rouvan hitaaseen elämään ja pääsin sanomaan vielä hyvää yötä. Millaisia kohtaloita ja kertomuksia. Hyvää ennakkotyötä henkilöiden valinnassa, vankkaa suunnittelua ja pohdintaa. Tietovälikkeet teemoittivat hyvin myös aina seuraavan tunnin kerrontaa ja enkeli Berliinin taivaan yllä kertoi henkilöistä viehättävästi ja piti satunnaisen katsojan kartalla. Ihmeellistä oli myös se reaaliaikaisuus, kysymys ajan manipuloinnista kerronnan hyväksi, oli jokseenkin merkityksetöntä. Ajan tuntu oli läsnä, ihmiset elivät oikeaa kahdenkymmenenneljän tunnin elämää, jota ei tarvinnut korostaa dramaattisilla rummutuksilla tai kellon näyttämisellä. Kellonaika vain todettiin puolen tunnin välein.
Hienot järjestelyt ja tarkat henkilövalinnat synnyttivät sen suuren draaman. Miten voi juuri tuolle päivälle tulla hyönteistuhoojille sellainen keikka, jossa lähdetään kaivamaan rottaa lämmitysputkesta ja löydetäänkin hirttäytynyt mies. Ja tämä onnistutaan kertomaan niin, ettei tilanteessa ole sensaatiohakuisuuden häivääkään. Hienoa todellista televisiota.
2 kommenttia
Ma 07.09.2009 @ 17:58
Totta joka sana. Joutui todella miettimään, olisiko vastaava onnistunut missään muussa kaupungissa, vai olemmeko me Berliini-fanit olleet aina oikeassa.
Hämmästyttävää oli sekin, että juonnossa puhuttiin luontevasti isoista asioista: syntymästä, kuolemasta, ihmisenä olemisesta - vaikka pitkissä dokumenteissa vältetään usein suuria sanoja ja annetaan kuvan puhua.
Ke 09.09.2009 @ 21:09
Totta joka sana. Joutui todella miettimään, olisiko vastaava onnistunut missään muussa kaupungissa, vai olemmeko me Berliini-fanit olleet aina oikeassa.
Hämmästyttävää oli sekin, että juonnossa puhuttiin luontevasti isoista asioista: syntymästä, kuolemasta, ihmisenä olemisesta - vaikka pitkissä dokumenteissa vältetään usein suuria sanoja ja annetaan kuvan puhua.
Aivan samaa mieltä olin elokuvasta. Mehän tavoiteltiin aikanaan Toinen Suomi -projektissa erityisesti Porin Isolinnankadulla hyvin paljon samanlaista kokemusta ja kerrontaa. Ja oltiin hirveän kunnianhimoisisa siinä, että ei haluttu käyttää kertojaa. Sittemmin olen tullut tulokseen, että elokuvassa kannattaa käyttää juuri niitä keinoja, jotka tukevat kerrontaa parhaiten. Berliini-dokkarissa runollisuuteenkin taipuvainen kertoja toimi hyvin. Ilman sitä tarina olisi luultavasti levinnyt liian hajanaiseksi.
Hieno pohjatyö, mielenkiintoisia päähenkilöitä. Katsoin elokuvaa useampaan otteeseen. Vasta puolen yön jälkeen elokuva alkoi toistaa itseään, kun sitten henkilöitä oli liian vähän ja heidän tarinansa lähenivät toisiaan turhan paljon.
Mutta historiaan jäävä työ. Ja onnistuisi muuallakin.
