DocPoint laajenee Viroon
Virolainen Disco and Atomic war- dokumenttielokuva saa Suomen ensi-iltansa R&A aikaan. Elokuvan näkee piakkoin myös Ykkösdokumentin kauden avauksena su 11.10.2009 klo 21.15.
Dokumenttielokuva on mainio, se onnistuu kietomaan Viron ja Suomen lähihistorian kipupisteen pehmeäkuoriseksi paketiksi, joka aukeaa ja laajenee vähitellen. Elokuva sukeltaa lähimenneisyyteemme elokuvan toisen ohjaajan Jaak Kilmin perheen kautta. Kaikki alkoi siitä kun Suomen puolelle rakennettiin tehokas TV-lähetin, jonka signaali ylsi Tallinnaan saakka.
Muistan hyvin kun meillä puhuttiin 80-luvulla K-kaupan Väiskin saamasta suosiosta Neuvosto-Virossa. Oli jopa yleinen vitsi kuinka siellä ihmeteltiin suomalaista lihatiskin tarjontaa. Elokuva kertoo Jaak Kilmin oman perheen tarinan arkipäivästä totalitäärisen järjestelmän kynsissä. Kuten minä samaa ikäluokkaa tällä puolen Suomenlahtea, ei myöskään Jaak muista omaa lapsuuttaan köyhyyden, säännöstelyn ja rajoitusten aikana. Lapsuus Neuvosto-Virossa näyttäytyy normaalin perheen arkena, tosin Jaakin isä virittää salaa TV-vastaanottimia Espoon taajuuksille sopivaksi, Jaak toimii agenttina välittäen suomalaisia tv-ohjelmatietoja ja naapurissa ”hullu tiedemies” virittää kuumemittarista tehokkaan antennin, jolla Dallas ja Emmanuelle saataisiin näkymään myös Viron maaseudulla. Kaikki tämä on normaalia, kun toista vaihtoehtoa ei ole.
Omat muistoni Neuvosto-Virosta liittyy aktiiviseen unohtamiseen ja tosiasioiden välttelyyn. Aikuiset, erityisesti opettajat, eivät koskaan puhuneet miehityksestä, kukaan ei koskaan puhunut kyydityksistä, eikä ihmisen perusoikeudesta omaan kieleen ja kulttuuriin, saati arkipäiväisestä köyhyydestä ja puutteesta, jossa K-kaupan Väiski lihatiskeineen varmasti näytti satumaalta. Kun Brezhnev kuoli, ala-koulumme kokoontui liikuntasaliin ja pidimme hiljaisen hetken, englannin opettaja itki. Me lapset ymmärsimme, että maailmaa oli kohdannut suuri suru, koulumme käytävillä piti sinä päivänä liikkua villasukilla ja olla hyvin hiljaa.
Arvaamattomassa maailmassa ydinsodan uhkaa lievittivät hyvät suhteet naapurimaamme johtajiin. Myös omat johtajamme olivat korvaamattomia. Kun menneitä aikoja muistellaan kaiholla, te vanhemmat ikäluokat yleensä unohdatte kertoa se toisen puolen. Levyraadin utuisia diskokuvia katsellessa oli aivan normaalia puhua ydinsodan uhasta.
Oma kykenemättömyytemme erottaa oikeaa väärästä ei ollut juuri parempaa kuin totalitäärisen järjestelmän sulkemassa Neuvosto-Virossa. Silti Jaak ei elokuvallaan muistele pahalla meidän kylmäkiskoista asennetta veljeskansan kohtaloon. Päinvastoin, Suomen TV oli ikkuna vapauteen. Vaikka järjestelmä teki kaikkensa kitkeäkseen antennit pois Tallinnan katoilta, ihminen on aina kiinnostunut ja utelias. Sielun yhteys säilyi, meidän kansamme mahdollisuudet ja määrittelemätön vapaus toimi esikuvana Viron irtautumiselle luhistuvasta Neuvostoliitosta. Voi vain kuvitella miten paljon hämmennystä ensimmäiset esikuva-kansan ryyppyjengiläiset ja kännissä sekoilevat mummot aiheuttivat Tallinnassa 90-luvun alussa.
Tätä taustaa vasten elokuvan sanoma nousee minulle selväksi. Meillä kahdella kansalla on erityinen syvän ymmärryksen ja luottamuksen suhde. ”Henkinen matka” meiltä Viroon on historiallisesta poikkeamasta johtuen ollut n. 60 vuoden ajan lian pitkä. Minun ikäluokkani, ja monet muut onnistuttiin vierottamaan tästä siteestä. Meidän tulee palauttaa luonnollinen ja vuosisatainen yhteys Revalin, lähimpään Eurooppalaiseen kaupunkiin.
DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali
aloittaa ensi vuonna kulttuurivaihdon lahden yli, sillä festivaali järjestetään
29.–31.1.2010 ensimmäistä kertaa myös Tallinnassa.
