Televisio vastaan dokumenttielokuva. Iikka Vehkalahti 27.01.09
Uudestaan ja uudestaan joutuu toteamaan, että luova dokumenttielokuva ja televisio eivät ole ihannepari. Sinänsä tilanteessa ei olisi ongelmaa, mutta kun televisio on dokumenttielokuvien päälevittäjä ja rahoittajakin, on konflikti tunnustettava ja sen kanssa on elettävä.
Mielenkiintoista on, että ympäri maailmaa dokumenttielokuvafestivaalien suosio kasvaa ja ihmiset pakkaantuvat elokuvateattereihin festivaalien aikana katsomaan dokumentteja, joihin he eivät luo silmäystäkään televisiossa.
Miksi näin? Koska jaettu kokemus on aina vahvempi kuin individualistinen. Koska television luonne on lähtökohdiltaan viihdyttävä, sitä katsotaan helposti muun toiminnan ohessa, kun taas elokuvateatteri vaatii valmistautumista ja keskittymistä.
Ja koska on monia dokumenttielokuvia, jotka toimivat paljon, paljon paremmin valkokankaalla kuin televisiossa juuri katselutilanteen ja suuren kankaan takia.
Pitäisikö sitten televisiossa esittää vain televisioon sopivia tv-dokumentteja? Suhteellisen kevyesti sulavia, ei liian monia tasoja sisältäviä, visuaalisuudeltaan hyväksyttäviä ja rakenteeltaan johdonmukaisia. Ja parhaimmillaan hyvin tärkeitä niiden sisältämän informaation vuoksi.
Mutta jos näin toimisi, sellaiset elokuvat kuin Melancholian 3 huonetta, Lehmuskallion Matka, Kossakovskyn Tish!, Depardon Maalaistarinoita, Vardan Cleaners and I, Liz Merminin Shot in Bombay, Alexander Gutmanin One day ja monet monet muut dokumenttielokuvat olisivat poissa
Dokumenttiprojektin ohjelmistosta.
Mietin tätä katsoessani DocPointissa vierailleen Aasian Pennebakerin Ranjan Palitin uuden elokuvan ” Diaries of a Documentary Cinemaphotographer” lähes valmista raakaleikattua versiota.
Elokuva on tarina 25 vuodesta dokumenttielokuvaajan elämästä sisältäen parhaimmillaan käsittämättömän hienoja, koskettavia jaksoja lähes kahdestakymmenestä elokuvasta. Katson harvoin mitään dokumenttielokuvaa kahdesti. Palitin kohdalla tein sen heti.
Ranjan oli tehnyt elokuvansa ilman mitään rahoitusta, ollen varma että se ei tule televisioyhtiöitä kiinnostamaan. Ranjan on oikeassa, hänen työnsä ei todellakaan ole televisio-ohjelmaa, enkä oikein usko että sitä kukaan ottaisi ohjelmistoonsa.
Jollei sitten Dokumenttiprojekti, jossa meillä –kiitos Tv 2.n johdon – on varaa joka vuosi esittää muutamia vaativia, poikkeuksellisia dokumenttielokuvan helmiä, vaikka ne eivät paljon yleisöä keräisikään.
Vai olisiko Ranjanin elokuvalle oikea paikka kuitenkin Venetsian Biennale ?
