Mestarin puhetta Pirjolta
Kuvaan hyvin, hyvin vähän. Voin kävellä tuntikausia kameran kanssa ja kuvata vain minuutin. Elokuvan tehdessäsi sinun on valittava, jätettävä paljon pois. Jos joku hetki menee ohitse etkä ole saanut sitä kuvattua, kysy itseltäsi: mitä minä menetin ? Ja jos sinulla on kärsivällisyyttä tulet löytämään saman sisällön toisessa muodossa.
Istuimme Pirjo Honkasalon kanssa IDFAssa suuressa täpötäydessä salissa kuvaavien kameroiden takia aivan liian kaukana monisatapäisestä yleisöstä.Oli Pirjon masterclass, minun tehtäväni oli kysellä , Pirjon kertoa elokuvan tekemisestään, ajattelustaan , metodeistaan.
Ainakin minulle äärettömän mielenkiintoista.
Moni sanoi tilaisuuden jälkeen, että heille Pirjon ajatukset fiktion ja dokumentin rajanvedosta, objektiivisuuden ja subjektivisuuden luonteesta dokumenttielokuvassa ja totuuden ja totuudellisuuden eroista olivat avaavia. Voi olla, että suomalaisille tällainen keskustelu on tutumpaa ja osin kertausta, vaikka varmasti näytteet Luchino Viscontin elokuvasta avasivat vastausta siihen, että dokumentaarisella elokuvallakin on mahdollisuus kuvata ihmisen mielen liikkeitä.
Minulle mielenkiintoisinta oli käydä lävitse itse elokuvan toteuttamisen prosessia, joka Pirjolla on lähes hegelimäisen dialektista. Hmm... onkohan määrittely ihan oikea... yritän avata sitä. Pirjo lähtee liikkeelle etsinnästä, sisäisestä kysymyksestä, jonka etsinnälle elokuvassa häne etsii ”välineitä” ulkomaailmasta: paikkaa, päähenkilöä, maisemaa. Ja samanaikaisesti: voi olla, että päähenkilö valitsee Pirjon.
Pirjo ketoi Tanjuskasta. ” Kuvasin elokuvani päähenkilöksi ajateltua pappia, kun tunsin oikeassa käsivarressani kuumotusta. Ottamatta silmääni pois luupista panoroin oikealle, jossa oli tyttö katson minua ja koin, että hän oli valinnut minut elokuvani päähenkilöäksi.” Tanjuska ja 7 perkelettä syntyi tästä hetkestä.
Entä, kun Pirjo kuvaa hyvin vähän ? Eikös e johda siihen, että niin paljon jää pois, tallentamatta. (Niin monihan sanoo tänä päivänä, minulla on 100 tuntia materiaalia jo kuvattuna vakuuttaen näin, että tarina on olemassa”. Ei pidä surra, mitä on jäänyt kuvaamatta vaan odottaa, sama asia tulee tapahtumaan toisessa muodossa. Et ehkä saa kuvattua , kun kaksi ihmistä nostaa ystävyytensä merkiksi lasin viiniä, mutta aivan varmasti voit kuvata tämän ystävyyden toisena hetkenä, toisessa muodossa.
” En ole tarinankertoja” Pirjo kommentoi kysymystä elokuvan rakenteesta lisäten heti saman tien, että hänelle tarina on paljon laajempi käsite kuin perinteinen fiktiivisen elokuvan konventionaalinen juonenkerrota. Pirjo ei lähde kertomaan tarinaa , mutta usein elokuvassa – kuten todellisuudessakin –on tarina sen valmistuessa.
Pirjon elokuvissa päähenkilöiden läsnäolo on käsittämättömän voimakasta. Ja samanaikaisesti Pirjo puhuu etäisyyden rakentamisesta ihmisiin leikkauksella ja musiikilla. Samanaikainen intiimiys ja etäisyys antavat katsojalle tilaa luoda omaa elokuvaansa omassa mielessään. Jos joku katsellessaan Pirjon elokuvia vajoaa välillä omiin ajatuksiinsa, se ei huolestuta häntä. Ketään ei pidä yrittää pakottaa tuntemaan tai kokemaan jotakin.
Tehdessään häikäilemättömän henkilökohtaisia – voisi jopa sanoa jopa itsekkäitä elokuvia – Pirjo on käyttänyt vain yhdessä elokuvasaan minä sanaa elokuvantekijänä. Kantaessaan vastuunsa ja ”syyllisyytensä” Tanjuskan tekemisestä.
Eivätkä Pirjon elokuvat ole suinkaan syntyneet totaalisesta eksistentiaalisesta vapaudesta. Kaksi viimeistä Melancholian 3 huonetta ja ITO-Seitti- Kilvoittelijan päiväkirja ovat molemmat lähteneet liikkeelle tilaustöinä.
Melancholia syntyi projektista, jossa oli tgarkoituksena toteuttaa 10 käskyä maailman kymmenen huippuohjaajan toteuttamina. ITO oli puolestaan NHK:n kanssa käydyissä keskusteluissa syntynyt hanke neljästä kaksituntisesta elokuvasta Tokiosta nimikkeellä Tokyo Modern. Molempiin etsittiin maailman parhaita ohjaajia ja Pirjoa pyydettiin molempiin mukaan.
Mutta ”tilaustyön rajan sisällä” Pirjo on käyttänyt vapautensa maksimaalisesti.
Ja paljon muuta. Pirjon masterclass tulee olemaan esillä IDFAn kotisivuilla.
