Mitä tarinoita?
Lapissa kertyi muutaman tapaamisen ja seminaarin jälkeen vajaat neljäkymmentä ehdotusta ensimmäisiksi Lönnrot-tarinoiksi. (Neljä valittiin jo tuotantoon ja tämän viikon lopulla näitä lyhytdokumentteja hiotaan mm. Pekka Uotilan, Joe Davidowin ja allekirjoittaneen tuella Torniossa.)
Mutta mikä oli tyypillistä näille neljällekymmenelle ehdotukselle. Useimmista puuttui riittävän syvälle etenevä fokus. Yksi elokuvanteon perussäännöistä (jota voi tietysti rikkoa, jos osaa) ”less is more, less is more” ei toteutunut kuin muutamassa ehdotuksessa.
Toinen, vielä yleisempi ja mielenkiintoisempi piirre oli, että useimmat dokumenttihankkeet olivat aiheeltaan tai lähtökohdiltaan ulkoa päin tarkasteltuja. Aivan kuin tekijä olisi katsellut ympärilleen ja miettinyt, ”mistä saisi aikaan mielenkiintoisen, hyvän ja tärkeän elokuvan”.
Näinhän useimmat dokumenttielokuvat syntyvät. Tekijä miettii, mikä aihe tai tarina on yhteiskunnallisesti merkittävä ja tärkeä ja ryhtyy työstämään sitä.. Ja pahimmassa tapauksessa todellinen elämä ja dokumentintekijän käsitys siitä, mikä on dokumenttielokuvaksi sopiva aihe, etääntyvät niin kauas toisistaan, että dokumenttielokuva ei enää kosketa todellisessa elämässä eläviä ihmisiä.
Lönnrot-projektissa on paljon pohdittu sitä, minkälaisia tarinoita ihmiset kertovat tai esittävät elokuviksi silloin, kun heitä pyydetään kertomaan se ”tärkein, merkittävin ja mielenkiintoisin ” tapahtuma.
Että johtaako se tarinoihin, joita ihmiset ovat oppineet pitämään tärkeinä ja merkittävinä: avioero,sairaudesta selviäminen, kuolema jne.. eli äärimmäisiä poikkeustapauksia, joita useimmiten mediassa käsitellään. Tai Kansanrunouden arkiston toistoksi.
Miten löytää tarinoita, jotka ovat pieniä, mutta merkittäviä, jokapäiväisiä, mutta niin paljon kertovia, miten tavoittaa mitä suomalaiset tänä päivänä ajattelevat, tuntevat, kantavat sydämessään.
Ehkä siten, että tietoisesti kerätään tarinoita, jotka ovat kertomishetkellä kertojalle tai tekijälle koskettavin, henkilökohtaisin ja tärkein. Eli juuri nyt mielessä oleva tyytyväisyys koko päivän hiihdosta, tai ahdistukseen ajavan flunssan epätoivoisuus tai hetkellinen onnen tunne oman rakastetun pään asennosta.
Kysymys on samasta erosta, mikä on blogikirjoituksen ja esseen välillä. Jälkimmäinen on useimmiten pitkään mietitty, hiottu ja tärkeästä aiheesta työstetty teksti. Blogi on puolestaan juuri kirjoitushetkellä kirjoittajan mielessä liikkuva ajatus tai ajatusketju, jonka merkitys on jo seuraavana päivänä voinut mielestä väistyä, vaikka se kirjoittamisen aikana on pään täyttänyt.