Liian hyvin tehty?
Kieslowskin Sininen oli niin täydellinen elokuva, että sen jälkeen ei ollut enää mitään tehtävissä. Dokumentaristi pyrkiessään täydellisyyteen voi puolestaan tehdä vahinkoa tarinalleen todellisuudesta.
Elämä on rosoinen, outo ja ratkaisematon kapine.
Kuvatessaan elämää dokumentti, joka pyrkii muodon täydellisyyteen, voi etääntyä elämästä ja jäädä kylmäksi.
Pidän Jouko Alatosen Kongon Akselin tarinasta: viattoman maalaispojan ajautumisesta Kongo-joella tarttumaan ruoskaan mustiaa miehistöä kohdellessaan. Akselin päiväkirja ei tätä kehitystä kovin dramaattisesti kuvaa, prosessi tapahtuu dokumentissakin katsojan mielessä.
Katsellessani valmista elokuvaa, jossa lukijoina ovat mm. Björkman ja Klemola ja jonka musiikin on tehnyt nerokas Tapani Rinne, mietin oliko taitava ohjaaja pyrkinyt tekemään elokuvastaan liian täydellistä. Ja viime vaiheessa äänimaailman avulla.
Eli kun kuvamateriaali Kongosta ei ole kaikkien fasinoivampaa eikä Akselin päiväkirjakaan ole kirjallisuuden mestariteos, niin olivatko erinomaisten näyttelijöiden niin hyvin lukemat spiikit liian hyviä, oliko Tapani Rinteen musiikki liian hyvää, maalailevaa, kuvakerronnalle edellytyksiä asettavaa, että äänellinen lopputulos pikemminkin etäännytti kuin lähensi katsojaa elokuvaan.
Aivan samoin, kuin Pirjo Honkasalon mestarillisessa Melancholian 3 huoneessa pelmenien syöntikohtaus ( poika syö pelmeneitä äidin kanssa) kärsi minusta paljon, kun autenttisten äänien sijalle viime vaiheessa tuli Salmenkallion dramaattinen musiikki, joka vei minulta mahdollisuuden itse kokea tapahtuman syvä inhimmillisyys.
PS. Kuinka ollakaan, kirjoitettatuani tämän DocPointin elokuvatetateriesityksen jälkeen, Alatosen Jouko sattui soittamaan ja kertoi, että harmitti niin vietävästi, kun esityksessä äänet olivat olleet poskellaan. Balanssi oli väärä ja ulos oli ajettu sekä teatteri- että tv-miksaus samaan aikaan.
Olin tyytyväinen, jotain oli ollut äänessä pielessä kuten ounastelinkin. Mutta silti en ole varma erinomaisen musiikin asemasta elokvuassa. Tuli mieleeni vielä kauan sitten Visa Koiso-kantttilan tekemä elokuva autokoritehtaan sulkemisesta, jossa Soshtakovitsin musiikki pauhasi niin, että... Tai oma Äänetön yhtiökumppani, jonka aivan liian fragmentoituneen rakenteen yritin aikoinan korjata aivan ylityöstetyllä äänimaailmalla.
