Tarinoita odotellessa
Odotan innolla, mitä tuleva Lönnrot 2017 -projekti tuo tullessaan. 1000 tarinaa Suomesta kuulostaa kuulemisen ja näkemisen arvoiselta jutulta, sillä mielenkiintoisia ihmiskohtaloita ja kertomisen arvoisia juttuja on maa varmasti pullollaan. Ennen vanhaan tarinat siirtyivät seuraaville sukupolville mm. laulujen, loitsujen ja runojen avulla, jotka lapset oppivat ulkoa ja siirsivät myöhemmin eteenpäin omille lapsilleen. Suullinen kertomisperinne piti yllä tarinoita, vaikka ne luultavasti muokkaantuivatkin moneen otteeseen matkan varrella.
Olen elänyt jos jonkinmoisten jossain määrin tositapahtumiin (ainakin olen lähes kaiken kirkkain silmin niellyt) perustuvien tarinoiden ympäröimänä ja niistä on jäänyt elämään sanontoja ja nimiä omaan kielenkäyttööni, mutta en silti itse osaa välittää tarinoita suullisesti eteenpäin. Syytän (ja toisaalta myös kiitän) tästä mielikuvitusta lietsovien virikkeiden määrää. Lapsena oli aikaa keksiä kavereiden kanssa omia leikkejä ja tarinoita, lueskella kirjoja, katsoa visuaalisia tarinoita televisiosta ja joskus hyvin harvoin jopa elokuvateatterissa. Kerrotut tarinat eivät juurtuneet mieleeni, koska ei ollut tarvetta kaiken muun touhuamisen ohessa kertoilla niitä uudestaan ja uudestaan. Kuulemani tarinat ja itse kokemani hetket pulpahtelevat nykyään silloin tällöin pintaan muun muassa juuri vakiintuneiden sanontojen tai nimien myötä, joita muut eivät juurikaan tunnista. Usein pyrinkin valaisemaan taustoja aloittamalla itse jutun kertomisen, mutta jossain vaiheessa aina alkaa se ”eiku, eiku ei se niin ollukkaan vaan…” ja siinä vaiheessa kuulijan mielenkiinto onkin jo menetetty. Ja samalla tarinakin hiipuu hiljalleen pois eivätkä sen minuun jättämät vähäisetkään rippeet saa paikkaansa uuden kuulijan elämässä.
Muistan, miten mukavaa oli nuorena flikkana kuunnella papan kertomuksia omista poikavuosistaan, omalaatuisista kyläläisistä ja jopa sotakokemuksista. Vanhemmiten muisti on kuitenkin tehnyt papallekin tepposensa eivätkä tarinat enää ole entisellään (ja tietenkin myös minä kuulijana olen muuttunut). Nyt harmittaakin, että juttuja ei ole tullut aiemmin otettua talteen, kirjoittamalla, nauhoittamalla tms. Tottahan jokainen voisi kirjoittaa omat tarinansa tai tallentaa ne muulla tavoin, mutta käytännössä tällaiset jää aika monella suunnittelun asteelle, jos niinkään pitkälle. Usein sitä myös monet ajattelevat, että ei niissä omissa jutuissa ole mitään erityisen mielenkiintoista, eikä niitä kehtaa sen enempää sitten levitelläkään. Omasta näkövinkkelistä katsottuna ne kun ovat niin kovin tavanomaisia ja tuttuja.
Tarinan ei tarvitse olla tutun kertoma tai koskea jotain tuttua ihmistä, jotta se voi napata mukaansa. Toivonkin, että Lönnrot-projekti onnistuu löytämään niitä pieniä alueellisesti ja kielellisesti rikkaita tarinoita, jotka maalaavat kuvaa siitä, ketä ja miten täällä eletään ja luovat pohjaa myös sille, mitä me itse ajattelemme itsestämme. Ja ehkä Kalevalan tapaan nämä tarinat ja niiden kuvaamat pienet siivut elämää antavat kimmoketta ja inspiraatiota myös muille taiteenaloille.