Ohjaajan itsepäisyydestä. Iikka Vehkalahti 02.09.08
Katariina Lillqvist on elokuvansa loppuun asti hiova ammattilainen – ja hyvin itsepäinen nainen.
Ja niinhän se aina on ollut. Vaikka erilaisia neuvoja ja vaatimuksia sataisi roppakaupalla, hyvä ohjaaja ottaa kaikki huomioon - mutta pitää oman päänsä.
Aikoja sitten, esitellessään idean elokuvaksi vanhoja romanilauluja laulavasta Hilja Grönforsista, me rahoittajat – muutkin kuin minä – vaadimme uudestaan ja uudestaan, että elokuvaei saisi olla staattinen romaanielämää romantisoiva hienosti kuvattu ”tauluelokuva” vaan elämää,todellisia tapahtumia, arkipäivää, konflikteja sisältävä dokumentti, jossa tyylittely kohtaisi cinema veriteén.
No, mikä on lopputulos: juuri sellainen kuin Katariina Lillqvist on halunnut: erinomaisesti kuvattu, tyyliltelty, hienoa arkistomateriaalia ja erinomaisia still valokuvia sisältävä muodoltaan staattinen elokuva, jonka keskiössä ovat lauluesitykset.
Jep, aika kaukana siitä, mitä dokumenttielokuvalta tänä päivänä useimmiten odotetaan: elämänmakua, rosoisuutta, konflikteja, tätä päivää, narratiivista rakennetta.
MUTTA. Ainakin minuun elokuva iskee syvälle. Arkaististen laulujen lähes mystinen keinu vie matkalle kauas, arkistomateriaali elää voimalla ja Topi Ikäläisen kuvat ovat vain hienoja. Silloin antaa anteeksi asetelmallisuuden tai 1960-luvun tv-ohjelmia muistuttavan asiantuntijahaastattelun.
Tai niin ainakin viimeisessä raakaleikatun version katselussa koin. Millainen elokuva sitten oikein on. Kun viimeiset muutokset on tehty, musiikki on miksattu, värimäärittely käyty lävitse. Loppujen lopuksi, melkein aina on niin, että vasta totuuden hetki:elokuvan näkeminen kankaalla paljastaa
sen todellisen luonteen.
Lilliqvistin elokuvan näkee nyt keskiviikkkona3.9 Helsingissä. Ensi-ilta elokuvateatteri Kinossa klo 18.
