Mitä mulle sanottiin?
Asuin Berliinissä ja suoritin opiskelijavaihtoa Postdamissa TV- ja elokuvakorkeakoulussa. Kirjoitin hetken mielijohteesta käsikirjoituksen dokumenttielokuvalle, joka kertoi Suomeen jääneestä kesäheilastani, meidän suhteestamme, hänen ystävästään ja bändistään. Halusin tehdä kevyen dokumenttielokuvan parisuhteestani.
Muutettuani Suomeen esittelin loistavan ideani kokeneille dokumenttiohjaajille ja sain vastaani varoituksia. Projektista todennäköisesti tulisi henkisesti raskas ja saattaisin jopa erota poikaystävästäni elokuvani seurauksena.
- Pöh! ajattelin ja hymyilin ivallisesti sisälläni. Pölyyntyneet dokumenttisedät eivät tienneet rakkaudesta tai poikaystävästäni mitään. He eivät olleet ikinä tunteneet kiihkeää rakkautta 22-vuotiaseen villiin rokkariin, jolla ei ole menettää mitään, mutta on paljon annettavaa.
Meitä ei erottaisi mikään ja projektista tulisi hauska. Olin keksinyt uuden tavan tehdä dokumenttia: tehdään letkeästi, ei viillellä ranteita. Kuvataan määrätietoisesti, mutta fiiliksen mukaan. Ei kiristetä pipoa, kuten kaikki maailmantuskaa käsittelevät dokumentintekijät.
Palasin ensimmäiseltä viikonlopun kuvausreissulta itkien liftaamalla, koska en pystynyt menemään yhteenkään kolmesta autosta, jotka sisälsivät kuvausryhmääni tai dokumentissa esiintyviä henkilöitä. Eipä sillä, että hekään olisivat minua kanssamatkustajaksi kaivanneet. Jossain vaiheessa Kuopion ja Tampereen välillä rekan kyydissä tajusin haukanneeni elokuvani kanssa liian suuren palan kakkua. Tuli paha kakku, eikä minulla vielä ollut edes aavistusta, mitä olisi täytteenä.
Siitä alkoi pitkä parisuhde, johon poikaystäväni ja itseni lisäksi kuuluivat kuvaaja ja tuottaja sekä välillä vierailevana tähtenä puomittaja. Myöhemmin gang bangiin mukaan hyppäsi leikkaaja, joka pian tiesi elämästämme lähes kaiken tiskivuoresta likaisiin sukkiin petaamattomassa sängyssä. Olin suhteestani tilivelvollinen koko seurueelle. Jos riitelimme poikaystäväni kanssa ennen kuvauksia, jouduin kertomaan koko työryhmälle tilanteen; emme ehkä kuvaa huomenna, koska kuvattava on häipynyt eikä vastaa puhelimeen. Se tuntui nololta. Kunnes…
Leikkaaja innostui. Hänestä tilanne olisi hyvää materiaalia:
- Jos kuvaisimme sinua suremassa yksin, vilkuilet epätoivoisesti puhelinta, likainen tukka ja ruoka ei maistu? Hyvää käyttistä.
Se tuntui pahalta, mutta sitä saa, mitä tilaa. Kevyttä dokumenttielokuvaa parisuhteestaan.
Leikkauspöydällä itsesensuuri vaikeutti keskittymistä olennaiseen, enkä pystynyt katsomaan materiaalia lainkaan objektiivisesti. Tauoista huolimatta en näyttänyt kuvaruudussa yhtään laihemmalta ja vanhojen parisuhdedraamojeni vellominen tuntui edelleen ja taas aralta ja vastenmieliseltä. Editistä kotiin palattuani järjestin lähes aina vanhasta asiasta riidan poikaystäväni kanssa
-Miksi piti silloin vuosi sitten potkaista sitä autoa? Ja sä muuten syöt haarukka väärässä kädessä. Just katoin, hidastettuna, että sulla on haarukka oikeassa kädessä, eli väärässä, kun sitä pidetään vasemmassa.
Hän on ollut kotona kokkaamassa ja ihmettelee, mistä nyt tuulee. Editistä! Olin tavallani viettänyt hänen seurassaan pienessä kopissa noin kahdeksan tuntia ja seura ei miellyttänyt.
Tässä on vasta murto-osa ongelmista ja syistä, joiden takia teen kyseistä elokuvaani edelleen. Leikkaamista viimeistellään. Huolimatta siitä, että aikaa on kulunut, kaikki tuntuu edelleen sydänveriseltä. Helpolta ei tunnu myöskään se, että joku vielä näkisi kaiken, elokuvani. Ajatus siitä, että sanoisin uskolliselle työryhmälleni tai myrskynsilmässä seisovalle poikaystävälleni, että en tekisi elokuvaani loppuun, ei tule kysymykseen.
Mikä subjektiivisen dokumentinteossa oli leppoista? Kenen ensirakkaus oli kevyt?
Nyt voi sanoa: Mitä sulle sanottiin?
________
Maiju Asikaisen "Yritä ees" esitetään Dokumenttiprojektissa elokuussa 2009.
