Taiteilija vai...Greenhouse III

Repliikki 1:” Hänelle tarjottiin 100 000 , mutta hän ei antanut lupaa leikata dokumenttiaan Saksan televisiolle”. Vastaus 1: ”Täydellisen typerää, tuollaista ei pitäisi kertoa nuorille dokumentaristeille”. Pelkistettynä siinä dokumenttimaailman yksi peruskonflikteista.

Keskustelun tapahtumapaikka oli Tochinan pieni kylä Kyproksella. Greenhouse-koulutusohjelman ( ihmisoikeusdokumentteja) vetäjä Sigal Yeahuda kertoi, kuinka Pirjo Honkasalo oli edellisenä vuonna vetänyt masterclassia nuorille, eri puolilta Eurooppaa ja Välimerta oleville dokumentaristeille. Ja kuinka Pirjo oli kieltänyt Saksan televisiota leikkaamasta Tanjuskaa, vaikka siitä oli tarjottu 100 000.

”Todella typerää” reagoi Mette Hoffman Mayer Tanskan televisiosta. ” Jos ihminen haluaa että hänen elokuvansa nähdään, hänen täytyy hyväksyä,e ttä siitä tehdään erilaisia versioita eri televisioyhtiöille.”

Näissä kahdessa mielipiteessä ei ollut kysymys vain siitä, kuka leikkaa eri versioita. Tehdäänkö uusi versio yhteistyössä ohjaajan kanssa tai antaako televisioyhtiö ohjaajalle rahaa ja aikaa tehdä uusi versio vai teurastaako tv-yhtiö dokumentin haluamakseen paljon ohjaajaa kuuntelematta.

Kysymys oli myös perusajattelusta. Nähdäänkö dokumenttielokuva taiteen yhtenä muotona vai tuotantomuotona, joka valmistaa tuotteita kulutukseen, ennenkaikkea televisiolle.

Niiden vuosien aikana, mitä olen ollut Dokumenttiprojektin tuottajana on tuottamis-ajattelu korostunut selkeästi. Kaikin eri tavoin on rakennettu bisnesmalleja tuotantoyhtiöille, jotta ne toimisivat normaalien yritysten tavoin ja televisioyhtiöiden rooli dokumenttien tuottamisessa on korostunut.

Ja henkilökohtaisesti, kyllä : suuri osa dokumenteista on tuotteita, joita ammattitaidolla ja säädyllisyydellä voidaan modifioida eri välineisiin tai eri ohjelmapaikoille ilman, että dokumentti siitä kärsisi.

MUTTA: on ehdottomasti myös dokumenttielokuvia, jotka ovat luonteeltaan ainutlaatuisia taideteoksia. Aivan kuin on bulkkikirjallisuutta, jota tulee ja menee ja mestariteoksia, jotka jäävät historiaan.

Ja tällaisten töiden asema on kuin kirjojen. Siinä vaiheessa , kun kirja tai elokvua julkaistaan ne ovat käyneet lävitse luovan prosessin, jossa luoja/tekijä on ollut keskeinen henkilö. Ei kenellekään tule mieleen, että kustannusyhtiö voisi vapaasti editoida tai kirjoittaa esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistusta. Samoin on myös aivan parhaiden dokumenttielokuvien kohdalla.

( Voi olla, etä Sofi haluaa kirjoittaa teoksensa parin vuoden kuluttua uudestaan tai muuttaa sitä, voi olla että dokumenttiohjaaja haluaa leikata työnsä uudelleen. Kyllä se on mahdollista, mutta silloin se on tekijän päätös).

Niinpä, niin paljon kuin tuenkin esimerkiksi sitä, että Dokumenttiprojektin suomalaisista elokuvista tehdään eri versioita, samanaikaisesti: kaikin voimin on tuettava ajattelua dokumenttielokvuan ainutlaatuisesta luonteesta, tuettava nuorten tekijödien pyrkimystä luoda jotain ainutlaatuista, ehdotonta.

Muuten dokumenttielokuva vajoaa vain teolliseksi tuotannoksi ilman todella suurta sielua.