Helsinki, Joensuu ja dokumenttielokuva – ikuisesti
Peter von Bagh oli silminnähden hämmästynyt esiintyessään 120 katsojalle Dokumenttiklubin tämän kevään esityssarjan päätösnäytöksessä Joensuussa 7.5, jossa esitettiin Petterin Helsinki, ikuisesti –elokuva. Petteri kertoi ennen elokuvaa runsaslukuisalle yleisölle olevansa yllättynyt siitä, että itäsuomalaisessa kaupungissa toimii dokumenttielokuviin erikoistunut elokuvakerho, joka näyttää saavan vielä katsojiakin paikalle.
Samaan hengenvetoon ohjaaja epäili ironiseen sävyyn, että kyse on meidän katsojien typeryydestä: - ”Eihän dokumenttielokuva kiinnosta elokuvateattereissa kävijöitä. Te taidatte olla typeriä. Epäilen, josko näytöksen järjestäjä on maksanut teille katsojille, että osallistuisitte näytökseen”. Tälle ironiselle heitolle itäsuomalainen yleisö remahti toki nauruun.
Esipuheen jälkeen katsoimme yhdessä Petterin loihtiman unen Helsingistä. Teimme aikamatkan suomalaiseen kulttuuriin ja todellisuuteen. Vaelsimme Helsingin kaduilla ja puistoissa, lensimme kattojen yllä, kävelimme Kalliossa ja Tähtitornin mäellä, katsoimme kaupungin ja maailman muutosta. Kuljimme tästä ajasta menneeseen ja pidimme toisen jalan kiinni tässä ajassa. Katsoimme historiaa, joka katsoi meitä takaisin isolta valkokankaalta.
Elokuvan jälkeen yleisö keskusteli tunnin verran Petterin kanssa elokuvan tekemisestä – lähtökohdista, taustoista, tekotavasta, toteutuksesta ja tuotannosta. Se, että Helsinki – ikuisesti-dokumenttielokuvalle ei sitkeistä yrityksistä huolimatta saatu rahoitusta filmikopion tekoon, sai Petterin tuohtuneena kommentoimaan elokuvarahoitusta.
Toki filmikopio olisi syventänyt katsomiskokemusta, mutta jo se että elokuvan pääsi näkemään elokuvateatterissa, oli puheenvuoroista päätellen elämys katsojille (joista suurin osa oli nähnyt elokuvan jo televisiossa). Puheenvuoroissa kiiteltiin sitä, kuinka valkokangas antaa mahdollisuuden nähdä, tuntea ja kokea yksityiskohtia, jotka televisio kadottaa.
Ja ennen kaikkea – se ikiaikainen kokemus siitä, että voi jakaa elokuvan unenomaisen katsomisen muitten kanssa, teki tästäkin esityksestä yhteisen matkan, jota keskustelussa jatkettiin.
Hienoa oli havaita myös se, että katsojien joukossa oli niin eläkeläisiä kuin aikuisia kuin nuoria av-alan opiskelijoitakin. Nuoria Petteri kannusti dokumenttielokuvan maailmaan nostamalla esille Helsinki – ikuisesti-elokuvan nuoren leikkaajan Petteri Evilammin tärkeän roolin ja osaamisen.
Niin – me susirajan maalaiset katsoimme dokumenttielokuvan Isosta Kirkonkylästä. Samalla me katsoimme elokuvan Joensuusta tai mistä tahansa suomalaisesta kaupungista, kirkonkylästä tai kylästä. Mittasuhteet ovat erilaiset, mutta muutos ja sen koskettavuus maailmaan ja sen kuvaan on sama.
Mikäli itäsuomalaiseen dokumenttielokuvakerhon toimintaan on uskominen, on elokuvateattereissa esitettäville dokumenttielokuville kysyntää. Ehkäpä tietoisuus tästä mahdollisuudesta edellyttää vastaavanlaista elokuvakerhotoimintaa muuallekin?
Jussi Virratvuori
Joensuu
