En ymmarra.Heikki Huttu-Hiltunen.17.10.08

Minäkin suunnittelen elokuvani alkusysäykseksi Kauhajoen kauheita tapahtumia. Yritän selittää lapsenlapselleni, miten tämä on mahdollista. Miten tähän on tultu?
 
Miten niin En ymmärrä -elokuva lähtee liikkeelle Kauhajoesta? Senhän piti eri lehtitietojen mukaan lähteä Kemijärveltä. En ymmärrä. Tai ollakseni vanhanaikaisesti rehellinen, taidan kyllä vähän ymmärtää.
 
Uskon tietäväni, miltä koulukiusatusta tuntuu, kun kiusaamisesta ei saa edes puhua. Jos puhut, niin kärsit kahta kovemmin. Ei, en puhu nyt Kauhajoesta, vaan itsestäni. Siitä, miksi Kemijärvi ei ole elokuvani lähtökohta vaan ehkä Kauhajoki.
 
Siitä yksinkertaisesta syystä, että minua on harhautettu, viety kuin litran mittaa, ja tunne on, että on valehdeltu päin naamaa. Eikä vain minulle vaan tuotantoyhtiölle, jonne teen töitä. Kukako? Iikka Vehkalahti. Milloinko? Loppuvuodesta 2007, kun lähdin Kemijärvelle heti tehtaan lopettamisuutisen jälkeen hänen rahoittamanaan. Me kuvaamme, minä kirjoitan päiväkirjaa ja teen toisenlaista, henkilökohtaista elokuvaa siitä arvomaailmasta, jossa kannattavankin tehtaan lopettaminen on hyväksyttävää. Käyn tuottajani kanssa esittelemässä materiaalia, mutta – ja tämän muistan varmasti oikein – Vehkalahti ei katsonut materiaaliamme, ei tuolloin eikä muulloinkaan. Yhden trailerin myöhemmin kyllä. Edes sokea Reeta ei voi nähdä trailerillamme ja A-studiolla yhtäläisyyksiä.
 
Kun olemme kuvaamassa Kemijärvellä kevättalvella, samaan ravintolaan tulee illalla syömään Naukkarisen Lasse ja torniolainen opettaja, jonka nimen olen unohtanut. He tekevät pientä elokuvaa lasten junamatkasta Kemijärveltä Helsinkiin. Kumpikaan ei tunnu tietävän ketään muuta kuin Iikka Vehkalahden elokuvan alullepanijaksi. Myöhemmin törmään useisiin kuvausryhmiin, jotka moikkailevat toverillisesti ja kertovat olevansa Ilkka Vehkalahden hommissa. Hieman hermostuin ja soitin tuottajalle Helsinkiin. Hän kertoi olleensa neuvotteluissa Vehkalahden kanssa ja että kyseessä on pieni nopeasti tehtävä elokuva ja ettei sillä ole vaikutusta meidän tekemiseemme. Pienestä kasvaa helposti vähän suurempi ja vähän suuremmasta ihan iso elokuva. Ilmakuvia oikein.
No, mikäs siinä. Pidän Kemijärvi-elokuvaasi, Ilkka Vehkalahti, ihan hyvänä ja erittäin tarpeellisena.
Minut se veti kuitenkin piukkaan rakoon. Olit kertonut, ettei sille tulla hakemaan SES:n tai Avekin tukea. Näin olit kertonut Jouko Aaltoselle ja Pertti Veijalaiselle. Minulle et toki ole puhunut koko prosessin aikana mitään. Et vieläkään.
 
Miksi olen niin naiivi, että kirjoitan tästä tässä ja nyt ja vielä näin henkilökohtaisesti? Tarkoitan, mitä kirjoitan. Siksi, ettei tarvitsisi aina vain niellä.
 
