OMA HÄNTÄ I. Iikka Vehkalahti 17.01.09
Joskus tuntuu, että Suomessa ei oikein tajua sitä, miten merkittävinä kansainvälisesti pidetään suomalaisen dokumenttielokuvan parhaimmistoa. Paljon pienemmistä kansainvälisistä menestyksistä pidetään isompaa melua kuin suomalaisista dokkareista.
Ja festivaalimenestyksien lisäksi on paljon muitakin menestystarinoita, joihin törmää sattumalta. Toissa kesänä käydessäni yhdessä maailman suurimmista dokumenttitapahtumista La Rochellessa, Ranskassa, huomasin sattumalta julisteen, joka kertoi Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapskuin retrospektiivin tulosta kaupunkiin pari viikkoa myöhemmin.
Myöhemmin Markku selitti, miksi hän oli reissannut edestakaisin Suomen ja Ranskan väliä. Hänen elokuviaan kun esitettiin kuukausia eri paikkakunnilla elokuvateattereissa erinomaisin palauttein.
.
Vuosien aikana olen käsittämättömissä yhteyksissä törmännyt ihmisiin, joille Kiti Luostarisen Naisenkaari ja Pirjo Honkasalon Atman ja Melankolian 3 huonetta ovat olleet käänteentekeviä kokemuksia.
Mika Ronkaisen Huutajat on rakentanut Suomi brandia tavalla, josta Stubb komiteoineen voisi ottaa oppia, niin monta viestiä eri puolilta maailmaa minäkin olen elokuvan kokemisesta saanut tyyliin: ”sellaisia te olette suomalaiset”
Istuin muutama päivä sitten Arto Halosen kanssa junassa Tampereelta Helsinkiin ja meillä oli aikaa jutella rauhassa kaikenlaisista asioista Kuten siitä, että Saksassa Pyhän kirjan varjo oli yhdessä mm. Kansalainen Havelin ja Durakovan kanssa lähdössä kiertämään mahdollisesti jopa 100 eri paikkakunnalle elokuvateattereihin tai että Norjassa sama elokuva kiertää kahden muun ihmisoikeuselokuvan kanssa 60 paikkakunnalla erityisissä kotibileissä.
Tällaisia tarinoita on varmasti paljon: ne eivät ole valtavirtakulttuurin tarinoita ( kuten eivät Kimmo Pohjosen ja Rinneradionkaan kansainvälinen menestys), mutta todellinen vaikutus onkin usein ( kuten menneen Kasselin Dokumentan johtaja uudestaan ja uudestaan korosti) nykyisessä maailmassa ns. vieralueilla, koska siellä luodaan uutta.
