Mitä arvostelut merkitsevät
Tänään ohjaaja Arto Halonen odotti lehtien arvosteluja elokuvasta Magneettimies ja myös Dokumenttiprojekti Goes Cinema hankkeelle niillä on merkitystä. Mutta vievätkö arvostelut katsojia elokuvateattereihin tai television ääreen?
Arto Halosen Pekka Strengistä kertova Magneettimies on saanut poikkeuksellisen laajan ja kiittävän vastaanoton lehdistössä. Otetaanpa niistä muutama esimerkki. Yksi oli Kansan uutisten Viikkolehti, joka käytti koko etusivunsa elokuvalle sekä osan pääkirjoituksestaan selittäen, miksi etusivu on käytetty Magneettimiehelle. Siksi, että ”todellisten klassikoiden merkitys vain korostuu vuosikymmenten kuluessa”. (Lainaus tarkoittaa Strengiä ei Halosen elokuvaa.)
NYT-liitteessä näkemyksellinen Leena Virtanen toteaa, että kulttuuriteko on pompöösi sana, mutta että nyt sitä tekee mieli käyttää ja päättää tekstinsä.... 1970-luvulla miehetkin olivat feminiinisiä. Tällaisia: ”Mukana mulla on paperilunta, satujen tulla. Olen unta.”
Itse elokuvassa Keijo Siekkinen puolestaan sanoo Strengistä, että on helppoa olla mies metsällä, mutta todellista luonnetta vaatii katsoa herkkyyttään silmiin. ( Tunnustaudun Siekkisen tulkinnan kannattajaksi).
Ilta-Sanomien usein kriittinen Tarmo Poussu innostuu kehumaan elokuvaa Halosen ehkä parhaimmaksi jne..
Mutta vievätkö arovstelut ihmisiä katsomaan elokuvaa elokuvateatteriin ? DPGC:ssa ( Dokumenttiprojekti Goes Cinemassa sitä on mietitty useamman kerran). Kansakunnan olohuone sai erinomaiset arvostelut, katsojia hyvin vähän. Täynnä Tarmoa sai paljon julkisuutta, elokuvateattereissa katsojia vähän.
Elokuvateatteri on erilainen julkaisualusta kuin televisio tai festivaali. Kovin innolla en ainakaan minä lähde Helsingin Tennispalatsiin katsomaan dokumenttielokuvaa. Tai dokumenttielokuvista välittävät eivät lähde elokuviin. tai jos lähtevät, niin eivät silloin katsomaan dokumenttia.
Tarvitaan joku erityinen syy lähteä. Ja se voi löytyä myös arvosteluista silloin, jos arvostelijan tekstistä välittyy henkilökohtaisen kokemisen, haltioitumisen tunne. Eli , vaikka kuinka suuresti lehdessä kirjoitettaisiin ja kehuttaisiin, niin ei se auta, jos tekstistä puuttuu henki.
Minulle Leena Virtasen teksti kolahti. Ehkä myös sen takia, että se oli asetettu näyttävästi esille otsikolla Sisältäni portin löysin.
Ps. Ei Magneettimies ole minulle Suuri eikä virheetön elokuva, mutta se on idealismin etsinnässään ( tiedän: seuraava sana on pompöösi) ylevöittävä elokuva. ) Ja ensimmäisen kerran pidin sitä katsellessani vanhan tuttuni musiikista.
3 kommenttia
Pe 16.10.2009 @ 19:13
Olen jutellut tuttavien kanssa paljon Dokumenttiprojekti goes cinema -hankkeesta ja dokumenttielokuvien roolista valkokankaalla. Innostunut suhtautuminen ei kuitenkaan ole ajanut kovinkaan monia elokuvateatterin lippuluukulle. Jonot muodostuvat vasta sitten kun luvassa on tarinan lisäksi visuaalista ilotulitusta ja huikeita äänitehosteita tai sitten niitä hyviä arvosteluja kerännyt fiktioelokuva. Tuntuukin, että dokumenttielokuvan kerrontaa pidetään arkisempana (vaikka se ei sitä välttämättä edes ole), joten television oletetaan riittävän tällöin hyvin ilmaisukanavaksi. Ei haluta maksaa pääsylippua siitä, minkä voi nähdä televisiosta pienemmällä vaivalla. Elokuvateatteriympäristön ei koeta tarjoavan mitään ekstraa rahan vastineeksi.
Tunnustan olevani laiska elokuvateatterissa kävijä, vaikkakin jokaisen kerran jälkeen ilmoitan pontevasti, että täytyypä ottaa pian uusiksi. Elokuvateatteri esityspaikkana on minulle sellainen, että se tarjoaa mahdollisuuden unohtaa ulkopuolinen maailma hetkeksi ja keskittyä elokuvan kuvaamaan maailmaan. Pehmeät penkit, ympäröivä äänimaailma, näkökentän valtaavat kuvat saavat lähestulkoon aina kaapattua minut mukaansa. Minulle ehkä tärkeintä elokuvateatterielämyksessä onkin tarinaan samastuminen ja sen hengittäminen.
