Docpoint taputettiin alkaneeksi
Miesten vuoro sai Docpointin avauselokuvana eilen illalla huikeat aplodit. Osa yleisöstä nousi ylös tekemään kunniaa elokuvan ohjaajille ja päähenkilöille, joista suuri osa oli myös paikalla. Taputus jatkui koko lopputekstien ajan ja vielä paljon niiden jälkeenkin. Oli upeaa todistaa nuo hetket. Olin onnellinen tekijöiden ja kaikkien elokuvaan osallistuneiden puolesta. Yhteinen, jaettu tunne yleisön ja tekijöiden kanssa nosti elokuvan loppukohtauksen aiheuttaman liikutuksen kolmanteen potenssiin.
Katsoin Biorexissä samaan syssyyn vielä Erik Gandinin ohjaaman Videocrazyn. Italian television ja valtion liideri Berlusconi ja hänen ympärillään pyörivät groteskit muovinaamairvikuvahahmot saivat yleisön tirskumaan. Mietin, olenko kauhean tosikko, kun minua useimmat elokuvan kohtauksista ahdistivat niin, etten pystynyt nauramaan. Kun teatterista poistuessani ajattelin tuota julkisuudenpalvonnan, rahan, vallan, showtyttöjen pyllynpyörityksen/nuolennan ja sutenöörien maailmaa muistin kohtauksen Gabriele Muccinon elokuvasta Ricordati di me (2003). Elokuvassa television showtytöksi haikaileva perheen tytär ja pikkuveli keskustelevat:
Veli: Valentina, sano mitä ihan oikeasti ajattelet minusta? Miltä minä näytän ulkopuolelta?
Sisko: Kyllä sinä sen tiedät.
Veli: No sano vielä.
Sisko: Ajattelen, että olet mitäänsanomaton ja ilmeetön. Kun puhut, kuulostaa siltä kuin sinulla olisi tiskirätti suussa eikä siitä saa mitään vitun selvää. Et peseydy ja pukeudut kuin säälittävät vasemmistolaiset, kun koko maailma menee ihan toiseen suuntaan. Näin ajattelen sinusta.
Veli: Ei mitään muuta?
Sisko: Ei, tämä oli tässä.
Lienee minunkin tyytyminen haisevaan vasemmistolaisuuteeni.
