Terveisiä Dokumenttikillasta ja vähän muualtakin. Katariina Järvi 11.11.08
Dokumenttikilta ry. www.dokumenttikilta.fi, on valtakunnallinen 1996 perustettu järjestö, jonka jäsenyyttä voi hakea jokainen dokumenttielokuvasta kiinnostunut ja järjestön itselleen tärkeäksi foorumiksi kokeva henkilö.
Dokumenttikillan perustamisajoista on moni asia muuttunut niin dokumenttielokuvan arvostuksen kuin tunnettavuudenkin näkökulmasta. Myös killan jäsenistö on entistäkin heterogeenisempi joukko eri alojen ammattilaisia. Yksi killan haastavimpia tehtäviä onkin havainnoida dokumenttielokuva-alaa sekä kokonaisuutena että eri tekijöiden silmillä.
Tätä tehtävää olemme osaltaan pyrkineet täyttämään järjestämällä elokuvateatterilevityksessä olevien dokumenttielokuvien yhteyteen Doggariklubeja, jotka ovatkin viime aikoina keränneet runsaasti katsojia ja kuuntelijoita. Keväällä 2008 killan järjestämä Kertojan ääni-seminaari oli myös menestys ja nyt loppukuusta järjestettävä Kultainen vuosisata-tapahtuma jatkaa osaltaan tätä käytäntöä. Mutta lisää keskustelufoorumeita tarvittaisiin. Ja nyt tarkoitan jotakin muuta kuin sähköisesti tapahtuvaa kommunikointia oman päätteen ääressä. Jotakin joka tavoittaisi paremmin myös kauempana olevat jäsenemme. Kun muualta katsottuna Helsinki on aika etäällä ja vain pieni osa tätä maata.
Keskustelunaiheena voisi olla vaikka elokuvateattereiden digitalisoitumisen mukanaan tuomat mahdollisuudet tai uhat dokumenttielokuvan levitystä ajatellen. Minä olen syntynyt Ylistarossa ja sydäntäni lähellä on maaseututeattereiden ja varsinkin Ylistaron Matin-Tuvan kohtalo, jossa kävin katsomassa ensimmäisen teatterielokuvani, joka oli muuten Tuulen viemää ja esitysvuosi joskus 1970-luvulla.
Samaisessa Matin-Tuvassa järjestettiin viime viikonloppuna jo toistamiseen Filmiä ja valoa-elokuvafestivaali, jossa olin mukana ohjaajavieraana uusimman elokuvani ”Niin kauan kuin” kanssa. Dokumenttielokuvani sai teatteriesityksen, teatteri katsojansa (enemmän kuin ensi-illassa Helsingissä), minä nimeni lehtiin ja lehti juttunsa.
Tästä kokemuksestani innoittuneena uskon vakaasti, että dokumenttielokuvan tulevaisuus pienien teattereiden kassamagneettina voi hyvinkin toteutua, jahka elokuvat pystytään levittämään tuoreina ja yhtäaikaisesti pienimpäänkin kyläkinoon.
Viikolla sattui sitten toinen mahdollinen keskustelua herättävä tapaus. Odotellessani tytärtäni Kallion Toisella linjalla, tuli luokseni mies, otti perhosveitsen taskustaan (sen, joka heilahtaa sillä tavalla sutjakkaasti) ja sanoi että jos en nyt auta häntä saamaan rauhoittavia, niin hän näyttää minulle miten viiltää itseään otsaansa. En suostunut yleisöksi, vaan käänsin selkäni ja lähdin pois. Hetken päästä näin kun mies oli jatkanut matkaansa yhtä ehjänä kuin aikaisemminkin. Hän ei saanut katsojiaan eikä lukijat lööppiään. Pelastui koska en ollut kameran kanssa keikalla.
Ja vielä yksi juttu. Ylistaro liitetään Seinäjokeen ensi vuoden alusta ja Ylistarosta tulee kaupunginosa, lähiö, enkä minä ole enää mistään kotoisin.
Katariina Järvi
Dokumenttikillan puheenjohtaja
