Pakottamisesta.Iikka Vehkalahti 21.11.08
Ei koiraa tai lasta saa pakottamalla oppimaan ( kuin joskus ) ja sama pitää useimmitenpaikkaansa dokumenttielokuvan kanssa. Tuli vaan taas mieleen, kun kävin lävitse Frederik Gerttenin pitkän dokumentin raakaversiota. Hyvin poliittinen dokumentti muuten.
Aiemmin samana päivänä valmistelimme Jarmo Jääskeläisen kanssa hänen haastatteluaan jakeskustelimme Jarmon työskentelystä kirjeenvaihtajana sosialistisessa Puolassa ja miten silloin piti
taiteilla viranomaisten kanssa.
”Minä vain kerroin miten tapahtumat kulkivat enkä julistanut mitä meiltä olin”, Jarmo totesi lisäten, että ” mutta kyllähän oivaltava katsoja ymmärsi viestin.”
Juuri tästä on kysymys.
Katselin samana iltana Pekka Uotilan raakaleikkausta lyhytelokuvasta, jossa rinnan kulkivat vuosisadan alussa Helsingissä kuvattu filmimateriaali Pekan itse vanhoilla kameroilla tänä päivänä kuvaaman filmin kanssa. Aivan kuten vuosisadan alussa kamera kuvaa tämän päivän Helsinkiä sen julkisimmissa, kuvatuimmissa kohteissa , kuten Kauppatori.
Oivaltavassa elokuvassa oli vain yksi kuva työläisistä tehdassalissa. Jos kuvia olisi ollut kaksi, se olisi jo ollut osoittelemista, olisin rakentanut elokuvaan sanomaa, totesi Pekka Uotila.
Nyt yksi kuva, eikä ainoa elokuvassa, sai ajattelemaan, katsoja loi itse kuvalle
merkitystä.
Gerttenin iso, pitkä dokumenttielokuva kertoo nicaragualaisista banaanityöläisistä ja miamilaisista lakimiehistä, jotka oikeuden kautta yrittävät saada korvauksia jättiyhtiö Dolelta ja Dowilta niiden käytettyä USAssa kiellettyjä kasvinsuojelumyrkkyjä banaaniviljelmillä.
Vahva, koskettava ja tärkeä tarina. Kymmenet tuhannet työläiset ovat kärsineet, sairastuneet, menettäneet suvunjatkokykynsä. Kaksi pientä lakitoimistoa yrittää saada heille oikeutta taistellen oikeussalissa suuryhtiöiden lakimiesjoukkoja vastaan.
Mutta kun tarina on niin vahva ja koskettava, en katsojana kaipaa että ohjaaja sijoittaa tunnelmaa luovaa musiikkia koskettaviin tilanteisiin. En halua, että elokuva loppuu kamerasta tietämättömyyttä teeskentelevän banaanityöläisen kävelyyn päättäväisesti kohti kameraa.
Näin erityisesti kun vaikuttamisyritystä ei tehdä avoimesti. Jos joukkokokouksessa "sankari"lakimies puhuu salissa hiljaa istuvalle miesjoukolle, kuinka he ovat menettäneet yhden kalleimmista asioista elämästä; kyvyn saada omia lapsia, voi yrittää ryydittää tapahtumaa pateettisella musiikilla, mutta ei salavihkaa hivuttamalla.
No Gerttenin elokuva on vasta leikkauspöydällä ja tulee muuttumaan monesti ennen kuin on valmis mutta hyvä esimerkki se on siitä, kuinka dokumentintekijä haluaa vaikuttaa asioihin maailmassa ja
juuri tämä pyrkimys voi joskus vaurioittaa tavoitetta. ”You can not make up reality” on yksi IDFAn tunnuslauseista.
Toisaalta, taiteilu elokuvan sanoman läpimenemiselle riippuu niin paljon ajasta, paikasta ja katsojasta. Timo Korhosen Välittäjä oli hyvä, hyvin eleetön, cinema verite tarina espoolaisesta huippukiinteistövälittäjästä.
Osa katsojista piti elokuvaa kiinteistövälitys ”mainoksena”, toinen viiltävänä kuvauksena espoolaisen elämäntavan epäinhimillisyydestä ja kolmannet eivät nähneet elokuvassa mitään.
Tee siinä sitten elokuvia kaikille.
Terveisiä vaan Lens Politicaan, joka keskustelee sunnuntaina poliittisen dokumentin mahdollisuuksista.