Tavallaan pidän siitä tunteesta, kun elokuvan jälkeen elää hetken aikaa kahden maailman välimaastossa. Konkreettisesti kävelemässä jo kotia kohti, mutta mielessä vielä elokuvan aikana koetut hetket ja tunteet. Väittäisin, että tämän saman olotilan saavuttaa myös dokumenttielokuvan elokuvateatteriesityksessä, mutta sillä erolla, että ainakin itselleni vaikutukset ovat olleet pidempiaikaisia. Kannan minua koskettaneen dokumenttielokuvan herättämiä ajatuksia ja tunteita mukanani pidemmän matkaa.
Suosittelen muitakin kokeilemaan!
La 17.10.2009 @ 18:44
Minä luulen, että yksittäisten arvostelujen merkitys on varsin vähäinen kun ihmiset valitsevat elokuvaa, jota he lähtevät katsomaan teatteriin. Suurempi merkitys on sillä miten sana on lähtenyt kiertämään.
Merkitystä on myös teokseen liittyvällä odotuspaineella, jos sen niin sanoisi. Jos dokumentin aihe on sellainen, että siihen kohdistuu jo etukäteen huomattavaa kiinnostusta, ja teos sitten vielä pistää sanan kiertämään, että jotain erityistä pääsee nyt kokemaan vain ja ainoastaan teatterissa, silloin dokumenttielokuvakin voi yllättää.
Eräs huomattava rasite dokumenttielokuvan teatterilevitykselle on ihmisten tapa ajatella elokuvasta. Olen useammin kuin kerran kuullut, kun kaksi tai useampi ihmistä on keskustellut näkemästään teoksesta, joku heittää "Oliks se oikea elokuva vai dokumentti?" Dokumenttielokuvaa ei mielletä elokuvaksi!
En osaa sanoa, mistä em. ajattelutaspa johtuu, enkä oikein ymmärrä miksi näin yleisemmin mielletään, sillä minulle elokuva on elokuvaa oli se sitten fiktiota tai faktaa, draamaa tai dokumenttia; valkokankaalla ja televisioruudussa se on joka tapauksessa illuusiota, valkokankaalla tai kuvaruudussa olevia elämän kuvajaisia, riippumatta tekotavasta.
Ihmiset eivät kuitenkaan odota dokumenttielokuvalta samankaltaista elämystä kuin "oikeaa elokuvaa" katsoessa.
Harmittavinta on se, että tällainen diletanttimainen ajattelutapa on juurtunut myös niiden virkamiesten mieliin, jotka käsittelevät elokuvaan liittyviä asioita.
Ajattelen nyt lähinnä Lappi -projektia ja sen samaa vastakaikua, joka on ollut lähinnä olematonta syistä, joita en tässä lähde setvimään. Niillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä sen kanssa, miten suuri yleisö teoksen kokisi.
Kun olen sanonut, että teos on puhdasta dramaaa, vieläpä vahvaa sellaista, virkamies menee suorastaan lukkoon. Hän ei saa sanaa suustaan. Hän alkaa kakistella ja rykiä. Hänen pääkoppaansa ei yksinkertaisesti mahdu ajatus siitä, että dokumenttielokuvakin voi olla kuten paraskin juonielokuva ja täyttä draamaa, jonka käänteisiin katsoja voi eläytyä.
Hän ajattelee kuten suuri yleisö. Eihän dokumentti voi olla draamaa, koska se ei ole oikeaa elokuvaa! Niinpä hän sitten lähinnä kiusaantuneena ja harmistuneena tokaisee "Ratkaise nyt ensin, että onko se draamaa vai dokumenttia!"
Hän ei ole ymmärtänyt hölkkäsen pöllähtävää siitä mitä olen hänelle yrittänyt kertoa. Ymmärrettävästi, keskustelu käy alta aikayksikön vaivaloiseksi. Emme puhu samaa kieltä.
Suhtaudun siis melkoisella varovaisuudella siihen että joitakin harvoja erityistapauksia lukuunottamatta dokumenttielokuva voisi menestyä teattereissa, siitä yksinkertaisesta syystä että sitä ei koeta elokuvaksi, eikä dokumenttielokuvalta siten osata odottaa sitä mitä elokuvalta odotetaan; mahdottomilta tuntuvia tilanteita, jännitystä, myötäelämistä, yllätyksiä, suuria, sielun sopukoita ravistavia tunteita, naurua ja kyyneliä.
Dokumenttielokuvaa ajatellaan asiana, ei oikein taiteena eikä oikein viihteenä.
Ehkä dokumenttielokuvasta pitäisi tehdä brandi, joka koetaan ja ymmärretään oikeana elokuvana? Sitähän se kuitenkin on.
