Kansainvälinen raha on julma. Iikka Vehkalahti 28.10.08
Viimeisten vuosien aikana moni suomalainen dokumenttielokuva on saanut merkittävästi rahoitusta Suomen ulkopuolelta ja moni muu on yrittänyt. Mutta kansainvälinen raha on vaikea tie alusta loppuun. Tänään esitettävä Paul-Anders Simman Karhu-elokuva on yksi esimerkki.
Maailmassa järjestetään kymmeniä rahoitusfoorumeita, joissa pyritään keräämään kansainvälistä rahoitusta dokumenttielokuvahankkeille. Eli periaatteessa menetelmä on aina sama. Paikalle ( Amsterdam, Barcelona, Lissabon, Tel Aviv, Jihlava, Nyon, Riga, Johannesburg, Leibzig, Malmö,
Kolkata jne.. jne..) kutsutaan eri puolilta maailmaa eri tv-yhtiöiden commissioning editoreita ( kuten allekirjoittanutta), joiden matkat ja oleskelut maksetaan järjestäjien toimesta.
Perillä sitten näille ”rahoittajille” esitellään 20-40 projektia jo kuvattuine materiaaleineen ja toivotaan että joku lähtisi mukaan vaikka vaatimattomalla ennakko-ostolla tai jopa yhteistuotantona. Ja vastavuoroisesti commissioning editorit toivovat, että heidän omat tuotantonsa löytäisivät
rahoitusta.
Rahoitusfoorumeiden määrä on kasvanut huimasti ja ajoittain tuntuu jopa ”sirkukselta”. Samat ihmiset saavat kutsuja kaikkialle ja loppujen lopuksi aika harva projekti saa kunnollista rahoitusta.
Ja toisaalta kuitenkin samanaikaisesti. Ilman kansainvälistä yhteistyötä suuri osa merkittävimmistä dokumenttielokuvista olisi jäänyt ilman kunnollista rahoitusta. Foorumit eivät ole vain rahanjakoistuntoja, vaan niissä luodaan todellista kansainvälistä näkemystä siitä, mihin maailma on menossa. Ja jokainen elokuvantekijä tietää, miten paljon kansainvälinen yhteistyö voi antaa nostettaessa dokumenttia universaalille tasolle.
Hyvä kansainvälinen yhteistyö takaa myös elokuvan levityksen ( usein myös festivaaleille), se tunnetaan jo ennen valmistumista.
EsimerkiksiDokumenttiprojektin tuotannoista Honkasalon 3 Rooms Of Melancholy, Websterin Katastrofin ainekset, Halosen Pyhän kirjan varjo ovat saaneet merkittävän osuuden rahoituksestaan ulkomailta.
Tänään tiistaina Dokumenttiprojektissa esitettävä Paul-Anders Simman dokumentti on myös kulkenut pitkän kansainvälisen rahoituksen tien. Se esiteltiin kansainvälisille rahoittajille Nordisk Forumissa, joka johti ranskalaisen yhteistuottajan mukaantuloon, joka johti Arten rahoitukseen, joka johti elokuvan leikkaamiseen suurelta osin Ranskassa, joka johti…..
Niin, joka johti myös tilanteeseen, jossa ranskalaisen yhteistuottajan taloudellisten vaikeuksien takia elokuvaa leikkasi ranskalainen diletantti/amatööri, jonka ajattelu perustui pitkälti puhuttuun sanaa ja sen kuvittamiseen, jonka seurauksena välillä pari hektistä päivää, joiden aikana koitetaan paikata leikkauksen pahimpia reikiä ja luoda elokuvaa, jonka seurauksena…
Eli monen vuoden projekti, jonka vaiheiden seuraaminen oli vaikeata ( kaikille ohjaajille terveisiä: säännöllinen raportointi vaikka kuinka epävirallisesti on tuiki tärkeää) ja jossa eri rahoittajat ( Arte, TV 2 Norja, Dokumenttiprojekti) vetivät eri suuntiin ja ohjaaja yritti tyydyttää kaikkia ja kun Arte oli suurin rahoittaja, niin jne…
Mutta toisaalta Paul-Anders Simma on ilmeisesti ollut prosessista toisaalta tyytyväinen, koska ainoana suomalaisena pitchaa seuraavan hankkeensa IDFAm Foorumissa Amsterdamissa marraskuussa.
