Tarinoita Epidemistä. Iikka Vehkalahti 29.12.2008

 
En ollut koskaan aiemmin kuvannut 16 mm filmikameralla. En ollut ylipäätänsä tehnyt yhtään dokumenttielokuvaa. Ja olin lähdössä yksin Intiaan kuvaamaan 52 minuuttista dokumenttia. Eikä kukaan Epidemissä tuntunut epäilevän etteikö tehtävä onnistuisi.
 
Tuotantoyhtiö Epidem saa tämänvuotisen Apollo-palkinnon. Ja syystä. 
 
Maaseudulla kasvaneena pienen talon poikana television välittämät Epidemin dokumentit olivat kuin Aarresaaren lukemista 7-vuotiaana. 
 
Vuonna 1986 kiersin Erkki Salomaan kanssa Intiaa ja Nepalia kymmenien lehti- ja radiojuttujen merkeissä. Mikko Pyhälän kehotuksesta menimme myös Anandwaniin, Baba Amten rakentamaan leprayhteisöön aivan keskellä Intian maaseutua.
 
Kaiken Intian kurjuuden keskellä Anandwan oli melkoinen kokemus. Lähes kolmentuhannen leprapotilaan ja vammaisen yhteisö, joka oli omavarainen ja jonka teitä reunustivat ruusupensaat.” Don´t give us charity, give us possibilities”, oli  keskeinen motto.
 
Kirjoitin Anandwanista ison artikkelin Me-lehteen. Sen ilmestyttyä vanha tekstiilityöläinen Porista soitti ja kiitti kyyneleet äänessä jutusta sanoen, että hän luki sen kuin katsellen elokuvaa.
 
Ehkä tuo soitto sai minut lähettämään kirjeen Epidemiin tarjoten aihetta dokumentiksi. En saanut mitään vastausta, kunnes eräänä iltana paljon myöhemmin puhelin soi. Epidem tarvitsi kipeästi vielä yhtä dokumenttia  tarjoukseensa Yleisradiolle ja oli löytänyt (varmastikin jostain epämääräisestä hylätystä paperikasasta) kirjeeni.
 
Miten hanke eteni, siitä en muista ennen lähtöpäivää paljoa. Vain epämääräisen tapaamisen sotkuisessa toimistossa, jossa lojui ihmisiä matalissa, vanhoissa nahkatuoleissa juoden mukeista kahvia. Ainakin kahden polttaessa ketjuna savukkeita ja kaikkien puhuessa niitä näitä. Mieleeni on jäänyt  Elina Kataisen esittämä kysymys: ” Haluatko kuvata videolle vai filmille?”. Vastaukseni ”filmille” oli selkeästi tyydyttävä.
 
Vastaus ennakoi ”epidemiläistä” lähtöpäivää. Olin hankkinut Bollywoodista äänittäjän, kuvaajaksi oli sovittu juuri silloin Bangokissa ollut Petri Hämäläinen ja minä olin lähdössä Suomesta vanhan Eclair kameran, filmipurkkien ja muun kaluston kera. ( Tarkoittaen että yritin kantaa käsimatkatavaroissa viittäkymmentä kiloa ylipainon välttämiseksi ja varautunut käyttämään kenkääni apuna matkalaukkua punnittaessa..
 
Joka tapauksessa lähtöpäivänä minulle kerrottiin, että Petri oli kaatunut moottoripyörällä ja tulisi vasta myöhemmin Intiaan, joten ensimmäiset tärkeät juhlapäivät saisin kuvata itse. Pienenä ongelmana tosin oli, että en ollut koskaan kuvannut filmille tai käyttänyt 16 mm filmikameraa.
 
En osannut  edes ladata filmiä kameraan. Ja kaiken lisäksi kamera ei edes ollut Epidemissä vaan Jouko Lehmuskallion toimistolla eikä aikaa ollut jäljellä ruhtinaallisesti..
 
Eli taksilla Lehmuskallion toimistoon ja siellä pyyntö. ” olisiko mahdollista ladata edes yksi kasetti niin, että voisin kuvata ainakin yhden rullan ja tunnustella, miten filmi kulkee kasetin sisällä.”
 
Niinpä taksin odottaessa ulkona ja Joukon pienen lapsen huutaessa epätoivoisesti vessanoven ulkopuolella Jouko latasi yhden kasetillisen filmiä, jonka jälkeen  minä vauhdilla lentokentälle. Siellä onnistunut hymykampanja ja selvä ylipaino ilman maksuja sisään: oli aikaa kokeilla toimiiko kamera.
 
Eli akku kiinni ja painallus. Tuloksena jumalaton rätinä ja ainakin tänään muistellessa kameran moottorista nouseva kitkerä haju. Puhelinkioski ja epätoivoinen soitto Epidemiin, josta kiltti Pekka Mandart suostuu tulemaan kiireellä taksilla lentokentälle. Kone lähdössä ja Pekka selittää ystävällisesti, että aina kun laitat akun johdot kiinni, niin kuuntele. ” Jos kuuluu rätinää johdot ovat väärinpäin ja käämitys voi palaa. Irroita silloin heti ja käännä toisinpäin.”
 
Ja sitä rataa. Opettelin Intiassa junassa lataamaan filmikasetteja, kuvasin neljänneksen koko dokumentista ennen Petrin tuloa, opettelin hindiä, jotta voin haastatella lepraisia Bombay kaduilla, kehittelin lukuisia lepravitsejä ( huulen heittämisestä), joita paikalle tulleet Juha Rekola ja Hilkka Kivelä määrittelivät laatusanalla ”pönttö” ja elinystävystyin sähköttömällä , ulkomaalaisilta kielletyllä alueella Hemelkasassa asuvanPrakash Amten kanssa.
 
En muista kuinka monta rullaa filmiä meillä oli, ehkä kuuden tunnin verran .Mutta Marja Pensalan ryhtyessä leikkaamaan dokumenttia ( joka sai häneltä bulgarialaisten karvahatut lentelemään) Marja sai lisäksi huomata, että plinkkarit ( filmin valottuminen portin vierestä) olivat tuhonneet suuren osan kuvatusta materiaalista.
 
Kaikesta huolimatta ”Baba Amten lapset” valmistui ja Wahlforssin Mikko valitsi sen (vastalauseistani huolimatta) esitettäväksi tämän vuoden Docpointissa Epidemin sarjassa.
 
Ninpä katsoin varmaan viiteentoista vuoteen ensimmäisen kerran puolet dokumentista. Toteutus kuuluu menneisyyteen, mutta sisältö, siinä on  kyllä sitä epidemiläistä idealismia, joka on tehnyt tuotantoyhtiöstä niin merkittävän.
 
Epidemiä voi syyttää/kiittää myös siitä, että olen nyt Dokumenttiprojektin tuottaja.