Kulttuuri ja rahapula
Elo-syyskuun aikana tehtävässäni Dokumenttiprojekti Goes Cinema-hankkeen koordinaattorina olen tavannut dokumenttialan ihmisiä Joensuussa, Jyväskylässä ja Turussa. Pyrimme luomaan kansallista, Suomen kattavaa dokumenttialan verkostoa, yhdistämään ihmisiä, jotka jakavat kiinnostuksen ja halun esittää ja katsoa dokumenttielokuvia isolta kankaalta. Yksi DP Goes Cinema-hankkeen kunnianhimoisista tavoitteista on se, että kahden vuoden kuluttua Suomessa eläisi aktiivinen, yhteisöllinen dokumenttielokuvan katselukulttuuri muunmuassa dokkariklubien ja -tapahtumien muodossa.
Joensuun, Turun ja Jyväskylän tapaamisissa sain kaikista saman viestin: esitämme mielellämme dokumenttielokuvia, mutta sopivista tiloista on pulaa. Usein ainoat elokuvateatterit ovat suurten ketjuyhtiöiden omistuksessa, joiden tilavuokrat ovat liian kalliita muille kuin kaupallisille, suuren yleisön elokuville. Sain kuulla myös kritiikkiä siitä, että elokuvaliput ovat liian kalliita esimerkiksi opiskelijoille, jotka usein olisivat dokumenttielokuvan potentiaalisia kuluttajia myös teattereissa. Mikä neuvoksi. Ilmaisnäytökset? Opiskelija-alennukset? Niillä resursseilla, mitä minulla taas on tällä hetkellä käytettävissäni, minun on mahdoton vaikuttaa asiaan millään tavalla. Se on ikävää. Niin mielelläni soisin hyvien dokumenttielokuvien levittävän hyvää sanomaansa kaikelle kansalle. Ihan kaikille.
Kävin tänään Turussa kulttuurialan rahoitusseminaarissa. Tilaisuudessa mainittiin muunmuassa helsinkiläinen flow-festivaali hyvänä case-esimerkkinä siitä, miten musiikkifestivaalitapahtuma on osattu markkinoida oikein, miten on onnistuttu löytämään tapahtumalle oikea kohdeyleisö ja luomaan selkeä brändi. Esittelyssä lainattiin artikkelia, joka luonnehti Flow-festivaalia hipstereiden festariksi, jossa syödään sushia designlautasilta, eikä rymytä muovituopit käsissä. Hipstereitä taas luin Hesarissa elokuussa luonnehdittavan kutakuinkin tähän tapaan: bränditietoiset, hyvintoimeentulevat, trendikkäät kaupunkilaisnuoret.
Toki kulttuuria tulee tukea laajasti, enkä epäile hetkeäkään, etteikö Flow-festivaalia olisi tuotettu ja markkinoitu suurella ammattitaidolla, mutta jostakin syystä se sorahtaa minun korvaani, että hyvänä esimerkkinä valtion kulttuurituesta mainitaan hyvintoimeentulevien kaupunkilaisnuorten festari, jonne pääsylippu maksaa yhdelle päivälle useita kymmeniä euroja, kolmen päivän lippu jopa 94 (ja jonne lisäksi on ruoka taikka juomaeväiden vieminen täysin kielletty, jolloin sushin syöminen designlautaselta tehdään konserttivieraille pakolliseksi).
Missä kulkee kaupallisen ja kulttuuritapahtuman raja? Samaa olen pohtinut lähes joka kerta, kun olen nähnyt Helsingin Juhlaviikkojen mainossloganin “Taide kuuluu kaikille”. Heilläkin pääsyliput moniin tapahtumiin, varsinkin Huviltateltan konsertteihin maksavat useita kymmeniä euroja.
Toki, tiedän, että Juhlaviikot järjestävät myös useita ilmaistapahtumia ja että heidän ohjelmistonsa on hyvin kirjava, esiintyjät kansainvälisiä ja taidemuodot laajasti edustetut.
Kävin edelliskesänä Juhlaviikoilla Estrella Morenten konsertissa Huvilateltassa. Liput maksoivat muistaakseni 50 euroa. Minä kuulun niihin onnekkaisiin, joilla on melko usein varaa käydä katsomassa teatteria ja tapahtumia, jotka minua kiinnostavat. Siinä elokuisessa konsertissa juhlateltan pihamaalla liehui Taide kuuluu kaikille-viirejä. Kuohuviiniä tarjoiltiin vähän vajaa kympin hintaan per lasi. Sinä iltana taide näytti kuuluvan jakkupukurouville ja pikkutakkisedille (miten kapeakatseinen ja ennakkoluuloinen kommentti minulta!) joiden kiltit työnantajat olivat tarjonneet heille ja kaikille heidän kollegoilleen lipun flamencokonserttiin.
