Maailma avara ja Suomi pieni.
Elokuvaaja Pekka Uotila soitti aamulla, kun olin pyöräilemässä töihin kohti Pasilaa. Oikeastaan ilman mitään asiaa, paitsi että oli jutellut Facebookissa edellisenä iltana yhteisen ystävämme intialaisen Piuysh Shahin kanssa. Ja nosti jälleen kerran esille ajatuksia oikean elokuvan luonteesta.
Myös Piuysh on elokuvaaja, opiskellut Punen elokuvakoulussa ja kuvannut nuorempana legendaarisen Mani Kaulin ehkä hienoimman elokuvan.
Piusyhin kanssa kuvasimme vuoroon esse-elokuvaani Tehri Himalajalla. Kannoimme vuoroon Sachtlerin jalustaa ja Atonin kuvauskalustoa. Mutta jo samaan aikaan Piysh kuvasi Kurosawan Seitsemän samurain intialaisversiota Chinagatea, jossa hänellä oli 70 miestä avustajanaan. ( Aivan oikein 70 miestä kuvaajaa varten).
Myöhemmin Piysh kävi Suomessakin (opettamassa kuvaamaan keskivartalolla ei silmillä) ja järjesti John Websterille kuvaajaksi Valon ja varjon huoneita dokumenttiin Mohananin, joka on kuvannut mm. Shakh Rukh Khanin tähdittämän kansainvälisen hitin Donin. Ja asui Hakaniemessä puolitoista kuukautta kuvaamassa hautausmaalle päättynyttä etelä-afrikkalaisen Lawrence Dworkinin dokumenttia suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta
Paljolti perheensä takia Piuysh valitsi tien, jossa hän – edelleen nuoren polven ihailemana- on kuvannut suuria Bollywood-tuotantoja ja mainoksia päiväpalkalla, johon suomalaistuotannoilla ei olisi varaa.
Nyt Pekka kertoi, kuinka Piuysh oli kuvannut viimeisen elokuvansa 35mm superilla ja miten siitä tehdään 700 filmiprinttiä ja 400 digikopiota ( K4) ja miten K8 tulee olemaan jo lähellä 35 mm:n jälkeä ja kuinka elokuvan tulos on tehtävä yhtenä viikonloppua, koska viikkoa aikaisemmin jenkkeihin lähetetyt filmikopiot poikivat viikossa laittoman dvd-myynnin Intiassa.
Pekan kanssa keskustellessa tuli väistämättä mieleen, että Maailma on suuri ja Suomi pieni.
Mutta tämä ajatus ei ollut syynä tämän blogin kirjoittamiseen.
Vaan sen –hyvin tuorekin – muistikuva niistä lukuisista kerroista, kun puhelin soi yöllä. Soittaja on Piuysh, Joka on halunnut puhua todellisen – ei kulutustuotantoon tarkoitettujen -elokuvien tekemisestä yhdessä.
Pekan puhelinsoitto palautti paljon mieleeni ajasta, jolloin olin elokuvantekijä ja tavoitteena oli oppia tekemään todellisia elokuvia (sellaisia kuin Chris Markerin Sans du Soleilin ensimmäiset 23minuuttia). Ja nyt Dokumenttiprojektin tuottajana, kuinka paljon erityisesti maailmalla, mutta myös Suomessa ajastani kuluu johonkin muuhun kuin elokuvallisen ajattelun kehittämiseen.Kuinka kaus on etäänyt elokuvantekijästä televisio-ohjelmien tuottajaksi
Ja kuinka paljon me pienet rahoittajat pystymme tukemaan ja kannustamaan elokuvantekijöitä ajattelemaan ja tuntemaan, tekemään elokuvia, ei tuotantoja.
5 kommenttia
Ke 16.09.2009 @ 15:08
Toisissa blogeissa kirjoitetaan ajatuksiksia herättäviä näkemyksiä ja asiaa kun taas Dokumenttiprojektissa vaan promotaan ja promotaan omia tuotantoja ja ihmisiä. Varmaan lukemattomia ihmisiä kiinnostaakin kenen hevonen ja mikä tuotanto nyt kaipaa nostoa ja puolustuspuhetta.
Ja sitten vielä tämä jatkuva oman hännän nostelu. Moni tekijä saanut kokea pelkkää opportunismia, riidanhaastamista ja jahkailua, riskit ja kulut "todellisista elokuvista" kustantaa ihan muut tahot kuin Yle ja d-prjekti.
Su 20.09.2009 @ 20:54
Minusta on hyvä lukea valmisteilal olevista dokumenteista, saisi vain olla ohjaajien kirjoituksia ja mietteitä ohjauksistaan myös.
Ke 30.09.2009 @ 14:14
Ylen ulkopuolelle jäävistä?? Yllaoleva tark: Kustannukset riskeistä jätetään tekijöille/tuotantoyhtiöille, jotka (lähtökohtaisesti eivät ole d-proejktin hyviä veljiä ja) puurtavat töitään riskaabeleimman keskivaiheen yli tai jopa loppumetreille ilman Ylen rahoitusta/ sitoutumista, tai parhaassa tapauksessa Ylen melko riskittömällä osallisuudella. Yle ottaa tuotannon kuitenkin omiin nimiinsä ("yhteistuotanto") vasta kun riskejä ei enää ole: Projektin materiaali on jo kuvattu ja nähtävissä tai muut jo rahoittaneet suurimman osan kuvauksista. Suomessahan ei voi ammattimaista dokumenttielokuvaa tuottaa ilman Ylen osallisuutta, koska muuta kanavat eivät dokumenttielokuvia rahoita/levitä. Ja jollei ole levittäjää, ei lopullista rahoitusta SES/Avek-sektoriltakaan. Usein ei edes ennakkovalmistelurahaa nykyisin. Ei ole levityskilpailua kuten heti jo esim. Norjassa tai Saksassa. Ruotsissakin ilmeisesti vain SVT ennakko-ostaa merkittävillä summilla dokumenttielokuvaa, mutta kuitenkin ihan toisella volyymillä, ja ostajia on useita, he vaihtuvat ja maku-/henkilökysymykset eivät hallitse kuten Suomessa, missä naispuoliset tekijät ovat edelleen aliedustettuina tuotantoon/ levitykseen päättyvissä produktioissa.
Su 04.10.2009 @ 03:23
... missä naispuoliset tekijät ovat edelleen aliedustettuina tuotantoon/ levitykseen päättyvissä produktioissa.
Ei sukupuoli ole mikään kysymys tai makuasia, kyllä se on aihe, konsepti ja näyttö mahdollisuuksista toteuttaa niistä hyvä elokuva, jotka ratkaisevat. Se että naiset on "aliedustettuja" ei automaattisesti tarkoita, että kyse on sukupuolisyrjinnästä, voisiko kyse olla tarjonnasta? En jaksa sitä kun otetaan sukupuolikortti käyttöön, se on mielestäni meitä naisia alistavaa, syö omaa uskottavuuttamme. Olen monesti hävennyt naisena naisohjaajia, jotka edes lähtevät tuolle linjalle sen sijaan, että tehtäisiin töitä kovaa ja pyrittäisiin olemaan vain yksinkertaisesti hyviä. Elokuvan arvo mitataan sen omissa ansioissaan, ei ohjaajan sukupuolessa.