Lönnrot 2017 -pyhiinvaellus maakuntiin.
Lönnrot -hankkeen tavoitteksi on täsmentynyt 1000 tarinaa Suomesta vuoteen 2017 mennessä. Tarinoista muodostuu 100-vuotiaan itsenäisen Suomen kulttuurinen kokonaiskuva: mitä Suomessa asuvat ihmiset ajattelevat, tuntevat, kokevat ja pitävät tärkeänä. Jokainen tarina on kertojansa henkilökohtaisesti koskettavin, tärkein ja merkittävin. Kysymme ihmisiltä: Mikä tarina Sinulla on sydämessä ja mielessä?
Hankkeelle nimensä antaneen Elias Lönnrotin taiteellinen pääteos oli Kalevala. Lönnrot, Kalevala ja Sampo tarjoavat erinomaisia vertauskuvia ja analogioita Lönnrot 2017 -hankkeelle. Kirjoitan niistä tässä ja parissa seuraavassa Dokblog -kirjoituksessani.
Lönnrot toteaa Kalevalan ensimmäisen version esipuheessa: ”Paikoin on siihen tekstiin pitänyt omiakin sanoja panna.” Myöhempien Kalevala -versioiden esipuheissa Lönnrot tunnustautui itsekin reilusti runonlaulajaksi. Hän käyttää täyttää taiteellista vapautta keräämänsä kansanrunouden työstämisessä yhtenäiseksi teokseksi. Jouko Aaltonen kiteyttää oivaltavasti väitöskirjassaan ”Todellisuuden vangit vapauden valtakunnassa” dokumenttielokuvan suureksi kertomukseksi taiteeksi tulemisen tarinan, aivan kuten Lönnrotin kohdalla Kalevalan kanssa.
Lönnrot 2017 -hankkeessa tarinat kerrotaan dokumentaarisina taideteoksina, pääosin dokumenttielokuvina, teksteinä, radiodokumentteina, valokuvasarjoina tai multimediana. Tarinoiden tekijöille on tarjolla täysi taiteellinen vapaus valita kuhunkin tarinaan sopivin taide- ja ilmaisumuoto. Tarinoita ei pakoteta nelipolvisen trokeen koukeroihin esim. dokumenttielokuvan kuvakerronassa (vaikka se voisikin olla mielenkiintoinen kokeilu). Ainoa vaatimus on, että ihmisten tarinat kerrotaan taitavasti ja vangitsevasti 1-9 minuutissa.
Lönnrot käveli tuhansia kilometrejä tarinankertojiensa luokse Karjalan laulumaille. Millainen kokonaisuus syntyisi, jos Lönnrot 2017 -hankkeessa tekijät kävelisivät tarinankertojiensa luokse? Werner Herzog on puhunut kävelemisen puolesta osana elokuvantekijän työmetodeja. Herzogin mukaan moderni yhteiskunta on etäännyttänyt meidät nomadisesta elämänmuodosta, joka perustuu hitaaseen siirtymiseen paikasta toisen. Herzog itse väittää kävelleensä Saksan ympäri rajoja pitkin ikäänkuin kokeakseen ja suojellakseen saksalaisuuden aatetta. Kun ihmiset Saksan maaseudulla kuulivat, että Herzog oli kävellyt heidän luokseen Munchenistä tuhansia kilometrejä, he tarjosivat heti yösijan ja parhaat tarinansa Herzogille. Herzog on kertonut hahmottelevansa elokuviensa rungon pitkien kävelymatkojen aikana Saksan vuoristossa. Kävely on siis tarinoiden aineiston keruun lisäksi myös tapa käsikirjoittaa elokuva. Omilla Lapin vaelluksillani olen itse todennut, että tietyn alueen maisema ja todellisuus koetaan syvällisesti vain kävelemällä tai hiihtämällä (mielellään umpihangessa) sen läpi.
Lönnrot 2017 -hankkeen budjetissa voimme säästää matkakustannuksissa, jos pistämme porukat kävelemään kuvauspaikoille. Tätä ideaa voi vapaasti hyödyntää myös fiktion puolella ratkaisuna ainaisiin rahoitusongelmiin. Vakavasti puhuen uskon, että dokumenttielokuvan tekijän tulisi vähintäänkin ajatuksen tasolla suhtautua kuvausmatkoihin eräänlaisena pyhiinvaelluksena kuvattavien luokse. Pyhiinvaellus varsinkin ns. ”periferiassa” asuvien ihmisten koteihin - näinä kasvukeskusten luvattuina aikoina - voi auttaa tekijää ymmärtämään ihmisen asuinpaikan hänen elämänsä keskipisteenä ja henkisenä kasvukeskuksena.
Lisätietoja Lönnrot 2017 –hankkeesta: www.lapinlisa.fi/lonnrot
Antti Haase on lappilainen odkumenttielokuvaohjaaja ja umpihangen hiihtäjä.
