Yksinäinen mies. Iikka Vehkalahti 23.09.08
K J Kosken dokumenttielokuva ”Yksinäinen mies” on mielenkiintoinen ajan kuvan välittäjä ja ymmärtämisen lisääjä vuodesta 1968 ( Katso Areenassa ). Ja hyvä dokumentti antaa katsojalle tilaa lukea elokuvaa eri tavoilla.
Onko totuutta olemassa dokumenttielokuvassa? Yksittäisten faktojen osalta kyllä, kokonaiskuvan kannalta ei, kuten totuutta ylipäätänsäkään ei ole olemassa. Niinpä se on totuudellisuus, mitä me ja dokumenttien katsojat kaipaamme.
KJ Kosken dokumenttielokuva ”Yksinäinen mies” kertoo dramaattisesta ajasta Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen neuvostoliiton johtajan Kosyginin tullessa yllätysvierailulle sotalaivallaHangon aluevesille tapaamaan Kekkosta.
Kosken elokuvan mukaan vierailu oli yllätys ja Hangossa oltiin kovat piipussa. Näin elokuvassa eisintyvien ja Hangossa keskeisissä toimija-asemissa olleiden upserien kertoman mukaan. Ja tämä on heidän totuutensa ja tapahtumien kulku on tästä näkökulmasta elokuvassa totuudellinen. Näin, vaikka Kosyginin vierailusta oli kerrottu etukäteen korkealle tasolle Suomen armeijaa, mutta viesti alaspäin ei ollut mennyt perille tai sitä ei katsottu tarpeelliseksi kaikille välittää.
Mutta Kosken elokuvan tärkein sisältö ei ole välttämättä Hangon tapahtumissa, vaikka se onkin dokumentin dramaturginen runko ja selkäranka. Koska ehdottomasti mielenkiintoisemmaksi minä koen elokuvassa sen aika-asettelun..
Dokumentti vie – ei jälkiviisaasti tästä päivästä katsellen – katsojan aikaan nelisenkymmentä vuotta sitten. Kertoo, ei pelkästään näyttäen, millainen oli Suomen ja Neuvostoliiton suhde, miten Kekkonen reagoi tuskaisesti Tsekkoslovakian miehitykseen, millainen erityisasema hänellä oli suhteessa Neuvostoliittoon ja miten eriskummallinen, koominen ja erilainen valtioiden välinen suhde silloin oli.
Kosken dokumentti herättää ikuisen kysymyksen historiankirjoituksen luonteesta. Kuinka paljon mennyttä on arvioitava tapahtumien ajankohdan ympäristöstä ja kuinka paljon tästä päivästä käsin.
Tänä päivänä on helppoa arvostella Neuvostoliiton nuoleskelua ja itään kumartamista, mutta toisaalta kuinka moni tämän päivän arvostelijoista olisi omannut samaa rohkeutta kylmän sodanaikana, Euroopan eläessä suursodan riskiä, toisen maailmansodan kokemusten ollessa vielä vahvasti mielissä ja ydinaseiden uhatessa suurtuholla? Mikä on milloinkin viisasta?
Toisaalta aikoinaan Etelä-Afikan valkoisia rasisteja pyrittiin ymmärtämään suomalaisen oikeiston taholta,: ” he ovat syntyneet ja kasvaneet apartheid-ajattelussa”,” ei heitä voi siitä tuomita.” Samaa keskustelua on käyty sotarikollisten osalta; ”he noudattivat vain käskyjä”.Yleinen mielipide ja oikeuslaitos on tuominnut niin rasistit kuin sotarikollisektin riippumatta siitä, kuinka paljon he olivat olemassaolevan todellisuuden vankeja.
Historian arviominen ja kirjoittaminen onkin dialogia tämän ajan ja arvioitavan ajan välillä, siirtymistä ajassa toiseen ja tapahtumien katsomista eri ajallisista tilanteista ja lähtökohdista käsin.
Tällaisen dialogin käymiseen ja ajassa sekä tunnetilassa toisesta siirtymisessä dokumenttielokuva on parhaimmillaan erinomainen väline.
”Yksinäisen miehen” arvo onkin siinä, että se ei rakennu totuuden- mikä on oikein ja mikä on väärin -kertomisen varaan, vaan se kertoo tarinan, joka auttaa ymmärtämään aikaa neljäkymmentä vuotta sitten, auttaa näkemään siitä ajankohdasta Suomen ja Neuvostoliiton suhteen ja Kekkosen toiminnan.
Mutta ymmärtäminen ei merkitse suinkaan hyväksymistä. Asia, joka ”terrorismin vastaisessa taistelussa” on unohdettu, koska pelätään ymmärtämisen johtavan hyväksymiseen. Ja juuri pelkääminenhän on vaarallista.
