Dokumentin ahdistuneelle kohteelle ja heitä kuvanneille
Terveiset täältä arkipäivän kummajaisten laaksosta, minun sukuni syntypaikoilta, Pohjois-Karjalan Kolilta. Luin hämilläni kommentin Kansakunnan olohuoneesta ja yhden kuvatun henkilön tuntemuksista.
Oman perheen, Ukin ja Mummini sanastoissa kaikki kylähullut ja ihan normaalien kirjoihin laskettavat saivat liikanimen. Nimi kuvasti persoonaa: Oli Lontta-Taavi ja Sihku-Tiina. Kummankin nimi osui aika oikeaan ja kuvasti hyvin heidän persoonaa ja ulkoista olemusta. Sitten tämä sukupolvi haudattiin ja nyt täällä on pelkkiä venäläisiä, kukaan ei tunne ketään ja kaikki pukeutuu hassuihin neonhaalareihin. Tämäkään ei ole rasistinen kommentti, vaan ihan totta. Kaikki autot, jotka ovat parkissa sekä kylällä ja Kolin rinteellä ovat venäläisissä rekistereissä. En edes kaipaa menneisyyttä, koska siihen ei voi palata. Kenties voisimme myös mennä eteenpäin, vaikka itsetunnon kehittämisessä.
Minusta oman maailmansa rehellinen esittäminen julkisesti on Suomessa edelleen erittäin paheksuttavaa. Tanssi julkisuuden kanssa on ihailtavaa mutta itseni esittäminen sellaisena kuin itseni koen, on häpellistä ja heikkouden paljastamista, sitähän joutuu naurunkin alaiseksi. Voi kun koittaisi se päivä, jolloin voisimme näyttää elämäämme häpeilemättä sen omaperäisyyttä, ainutkertaisuutta ja tavatonta rikkautta, joka tekee meistä mielenkiintoisia. Vaikka sille nauretaankin dokumentin ensi-iltayleisön joukossa, sitä myös kunnioitetaan vähintään yhtä paljon. Kyynel silmässä ihmiset peilaavat omia kokemuksiaan näihin rohkeisiin ihmisiin jotka tuovat oman elämänsä esimerkkinä muille ihmisille.
Erilaisuus on mielenkiintoista, se asettaa minun valinnat kyseenalaiseksi. Mielenkiintoiset persoonalliset ihmiset synnyttävät tarinoita, jotka elävät vielä minunkin lapsille asti. Itse en ole Lontta-Taavia koskaan nähnyt. Mutta kuulin Pielisen toisella puolella, Lieksassa kuvatessani (kaksi vuotta sitten) että hän oli sielläkin vieraillut. Legenda elää..
