Lassen leffa
Lasse Naukkarinen on kuvannut uusimman dokumenttinsa vuosien aikana omalla asuinalueellaan Espoon Tuomarilassa. Yksinkertaisella tasolla se kertoo tutun tarinan: miten asuinalue pirstoutuu. Mutta paljon mielenkiintoisempi on elokuvan peruskysymys. Miten ihminen kiinnittyy asuinalueeseensa, kokee sen kotiseudukseen ja onko se tärkeää.
Lasselle elokuvan kuvaaminen on ilmeisesti ollut yksi askel kokea vihdoinkin Tuomarila kotiseuduksi (jota se ei pitkään hänelle ollut) ja niinpä jokaisella kuvalla ja jokaisella henkilöllä on Tuomarilassa on hänelle merkitystä.
Ulkopuoliselle ei tietysti kuvilla ole samaa tärkeyttä, mutta ainakin minulle Lassen tapa käsitellä omaa, uutta kotiseutuaan aiheutti ajatteluprosessin, jossa mietin monia asioita liittyen itseeni ja omiin lapsiini.
Olen asunut Orimattilassa, Tampereella, pitkään Porissa, lyhyet ajat Kairossa ja Kööpenhaminassa, Espoossa Helsingin Maunulassa, Intiassa, Veräjänmäessä Helsingin Oulunkylässä. Mikä on minun kotipaikkani. Orimattilan Mallusjokiko ?
Miten tärkeä on lapselle elää lapsuus paikassa, johon voi kiintyä ja joka voi askel askeleelta tulla tutuksi, olkoon kyse kylästä tai lähiöstä? Miten tärkeää on meille tuntea voivansa vaikuttaa elinympäristöönsä, jotta siihen voi kiintyä, kokea omakseen.
Kuinka paljon meille on merkinnyt, että Vappuna yhdessä naapuriston kanssa valtaamme autojen kääntöpaikan grilleillämme ja hypimme yhdessä lasten kanssa myöhään yöhön. Tai keräännymme mieluummin - muista bilekutsuista välittämättä – uudenvuodenyönä ampumaan raketteja samalle kääntöpaikalle. (Tapahtuma, jonka ranskalainen pikku kummipoikani muistaa edelleen lapsuutensa yhtenä kohokohtana.)
Tarve kuulua johonkin, yhteisöllisyys, joka on muutakin kuin massakonsertti tai tietoisuus, että muutkin kaverit katsovat samaa televisio-ohjelmaa on syynä niin facebookin etenemiseen kuin elokuvafestivaalien suosioon tai siihen, että tunneälyn jälkeen nyt puhutaan sosiaalisesta älystä, kyvystä kommunikoida, tulla ihmisten kanssa toimeen, rakentaa työyhteisöjä.
En tiedä, aiheuttaako Lasse Naukkarisen dokumentti vastaavanlaisia ajatteluprosesseja, kun sen ensi-ilta on Kino Tuomarilassa tai kun se tulee Dokumenttiprojektissa. Minullahan on ollut mahdollisuus katsoa sen
versioita kolme kertaa (ja kerran elokuvateatteriolosuhteissa) ja olen joutunut miettimään elokuvaa kirjoittaessani useamman liuskan verran erilaisia (sekä tyhmiä että hyviä) ehdotuksia.
Mutta huomaan, että usein ajattelen dokumentin herättämiä kysymyksiä ja silloin myös koen, että se kuuluu niihin, joissa on jotain arvokasta sisäänrakennettuna.
