Pitchaus vääristää luovan prosessin. Kanerva Cedeström 11.11.08
Olin aloittanut jo tämän blogini kirjoittamisen, kun huomasin dokblogin uusimpana tekstinä Marijke Rawien The Ten Commandments of Pitching. En tunne henkilöä, mutta oletan, että hän toimii televisioyhtiössä jossain päin maailmaa
Nuo 10 käskyä saavat minut entistä kiihtyneempään tilaan ja entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että pitching on suureksi vaaraksi vapaalle dokumentaariselle elokuvalle;
Olen itse säästynyt tuolta elokuvaa ja sen luovaa prosessia ymmärtämättömältä ja sitä suorastaan vahingoittavalta käytännöltä kieltäytymällä kansainvälisestä rahoituksesta. Minulle riitti jo Arten kanssa käyty absurdi ja kuluttava prosessi yhteistuotannon puitteissa vuosituhannen alussa. Kieltäytyminen on tietenkin merkinnyt halpistuotantoa, mutta samalla oman integriteetin säilymistä ja taiteellisen prosessin suojelemista mediavallan henkiseltä väkivallalta. Tuhoisinta elokuvalle on sen selkokieliseksi muuttaminen vaiheessa, jossa kaikki on vielä edessä.
Miksi elokuvan ohjaajan on esiinnyttävä televisioyhtiöiden commissioning editorien edessä ja vakuutettava ruumiinkielellään(vrt.Rawien käskyt) näitä mahdollisiarahoittajia elokuvastaan. Miksi yleensäkin olemme joutuneet tilanteeseen, jossa televisioyhtiöiden edustajat päättävät elokuvasta? Dokumentaarinen elokuva on heille edelleenkin slottipaikkoja täyttävää ohjelmavirtaa Miksi emme saa ansiantuntijoita päättämään, eli kansallisten elokuvasäätiöiden tai –instituuttien edustajia, jotka edelleen yhdessä esittäisivät projektit tuotettaviksi? Heihinhän olisi luotettava, kun on kysymyksessä elokuva.
Tämä kehitysprosessi dokumentaarisen elokuvan kohdalla on merkinnyt yhä yhdenmukaisempien, aihekeskeisimpien euroelokuvien tulvaa – erityisesti näin on nk.feature lenght elokuvien, joille kaavaillaan teatterilevitystä. Elokuvista on tullut tuotteita, jotka tehdään yhä “yleisöystävällisemmiksi”. Poikkeukset, jotka tästä myllystä selviävät, ovat harvassa. Niihin lukeutuvat Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui, jotka järjestivät aikoinaan mehevän performanssin IDFAssa, Amsterdamissa pitchaajien edessä – ja saivat rahaa.
Olisiko meillä yhtään Chris Markerin, Viktor Kossakovskin, Sergei Dvortsevoin, Jia Zhan Ken, Wang Bingin, Raymond Depardonin mestarillista, elokuvataidetta uudistanutta teosta ilonamme, jos nämä ohjaajat olisivat joutuneet kaupustelemaan ajatuksiaan commissioning editoreille?
Kun rahaa on kerran hankittava, olkoon se ainakin sitten tuottajien asia. Näinhän toimitaan muidenkin taiteiden alueilla; vaikea on kuvitella säveltäjiä, maalareita, tanssijoita tai installationtekijöitä myymässä ajatteluaan parhaiten tarjoavalle. Ja toivon todella, ettei heidän tarvitse sitä koskaan tehdäkään.
