Dilemman ongelmasta

Dokumenttielokuvan rakentaminen dilemman varaan on useimmiten tuhoon tuomittu ajatus.Jollei ohjaaja hyväksy klassista totuutta: ihmisen pään sisäisiä liikkeitä onnistuu useimmiten kuvaamaan parhaiten ihminen itse: puhumalla.

Viimeinen AVEK-lehti on jälleen mielenkiintoinen. Auli Mantila referoi, mitä hänen muistinsa kantaa Pohjoismaisesta seminaarista Analyze Your Characters. Mantilan muisti on tarrautunut kahteen dokumentinteon keskeiseen kysymykseen. Vaikka seminaarissa puhuttiinkin fiktioelokuvista.

Toinen on ”luonnollinen tarina”. Eli tarinaa kirjoittaessa keskittymisestä siihen, miten asiat ”oikeasti” menevät.

Periaatteessahan dokumentaristi keskittyy juuri tähän ”oikeasti”menemiseen ja kertoo sen lopputuloksessa. Käytännössä liian usein erityisesti leikkauspöydässä tarinaa pyritään vääntämään elokuvallisesti toimivammaksi tai ohjaajan mieleiseksi.

Ja miten ollakkaan, yllättävän usein juuri tämä uskottomuus sille, miten asia ”oikeasti” meni haisee.
Katsoja joko tietoisen tarkkasilmäisenä tai tiedostamattoman vaistonvaraisesti tuntee, että tarina ei ”oikeasti” ole mennyt näin.

Ohjaajaa monesti ärsyttävä kysymys. ”Mitä oikeasti tapahtui?” on välttämätön silloinkin, kun kuvattu materiaali ei pysty sitä oikeasti tapahtunutta kertomaan.

Kysymys on elokuvan – ei totuudesta – vaan totuudellisuudesta.

Toinen Mantilan valitsema sana on ”dilemma”. Kun konflikti on ihmisen ulkopuolisen maailman kanssa, dilemma on pään sisäinen. Konflikti purkautuu usein helpommin elokuvallaisiksi teoiksi tai valinnoiksi, jotka muodostavat elokuvan tarinaketjun.

Dilemma puolestaan on ihmisen sisäinen ristiriita, painajainen, joka ei välttämättä purkaudu mitenkään havaittavana toimintana, jollei silmien likkeitä sellaisiksi lasketa.

Vuosien varrella olen keskustellut kymmenien/satojen elokuvantekijöiden kanssa, joiden ehdotus elokuvaksi on perustunut juuri dilemmaan. Poikkeuksetta olen suhtutunut niihin varauksella silloin, kun dilemman kertomisen muodoksi on esitetty seurantadokumenttia aála cinema verite. Miksi? Olen yrittänyt
kuvata asennoitumistani esimerkillä joka heijastaa minsuta dilemman käsittelyn ongelmallisuutta.

Vuosia Euroopassa asunut mies palaa kotiseudulleen Afrikkaan etsimään omaa identiteettiään ja tuskallista lapsuuttaan. Hänen isänsä ja äitinsä surmattiin lapsena hänen silmiensä edessä. Koko elämänsä mies on paennut tapahtunutta. Nyt hän haluaa palata murhapaikalle ja vanhempiensa haudalle.

Mitä me näemme? Mitä kamera kertoo ihmisen pään sisäisistä liikkeistä seuratessaan hänen matkaansa Euroopasta Afrikkaan? Entä kulminaatiohetkellä? Mitä kamera pystyy tallentamaan ihmisen toiminnasta hänen seisoessaan murhapaikalla ? Odotammeko miehen lyyhistyvän polvilleen, huutavan raivoaan ilmaan. Vai näemmekö vain kasvolihasten kiristymisen ja kyyneleiden kanssa painiskelevat silmät?

Vai näemmekö oikeastaan mitään pään sisäisistä tapahtumista.

Esseemuotoinen dokumenttielokuva – kuoleva dinosaurus – pyrkii ratkaisemaan dilemman ongelman lähtien dilemman luonteesta. Etsimällä olennaiset keinot ihmisen pään sisäisen liikkeen kuvaamiselle.
Kuen assosatiivinen kuvakerronta, jossa vaikeutena on löytää assosiaatioiden metaforisen ilmauksen universaalisuus.Tai sanallinen kerronta, jossa niin monesti ihminen aidoimmiten pystyy kertomaan sen, mikä ajatuksina on niin voimakasta omassa mielessä.