Suomeenkin on tietoisesti luotu ilmapiiri, jossa olemassaolon perusta on menestyminen, henkilökohtainen menestys. Julkisuus ja raha ovat sen keinoja. Toinenkin riittää, mutta parempi olisi saada molemmat. Häpeä on se, jos niitä ei saavuta. Viidentoista minuutin julkisuus vaikka kuoleman jälkeen oikeuttaa elämän. Näin sairaan ilmapiirin olemme hyväksyneet. Vaienneet kiusaajista. Pelänneet, että menestymättömyytemme tulisi julki. Häpeä siitä, että on toisten autettava.
 
Suomessa tehdään maailman parasta dokumenttia? Tuntemistani dokumentaristeista jokainen valittaa kahden kesken yllä kuvaamani kaltaisesta kohtelusta. Että ei sille voi mitään. Siellä se rahapussi sijaitsee. Että tehdään näin. Että tästä se Iikka tykkää.
 
Kahden projektin käynnistäminen rinnakkain samasta aiheesta tietäen, ettei toinen voi toteutua, on kuin pahan luokan koulukiusaamista. Tätä tapahtuu koko ajan. Mitä ovat nämä itsenäiset elokuvantekijät? Kuinka moni päättää itse elokuviensa leikkaamisesta? Taiteilijat ja totuudenpuhujat? Valtaosaltaan pienyrittäjiä, jotka juoksevat sinne, minne luokan paha poika määrää. Kylillä ollaan sitten rinta kaarella, että taidetta ja festivaaleja ja jopa ihan totta Suomi-kuvaa – ja menestystä. Taiteilijat? Eikö ennemminkin sisällöntuottajia tilaajan pyynnöstä?
 
Hyväkäytöksinen puhumattomuus, jossa hymistellään alan erinomaisuutta, vie hapen. Kun toimii runouden tai teatterin parissa, ihmettelee, kuinka mutkattomasti voi mennä itse asiaan. Eikö olekaan ketään sensoria sanomassa, kuinka sinä voisit ajatella paremmin?
 
Haluan kirjoittaa tähän blogiin, Iikka, koska häpeän. Minua hävettää niiden ihmisten edessä, joita olen vuoden verran hyvin intiimistikin vaivannut. Hävettää ja kauhistuttaa, että tässähän tunnistan ihan aidon tunteen. Että tässähän olisi ihan asiaa. Että vielä viisikymppisenä isoisänä tunnistan pienen kiusatun koulupojan tuntemukset.
 
Hävettää. Näen itseni kuin Tuurin novellista karanneeksi tehtaiden tarkastajaksi, joka otetaan aina hyvin arvokkaasti tehtaanportilla vastaan. Pullonkorkkimitalit kaulassa kierrän tarkistamassa tehtaita. Olen tehnyt itsestäni pellen. Nyt olen herännyt huijauksesta ja hävettää niin, että sielun peräpukamat pullistuvat.
 
Kauhajoen kauhistuttavan tapauksen jälkeen kävi niin, että kansainvälinen talous vaipui kuilun partaalle eikä sille ampujaparalle todellakaan jäänyt kuin viidentoista minuutin julkisuus. Nyt on jo muut aiheet. Jokelan jälkeen ei nuorten tai koulujen mielenterveystyöhön lisätty euroakaan. Myyrmannin jälkeen sama juttu. Ei täällä kukaan kenestäkään välitä. Antaa paukkua vaan.
 
Kuvottavinta on päättäjien hokeminen yhteisöllisyyden tarpeesta. Samat päättäjät ovat vieneet rippeetkin suomalaisesta yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyys on kilpailukyvyn jarru, joka oli kitkettävä juurineen, ja siinä onnistuttiin kauhistuttavan hyvin.
 
Miten on dokumentaristien yhteisöllisyyden laita? Tokkopa toisen tontille saa rakentaa, oli ennen muka hauskasti tapana kysäistä. Lapissa pidettiin niin ikään epäreiluna, jos kusi pakkasella kaverin kintuille ikään kuin hyväntekijänä. Tämä ei ole mikään epäsuora viittaus 7.9. blogiisi. Vaan suora.